vaikea ystävyys

Kirjoitan tänne kun en muutakaan keksi, on niin raskas taakka sydämmellä. En tiedä, mistä aloittaisin kun tarinakin on niin pitkä ja monimutkainen. Ja tilanne ihan mahdoton, vaikka pitkään luulin muuta.

Aloitin vajaat 3 vuotta sitten opiskelut länsirannikon yliopistossa, alaa en nyt tarkemmin paljasta ettei kukaan tunnista minua. Opiskelemani ala ei ole varsinaisesti haavealani, koska minulla ei ole sellaista, mutta luulisin että sovin alalle siitä huolimatta. Opiskelut etenevät väliin hitaasti, ihan omasta syystäni enkä menesty joka osa-aluuella, mutta se ei ole ongelma, vaan ystäväni. Tutustuin tähän ystävään (naispuolinen kuten minäkin) toisena opiskeluvuotenani ja vaikka olemme aivan erilaisia, jotenkin vain huomasin meidän lyöttäytyneen yhteen. Ystäväni on hyvin omintakeinen ja usein rasittava kaikkine mielialanvaihteluineen, mutta hän on viehättävä ja pidän kovasti hänen aitoudestaan ja tavastaan ajatella asioita. No, alkuun kaikki sujui ok, mutta sitten huomasin kiintyneeni ystävääni liikaakin ja aloin jatkuvasti etsiä hänestä merkkejä kyllästymisestä. Ikään kuin hän välillä ei olisi halunnut ollaa kanssani tekemisissä, en tiedä vieläkään, kuvittelinko vain. Sitten mukaan astui vielä käytännön seikat; olin alkuun asunut n. 70 km päässä kotipaikkakunnallani sairaalloisen äitini luona ja käynyt sieltä käsin yliopistolla. Matkustamiseen liittyi kaikenlaista rasitusta, ja olin jo lukiovuosina haaveillut itsenäisestä elämästä ilman vanhempien kontrollia, mutta vasta kun nämä ongelmat ystäväni kanssa alkoivat, sain tehtyä päätöksen muuttaa omilleni lähes opiskelukaupunkini keskustaan (päätökseen vaikutti myös äitini yhä tihenevät, käsittämättömät ilkeilyt kaikkiin tekemisiini liittyen, ja itsekin käyttäydyin kuin pahainen teini). Myönnän, että ajattelin tämän olevan ystävällenikin iloinen asia, olisinhan nyt vapaampi käymään kahvilla ja kirjastossa ja opiskeluihinkin pystyisin panostamaan enemmän, kunhan toipuisin muuttohässäkän aiheuttamasta rasituksesta. Mutta ystävästäni ei saa mitään selvää, en tiedä, onko koko ratkaisullani mitään merkitystä hänelle. Tämä on saanut minut ajattelemaan, että olen liian kiinni tässä ystävyydessä ja että minun pitäisi keskittyä muihin ihmissuhteisiin ja antaa hänen kulkea omia polkujaan. Haluaisin vielä jutella meidän suhteestamme, mutta se on niin vaikeaa, koska hän puhuu epäselvästi ja vaihtelee tyyliäkin koko ajan, en tiedä, haluaako minun itkevän vai nauravan. Olen liian tosikko varmasti hänelle, ja hänellä on muitakin sydänystäviä (tiedän varmasti). Käyköhän hän kanssani kahvilla vain säälistä ? En uskalla kysyä enää (olen yrittänyt), koska hän vastailee usein tylysti kysymykseen kuin kysymykseen ja sitten menen lukkoon ja alan änkyttää, nolostun totaalisesti ja pelkään sen jälkeen näyttäytyä opinahjossani. Enkä haluaisi tässä vaiheessa vaihtaa opintosuuntaakaan kun on nämä muut ongelmat.

Onko neuvoja? Olenko ihan nyyhky, roikkuja?