Voiko elämä enää mennä vaikeammaksi? Tässä yritetään virastossa olla niin kuin ei mitään, vaikka kaikki on pielessä. Muutin pois kotoa n. 8 kk sitten jätin lapsetkin (teinejä jo) miehelle, koska hän oli aina ollut heille läheisempi, minä olen uranaisena ollut aina paljon poissa kotoa. Syitä eroon oli monia, en niitä ala selittelemään. Pettämistä ei ollut mutta minulla on kyllä kuvioissa ollut eräs ystävämies ihan platonisella tasolla. Seurustelumme, jos sitä voi siksi kutsua, ei ole ollut vakavaa, kummallakin omat esteensä ja ystävyys olisi varmasti parasta lopettaa kokonaan. Tämän miehen kanssa on myös erityisen vaikeaa puhua. Meillä on niin erilainen käsitys kommunikoinnista. Ja murre-erokin on huomattava. Pelkään hänen leikkivän tunteillani ja olen moneen otteeseeen yrittänyt katkaista yhteyden ja hän vielä useammin. Tunne on kuitenkin puoleltani niin syvä, että olen jäänyt rimpuilemaan ja toivomaan parasta. Toisaalta koen syyllisyyttä, sillä moni ei varmasti uskoisi minusta, että näin nopeasti suuntaisin eteenpäin vaikean eron jälkeen. En haluaisi näytellä ”parempaa ihmistä”, mutta siihen se on mennyt. Tosin hyvä maineeni on muutenkin menossa, koska olen työopaikan pikkujouluissa ja muuallakin tehnyt itsestäni pellen – juon liikaa ja sitten lörpöttelen jolle kulle pehmoisia, ja tanssin vielä päätteeksi pöydällä vähissä vaatteissa. Ei minun tapaistani, ei todellakaan.
Nyt kuitenkin kaikki on lopussa ja spesiaaliystäväni tietää sen, ainakin luulisin niin. Katkaisin kaiken yhteydenpidon enkä ilmestynyt sovittuihin tapaamisiin yli viikkoon vaan jäin sen sijaan itkemään kotiin. Tosin syy itkuuni ei ole pelkästään tämän vaikean suhteen mahdottomuus ja miesystäväni monimieliset virnistelyt vaan olen joutunut toisaallakin ahtaalle. Exmieheni on alusta asti moittinut eroratkaisuani itsekkääksi, vaikka myöntääkin että kotirauha palasi lähdettyäni ja kaikkien olo on ollut helpompaa. Mutta hän ei sitten ei selviäkään arjesta ja varsinkaan lasten kanssa, eikä koirankaan, yksin, hän ei huoli apua mistään muualta ja on vakuuttunut siitä, että vain perheen äiti voi pelastaa kodin romahtamiselta. Hänellä on muuten joitakin terveysongelmia, ja niihin hän on kyllä hakenut apuakin ja tilan kohenemisesta on jo merkkejä. Kuitenkin hän itsekin tietää olevansa kroonikko loppuikänsä ja riski erilaisille kohtauksille on olemassa. Lapset ovat tosiaan jo isoja, joten ajattelin, että he selviävät kun kuitenkin olemma tiiviissä yhteydessä viikoittain, mutta he niin surevat isänsä puolesta että sydämestä ottaa. Koko suku tietysti toivoo, että palaisin kotiin ja kaikki muuttuisi hyväksi. Muutama ystävä on taas varoittanut minua palaamasta, koska ovat nähneet kuinka loppuunpalaneiksi ajoimme toisemme ja kuinka paljon paremmin elämä sujui erillään ollessa. Mitä teen? Tai miksi edes kysyn sitä (varsinkaan täällä, idiootti taidan olla)? Onko minulla oikeasti vaihtoehtoja? En haluaisi olla mikään marttyyrivaimo ja -äiti, mutta toisaalta naimisiin tuli aikanaan mentyä ja sanottua se T-sana, ja lapset ovat tietysti rakkaita. Kaikki tämä tietysti saattaa loukata miesystävääni sitten kun saan kerrotuksi asioiden todellisen laidan, mutta toisaalta luulen, että hän saattaa olla jopa helpottunut, kun en enää ole purkamassa huoliani hänen niskaansa (en voi kotoa käsin soitella hänelle tms, mieheni saisi varmasti sairauskohtauksen).
Ex-mieheni lähettelee minulle pieniä lahjoja ja vaatii minua nyt käyttämään hänen omaisuuttaa kuin omaani (aiemmin ei näin ollut ja ositustakin on ollut todella vaikea toteuttaa, vaikka omistussuhteet ovat olleet pläkkiselviä koko ajan). Olenkin nyt käyttänyt hänen kallista urheiluautoaan iltamenoissani, mutta tunnen siitä huonoa omaatuntoa. Olenko näin helposti lahjottavissa, vaikka niin ylpeilin sillä, etten välitä mammonasta ja asun vaikka Jakomäessä vuokrayksiössä ja syön kaurapuuroa, jos omaisuuden jako menee liian vaikeaksi?
En tiedä, onko tähän hyvää ratkaisua olemassakaan. Kai se on niin, että se mikä tuntuisi hyvältä tai suorastaan taivaassa suunnitellulta, ei silti välttämättä ole oikein, ja päinvastoin. Mutta vaikka olen ihan pohjalla enkä jaksa ajatella tulevaisuuden tuovan parempaakaan tullessaan, niin yritän rämpiä eteenpäin suklaan ja unelmien avulla. Onneksi olen langanlaiha, joten pieni lihominen ei haittaa.
Enkä tätä kaikkea voi kertoa juuri kenellekään, siksi sepustan tänne. Näytän mieluummin muille suhteellisen iloista naamaa, vaikka tuntisin olevani joutumaisillani kultaiseen häkkiin. Ja tietysti suren ystävyyden kohtaloa, syvemmin kuin kukaan arvaisi.
Nyt kuitenkin kaikki on lopussa ja spesiaaliystäväni tietää sen, ainakin luulisin niin. Katkaisin kaiken yhteydenpidon enkä ilmestynyt sovittuihin tapaamisiin yli viikkoon vaan jäin sen sijaan itkemään kotiin. Tosin syy itkuuni ei ole pelkästään tämän vaikean suhteen mahdottomuus ja miesystäväni monimieliset virnistelyt vaan olen joutunut toisaallakin ahtaalle. Exmieheni on alusta asti moittinut eroratkaisuani itsekkääksi, vaikka myöntääkin että kotirauha palasi lähdettyäni ja kaikkien olo on ollut helpompaa. Mutta hän ei sitten ei selviäkään arjesta ja varsinkaan lasten kanssa, eikä koirankaan, yksin, hän ei huoli apua mistään muualta ja on vakuuttunut siitä, että vain perheen äiti voi pelastaa kodin romahtamiselta. Hänellä on muuten joitakin terveysongelmia, ja niihin hän on kyllä hakenut apuakin ja tilan kohenemisesta on jo merkkejä. Kuitenkin hän itsekin tietää olevansa kroonikko loppuikänsä ja riski erilaisille kohtauksille on olemassa. Lapset ovat tosiaan jo isoja, joten ajattelin, että he selviävät kun kuitenkin olemma tiiviissä yhteydessä viikoittain, mutta he niin surevat isänsä puolesta että sydämestä ottaa. Koko suku tietysti toivoo, että palaisin kotiin ja kaikki muuttuisi hyväksi. Muutama ystävä on taas varoittanut minua palaamasta, koska ovat nähneet kuinka loppuunpalaneiksi ajoimme toisemme ja kuinka paljon paremmin elämä sujui erillään ollessa. Mitä teen? Tai miksi edes kysyn sitä (varsinkaan täällä, idiootti taidan olla)? Onko minulla oikeasti vaihtoehtoja? En haluaisi olla mikään marttyyrivaimo ja -äiti, mutta toisaalta naimisiin tuli aikanaan mentyä ja sanottua se T-sana, ja lapset ovat tietysti rakkaita. Kaikki tämä tietysti saattaa loukata miesystävääni sitten kun saan kerrotuksi asioiden todellisen laidan, mutta toisaalta luulen, että hän saattaa olla jopa helpottunut, kun en enää ole purkamassa huoliani hänen niskaansa (en voi kotoa käsin soitella hänelle tms, mieheni saisi varmasti sairauskohtauksen).
Ex-mieheni lähettelee minulle pieniä lahjoja ja vaatii minua nyt käyttämään hänen omaisuuttaa kuin omaani (aiemmin ei näin ollut ja ositustakin on ollut todella vaikea toteuttaa, vaikka omistussuhteet ovat olleet pläkkiselviä koko ajan). Olenkin nyt käyttänyt hänen kallista urheiluautoaan iltamenoissani, mutta tunnen siitä huonoa omaatuntoa. Olenko näin helposti lahjottavissa, vaikka niin ylpeilin sillä, etten välitä mammonasta ja asun vaikka Jakomäessä vuokrayksiössä ja syön kaurapuuroa, jos omaisuuden jako menee liian vaikeaksi?
En tiedä, onko tähän hyvää ratkaisua olemassakaan. Kai se on niin, että se mikä tuntuisi hyvältä tai suorastaan taivaassa suunnitellulta, ei silti välttämättä ole oikein, ja päinvastoin. Mutta vaikka olen ihan pohjalla enkä jaksa ajatella tulevaisuuden tuovan parempaakaan tullessaan, niin yritän rämpiä eteenpäin suklaan ja unelmien avulla. Onneksi olen langanlaiha, joten pieni lihominen ei haittaa.
Enkä tätä kaikkea voi kertoa juuri kenellekään, siksi sepustan tänne. Näytän mieluummin muille suhteellisen iloista naamaa, vaikka tuntisin olevani joutumaisillani kultaiseen häkkiin. Ja tietysti suren ystävyyden kohtaloa, syvemmin kuin kukaan arvaisi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Joogan tässä itse juuri löytäneenä sanon sullekin, että aloita vaikkapa uusi harrastus ja vaihda hiukan kuvioita. Kuulostaa siltä, että (osin pakostikin) sun elämäsi pyörii aika pienessä kopissa. Uusien ihmisten ja uudenlaisen tekemisenkin parissa säkin saattaisit löytää ihan uudenlaisen kanavan, jonka kautta saat uutta energiaa ja jonka kautta voit myös purkaa ulos esim. tuota kuristavaa syyllisyydentuntoasi.
Ei tuossa tilassa kannata ainakaan muuttaa takaisin lähtöruutuun, siinä koppi kutistuu vaan entisestään.
Tuuleta päätäsi ja kehoasi ja pyri sitä kautta uudenlaiseen tasapainoon ja mielenrauhaan. Et sinä voi pelastaa muita ilman, että laiminlyöt samalla itsesi. Sun pitää ensin olla kunnossa itse, että kykenet antamaan itsestäsi myös muille.
Sellaisista ystävistäkin, joilta ei tunne saavansa yhtään mitään, on ehkä tuossa mielentilassa hyvä päästä kokonaan eroon. Uusiahan tulee aina kun vaan pysyy avoimena ja uteliaana.