Olen hengissä vielä. Yhä puristaa ja itkettää. On hetkiä jolloin hetkellisesti voin ajatella jotain muutakin. En voi puhua ystävilleni ja pelkään heidän soittojaan etten joudu puhumaan tästä. Koska jos puhun , alan heti itkemään. Töissä en kertonut kenellekään vaikka heti kun olin hetken yksin oli vedet silmissä. Silmät itkuiset koko työpäivän. Asia huomattiin, kukaan ei kysynyt mitään. Ei siitäkään että olin normaalia hiljaisempi. Ehkä tänään menee jo paremmin... Olen päättänyt, selviän tästä. Näin on nyt, olen yksin, ilman sinua ja pulinat pois.
Toinen aamu
Surullinen!!!
6965
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
nyt jaksa uskoa mutta se on varmaa että:aurinko nousee!Voimia!
Tiedän tarkalleen miltä sinusta tuntuu. Minulle kävi ihan samoin vuoden yhdessäolon jälkeen. Mies soitti ja laittoi textarin, että lopetetaan ja päästetään toisemme vapaiksi.
Syynä ei ole se, että tunteita ei olisi, vaan hän on niin rikki vielä vanhan eronsa jäljiltä, ettei pysty/halua sitoutua, vaikka yhteisestä kodista olikin hetki sitten vielä puhe. Ihan hukassa koko mies. En tiedä miten pääsen eteenpäin tästä tuskasta. Rakastin häntä valtavasti. En koskaan ketään ole rakastanut samalla intensiteetillä. Meillä oli niin paljon hyviä hetkiä, kauniita muistoja. Tuntuu, että osa minusta on revitti irti minusta, eikä kyynelille ole loppua.
Suru on käytävä läpi, jotta aurinko voisi joskus paistaa. Tällä hetkellä loppuelämä ilman häntä tuntuu elinkautiselta. Taitaa miehet olla vuosiksi ohi osaltani. 35-vuotiaana 2,5 vuotta sitten avioeron kokeneena ja nyt uudelleen jätettynä tällä elämällä ei ole minulle enää mitään tarjottavaa. Taidan pysyä loitolla eronneista miehistä tästä eteenpäin. Helpottaisi jos pystyisin tuntemaan vihaa. En pysty, ymmärrän ja rakastan vielä liikaa.
itse tuon viestin kirjoittanut. Samat on tuntemukset meillä. Ajattelin samalla tavalla eronneista miehistäkin mutta mistä tällainen viisikymppinen enää löytäisi muita kuin eronneita. On hirveää tavata yhteisiä ystäviä. Kaikki kyselevät ja joudun vastaamaan miksi liikun yksin. Aina itkettää. Sen verran olen kuntoutunut jo että tajusin yhden yhteisen ystävämme vihaisista sanoista yhden totuuden. Hän on tässä suhteessa kuitenkin se joka häviää enemmän. Minä menetin ihanan, turvallisen, luotettavan, hellän ja rakastetun miehen mutta ilman sitoutumispelkoa joskus tulee vastaan joku mutta hän sen sijaan ei kymmeneen vuoteen ollut pystynyt muuta kuin pikajuttuihin. Olin ensimmäinen yritys normaaliin kuvioon ja pääsin liian syvälle, se aiheutti paniikin. Uskon että uuden samanlaisen seurustelun aloittamisen kynnys nousi entistäkin korkeammalle. Säälin häntä myös tästä syystä. Rakastin ja rakastan edelleen, ihan turha ero, hänen olisi pitänyt yrittää vielä eikä turhaan ajatella minua ja minun satuttamistani. Näin hän vasta minua satuttikin kun jätti. Vieläkin odotan soittoa että hän peruisi sanansa ja olisi ymmärtänyt mihin joutuu kun minut jätti. Mutta puhelin ei soi...
Minäkään en jaksa tajuta että näin kävi. En jaksa tajuta että sitoutumiskammo oli voimakkaampi kuin hänen rakkautensa minua kohtaan. Olisi pitänyt olla varovainen, sillä aloimme liian pian hänen eronsa jälkeen ja hän ei ollut käynyt sitä läpi vielä kunnolla.
Sääli on päällimmäisenä - miten joku voi olla niin eksyksissä, niin hukassa. Ihana mies kuitenkin ja toivon kaikkea hyvää, vaikka sydän on särkynyt.
Ystävät on paras apu ja puhuminen helpottaa. Minulla myös sinkkukaveri, joka ollut jo pitkään yksin. Toisaalta onhan se hienoa, että kykenin eron jälkeen rakastumaan. Mutta oliko se tämän tuskan arvoista?
Minulla on suunnaton ikävä, toivoisin, että tämä olisi pahaa unta ja puhelin soisi kohta...
..vaikka ystävälle.Älä kanna koko tuskaa yksin.ja päivä päivältä se onneksi helpottaa.
Käyn läpi samaa. Erosta jo kuukauden päivät mut syy ei ole vieläkään selvillä. Tuskaa vaan päivästä toiseen ei vastata viesteihin eikä mitään. Yritän jatkaa päivä kerrallaan mut tuntuu, että tuska ei hellitä koskaan. :(