En tiedä olenko oikean ihmisen kanssa. En ole koskaan tiennyt, aiemmissakaan parisuhteissa. En tiedä johtuuko tämä luonteestani, enkö näe metsää puilta.
Täällä on toitotettu sitä, että pitää seurata sydäntään eikä saa huijata itseään olemalla väärän ihmisen kanssa..pitää uskaltaa lähteä jne. Mutta kun en oikeasti tiedä. Mies on hyvä minulle, hän rakastaa minua enemmän kuin mitään muuta (mistä tuleekin kauheat syyllisyyden tuskat kun olen tämmöinen), ja kärsii siitä että huomaa minun välillä olevan onneton. Hän kun haluaisi että olisin täysin varma hänestä ja onnellinen, tietysti.
Voiko se olla niin, että tietyt ihmistyypit ajavat itse itsensä epäonneen ja siihen että ovat lopulta loppuelämänsä yksin?
Rakastumaan silti kykenen, mutta näin on tapahtunut vain kerran, ja siitähän ei tietystikään tullut mitään. Suurin rakkaus taitaa aina olla sellainen, mikä on puoliksi illuusiota ja epätoivoa. En siis voi enkä uskalla odottaa, että näin kävisi taas.
Olen silti luonteeltani enemmän tunteellinen kuin sellainen "aika näyttää"-ihminen, jonka mielestä rakkauden kuuluu kehittyä asteittain, eikä haittaa vaikka aluksi ei olisikaan ollut mitään suurempia tunteita. Mutta kun en tiedä, onko nämä kaikki vain jotain älytöntä haaveilua.
Olen nuori, mutta kuitenkin jo siinä iässä että ihmiset ympärillä alkaa perustella perhettä jne. Olen itsekin aina halunnut nuorena lapsia ja sellaiset "kodin ainekset" elämään. Ei ole tarvetta biletykselle ja seikkailulle niin kuin monilla nykyään. Ei ole periaatteessa mitään selkeää syytä, miksi lähtisin tästä suhteesta. Meillä on samat toiveet esim. perheen suhteen, mutta on kyllä useita pikkuasioita joista on erimielisyyksiä. Mutta kai niitä kompromisseja kuuluu tehdä parisuhteessa.
Emme asu vielä yhdessä, ja miehen mielestä on jo korkea aika muuttaa yhteen. Tai hän siis haluaisi sitä todella paljon, koska täysin onnellinen hän ei voi olla, ellei voi jakaa koko elämäänsä minun kanssani. Tämä alkaa nyt olla viimeisiä hetkiä, kun pitäisi päättää mitä ihmettä teen. Toisaalta voisin ottaa riskin ja muuttaa hänen kanssaan, mutta kertaalleen "epäonnistuneen" parisuhteen jälkeen pelkään näitä ratkaisuja jotenkin. jos taas en muuta, ja annan tilanteen pysyä tässä..niin ei tämä muutu miksikään. Jos taas jätän hänet, pelkään että kadun sitä todella paljon. Voi hyvänen aika, ei musta ota selvää. Onko tämä kaikki vain omaa mielettömyyttäni?
Täällä on toitotettu sitä, että pitää seurata sydäntään eikä saa huijata itseään olemalla väärän ihmisen kanssa..pitää uskaltaa lähteä jne. Mutta kun en oikeasti tiedä. Mies on hyvä minulle, hän rakastaa minua enemmän kuin mitään muuta (mistä tuleekin kauheat syyllisyyden tuskat kun olen tämmöinen), ja kärsii siitä että huomaa minun välillä olevan onneton. Hän kun haluaisi että olisin täysin varma hänestä ja onnellinen, tietysti.
Voiko se olla niin, että tietyt ihmistyypit ajavat itse itsensä epäonneen ja siihen että ovat lopulta loppuelämänsä yksin?
Rakastumaan silti kykenen, mutta näin on tapahtunut vain kerran, ja siitähän ei tietystikään tullut mitään. Suurin rakkaus taitaa aina olla sellainen, mikä on puoliksi illuusiota ja epätoivoa. En siis voi enkä uskalla odottaa, että näin kävisi taas.
Olen silti luonteeltani enemmän tunteellinen kuin sellainen "aika näyttää"-ihminen, jonka mielestä rakkauden kuuluu kehittyä asteittain, eikä haittaa vaikka aluksi ei olisikaan ollut mitään suurempia tunteita. Mutta kun en tiedä, onko nämä kaikki vain jotain älytöntä haaveilua.
Olen nuori, mutta kuitenkin jo siinä iässä että ihmiset ympärillä alkaa perustella perhettä jne. Olen itsekin aina halunnut nuorena lapsia ja sellaiset "kodin ainekset" elämään. Ei ole tarvetta biletykselle ja seikkailulle niin kuin monilla nykyään. Ei ole periaatteessa mitään selkeää syytä, miksi lähtisin tästä suhteesta. Meillä on samat toiveet esim. perheen suhteen, mutta on kyllä useita pikkuasioita joista on erimielisyyksiä. Mutta kai niitä kompromisseja kuuluu tehdä parisuhteessa.
Emme asu vielä yhdessä, ja miehen mielestä on jo korkea aika muuttaa yhteen. Tai hän siis haluaisi sitä todella paljon, koska täysin onnellinen hän ei voi olla, ellei voi jakaa koko elämäänsä minun kanssani. Tämä alkaa nyt olla viimeisiä hetkiä, kun pitäisi päättää mitä ihmettä teen. Toisaalta voisin ottaa riskin ja muuttaa hänen kanssaan, mutta kertaalleen "epäonnistuneen" parisuhteen jälkeen pelkään näitä ratkaisuja jotenkin. jos taas en muuta, ja annan tilanteen pysyä tässä..niin ei tämä muutu miksikään. Jos taas jätän hänet, pelkään että kadun sitä todella paljon. Voi hyvänen aika, ei musta ota selvää. Onko tämä kaikki vain omaa mielettömyyttäni?
Vastaukset 5
Vanhimmat
On kai lähinnä siitä, että rakastatko miestäsi? Jos et, ja haikailet jotain muuta, on reilumpaa sekä itseäsi että häntä kohtaan viheltää peli poikki. Itse olen vähän kyyninen tuon "se oikea"-jutun suhteen, mielestäni ei ole olemassa mitään mystistä "sitä oikeaa". Tämä siksi, että kukaan ei ole täydellinen. Jos etsii ihmistä, joka on kaikinpuolin sen oman ihannekumppanin oloinen, ja jonka mielipiteet ja ajatukset käyvät aivan yksi yhteen itsensä kanssa, on parasta mennä naimisiin peilin kanssa...
Jokaisessa on vikansa ja puutteensa, se itselle sopiva ihminen on kai sitten se, jonka vikojen kanssa voit elää. Eikä se parisuhde alkuhuuman jälkeen enää mitään jatkuvaa ilotulitusta ja räiskintää ole, kyllä arki astuu kuvaan jossain vaiheessa kuitenkin, vaikka olisi sitten kuinka "se oikea" kyseessä. Sen sanon, että jos odotat että se täydellinen mies ja unelmien prinssi saapuu valkealla ratsullaan sinua noutamaan, niin saat odottaa hautaan saakka. Elämä kun ei mene niin kuin kauniissa ja rohkeissa.
kyllä rakastan häntä, mutta rakkauksiakin on niin monenlaisia..jos nyt on pakko verrata, niin en esimerkiksi rakasta häntä samalla tavalla kuin entistä poikaystävääni, sekä hyvässä että huonossa. Vaikka tällainen vertailu onkin todella typerää.
Kyse ei myöskään ole siitä, että rakastaisin häntä enemmän ystävänä. Tunnen suurta seksuaalista vetovoimaa häntä kohtaan. Silti jokin sanoo aina aika ajoin, että lähde. Ei tässä ole mitään järkeä, on älytöntä lähteä hyvästä suhteesta.
Ehkä on sitten niin, etten tunne itseäni tarpeeksi, ja se kiltteys, jota muut pitää hyvänä asiana, kostautuu niin että uhraan oman elämäni ja hyvinvointini toisen takia.
En minäkään ajattele, että on olemassa juuri se yksi oikea. Voi kai olla monta sopivaa tai oikeaa, eri tavalla oikeita. Mutta minulle ei ole tullut vielä sellaista oloa, että näen itseni vanhana mummona tämän miehen kanssa. Kai sellainen voi tulla vasta myöhemmin, kun asuu yhdessä ja oppii uusia asioita toisesta ihmisestä tämän kautta. Mutta toisaalta myös pelkään, että tällaiset "turhat" huopaamiset vainkertovat siitä, että olen joko väärän ihmisen kanssa, tai sitten olen vaan sellainen luonne että mut on tarkoitettu elämään yksin :(
Minusta sínä et tunne vielä itseäsi tarpeeksi hyvin tietääksesi mitä haluat. Sinun tulisi tutustua itseesi ja persoonaasi ja sitä kautta vain voit tehdä valintoja. Kuvasit tuntojasi aivan kuten minä parisen vuotta sitten. Nyt tiedän mitä haluan ja uskallan sitoutua. Ja se varmuus tuli vain itsensä rakastamisen kautta.
...onko tästä sinulle hyötyä, mutta jos saat itsellesi edes jotain niin kertominen kannattaa. Olen ollut kihloissa kahdesti ja seurustellut monia kertoja. Yhden illan juttuja en jaksa edes laskea, enkä edes halua. En halua leveillä, kyse ei ole siitä, vaan siitä, että tiedät, mitkä ovat omat taustani. Miehiä on riittänyt melkoisesti vuosien varrella.
Usein suhteissa törmäsin samaan ongelmaan. Itse kuvasin sitä ongelmaksi, jossa sielu ja seksi eivät kohdanneet. Kun mies tuntui ihanalta ja rakasti minua, en tuntenut seksuaalisesti tyydyttyväni. Kun taas petipuolella meni lujaa, mies ei tuntunut muuta haluavankaan, ja kukaanhan ei pelkkään seksisuhteeseen pysty tulevaisuuttaan rakentamaan. Tuntui siltä, että vaikka olin suhteessa, etsiskelin jotain muuta. En osannut määritellä mitä, mutten tuntenut oloani täydeksi - tyytyväiseksi. Olin onnellinen, mutten tarpeeksi. Rakastin kovasti, mutten tiennyt, osasinko rakastaa oikein. Petin ja jätin, minua petettiin ja jätettiin. Sanoin aina, että kun löydän miehen, jota minun ei enää tee mieli pettää, olen löytänyt kaltaiseni. Ja näin todella kävi.
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä yli kaksi vuotta. Kun tapasimme, olin taas kerran suhteessa, josta en tiennyt mitä halusin vai halusinko mitään. Sitten napsahti. Löysin sielun ja seksin samassa miehessä. En voisi kuvitellakaan pettäväni häntä, koska se mitä menetän tuntuu suuremmalta kuin se, mitä voin enää koskaan kenenkään muun kanssa saavuttaa. Sillä siitähän ihmissuhteissakin mielestäni loppujen lopuksi on kyse. Onko sinulla jotain sellaista, mitä et enää mistään muualta löydä?
voin sanoa, että pitkäaikaisin ja ehkä parhain suhde ei alkanut niinkään ilotulituksella vaan ystävyydellä joka kehittyi hiljalleen tuliseksi romanssiksi. Ehkä sitä viritystä oli jo tavattessa mutta se leiskahti vasta paljon myöhemmin. Seksillä se sitten alkoi ikään kuin vahingossa ja seksi olikin koko ajan hyvää. Suhde loppui aikanaan yhteisestä päätöksestä ja sitä olen useasti katunut. Vastapuolesta en tiedä koska ystävyys ei jatkunut, ero oli sen verta vaikea.
Pari suhdetta on alkanut myös ns. ensisilmäyksellä. Nuorempana varsinkin. Eivät nekään kestänneet vaikka heti aluksi rakastuttiin mielettömästi.
Ei lopputulos; hitostako näistä tietää? Tahtoisin vain suhteen jossa on molemmin puolista kunnioitusta, rakkautta ja kykyä kompromisseihin. En enää jaksa kuvitella ruusulinnoja. Ennemmin tai myöhemmin kaikki suhteet on lopulta muuttuneet tasaiseksi puurtamiseksi. Ehkä parisuhde sitten lopulta onkin vain jonkilainen osakeyhtiö?