Tänään ruoasta terveyttä, huomenna sairautta. Mihin terveysviesteihin voi enää uskoa?
Terveellisesti syöminen ei aina tunnu helpolta. Olemme oppineet, että ruisleipä on terveellistä ja ettei voita saa syödä. Mutta äkkiä saammekin lukea uudesta bestselleristä, että viljaa on vältettävä ja että kunnon voi on juuri sitä mitä tarvitaan. Ihmisille välittyy mielikuva tutkijoista, jotka kiistelevät, eivätkä osaa päättää mikä onkaan terveellistä ja mikä ei. Välittyvä kuva on valitettava – ja väärä. Ravitsemussuositukset ovat nimittäin jo vuosia olleet hyvin johdonmukaisia, mutta niiden rinnalla erilaiset vaihtoehdot ovat saaneet aina enemmän jalansijaa. Toden ja tarinan erottaminen ei kuitenkaan ole helppoa, ainakaan tavalliselle ihmiselle.
Ravitsemussuositukset muuttuvat harvoin
Tänä vuonna Valtion ravitsemusneuvottelukunta täytti 50 vuotta. Neuvottelukunnan tehtävänä on seurata suomalaista kansanravitsemusta ja antaa sitä koskevia ohjeita ja suosituksia. Pohjoismaiden ministerineuvoston alaisuudessa taas toimii ruokaa ja ravitsemusta koordinoiva työryhmä. Tämä asettaa määrävälein erityistyöryhmän, joka laatii pohjoismaiset ravitsemussuositukset. Ensimmäiset pohjoismaiset suositukset ilmestyivät 1980, toiset vuonna 1989 ja viimeisimmät vuonna 1996 (Sandström ym. 1996). Uudet pohjoismaiset suositukset esitellään kesäkuussa 2004 pohjoismaisessa ravitsemuskongressissa ja saman vuoden elokuussa ministerineuvosto hyväksyy ne. Uusimmassa työryhmässä on tämän artikkelin kirjoittajan ohella istunut professori Antti Aro.
Ravitsemussuosituksia on periaatteessa kolmenlaisia. Keskeisen perustan muodostavat ravintoaineiden saantisuositukset. Ne on tarkoitettu tutkimusta, joukkoruokailun suunnittelua ja väestön ravitsemuksen seurantaa varten. Suosituksia annetaan energiaravintoaineiden (rasva, proteiini, hiilihydraatit, alkoholi) jakautumiselle kokonaisenergiansaannista, kuidun saannista, vitamiinien ja kivennäisaineiden saannista, ateriarytmityksestä ja uusimmissa suosituksissa myös hyvää ravitsemustilaa tukevasta fyysisestä aktiivisuudesta. Näiden perustana on tieteellisten tutkimusten huolellinen tarkastelu. Suositukset pyrkivät antamaan kuvan saantitasoista, jotka ovat terveyden kannalta ihanteellisia – eivät liian suuria, eivätkä liian pieniä. Asiantuntijatyöryhmän lisäksi monet ulkopuoliset tutkijat käyvät ehdotetut suositukset läpi. Kyseessä on siten laaja tieteellinen konsensus.
Ravintoaineiden saantisuosituksissa ei kovin suuria muutoksia yleensä tapahdu. Syynä tähän on tietysti se, ettei muutama uusi tutkimus voi hetkessä kääntää sitä, mitä edeltävien vuosien kymmenet tutkimukset ovat osoittaneet. Perustellusta syystä suosituksia kuitenkin tarkistetaan. Vuoden 2004 pohjoismaisissa suosituksissa on joitakin kiinnostavia uusia ehdotuksia. Esimerkiksi D-vitamiinin päivittäinen saantisuositus ehdotetaan nostettavaksi aikuisilla 5:stä 7,5:een mg/vrk eli 50 %. Muutosta perustellaan uusilla tutkimuksilla, joiden mukaan aikaisempi saantitaso ei riitä varmistamaan terveyden kannalta riittävän suurta plasman D-vitamiinipitoisuutta. Vastaavasti C-vitamiinin saantisuositus noussee 60:stä 75:een mg/vrk. Tämän takana taas ovat epidemiologiset tutkimukset, joiden mukaan vanha suositus ei riitä nostamaan plasman C-vitamiinipitoisuutta riittävän korkeaksi tarjotakseen suojaa sydän- ja verisuonitauteja vastaan.
Ravintoainesuositusten rinnalla ovat ruokien käyttöä koskevat suositukset, kuten ruokapyramidi, ruokaympyrä ja lautasmalli. Ne on tarkoitettu ravitsemusviestintään ja ruokavalio-ohjaukseen. Jos ravintoainesuositukset muuttuvat hitaasti, niin ruokien käyttöä koskevat suositukset ovat vielä pysyvämpiä. Esimerkiksi edellä esitetyt muutokset C- ja D-vitamiinin saantisuosituksissa eivät aiheuta muutoksia ruokapyramidiin tai lautasmalliin. Kolmas suositusten taso koskee lainsäädäntöä ja muuta päätöksentekoa. D-vitamiinin saantisuosituksen nousu saattaa aiheuttaa muutoksia ruokien D-vitaminointiin.
Ravitsemussuositukset muuttuvat siis harvoin ja vaivoin. Tämä on tietyllä tavalla konservatismia – kun punnitaan tieteellistä todistusaineistoa kokonaisuudessaan, eivät yksittäiset mielenkiintoisetkaan poikkeamat voi horjuttaa peruslinjaa. Suosituksissa ei oteta riskejä, kyseessä on paras ja varmin mahdollinen tieto. Tietysti on mahdollista, että joku läpimurto osoittaa parin vuoden kuluessa uudetkin suositukset täysin paikkansa pitämättömiksi. Näin ei ole kuitenkaan vielä ravitsemussuositusten historiassa käynyt.
Vaihtoehtojen tulva kasvaa
Viime vuodet ovat tuoneet kirjakauppoihin, nettisivuille ja ihmisten huulille joitakin vahvoja vaihtoehtoruokavalioita. Kaikkien yhteinen sanoma on se, että perinteisissä ravitsemussuosituksissa on menty pahasti pieleen ja että tarjottava vaihtoehto on juuri se, jonka avulla ihmiset ihan oikeasti ovat terveitä. Osa vaihtoehtoruokavalioista (matalan glykemiaindeksin ruokavalio, Atkinsin ruokavalio) ammentaa perustansa tieteestä – kyseessä on silloin ”virallisiin” ravitsemussuosituksiin verrattuna lähinnä tutkimustulosten tulkintaero. Osa vaihtoehdoista taas on olevinaan tiedeperustaisia (Zone-dieetti, Montignacin dieetti), mutta tämä väite paljastuu kirjoja luettaessa vääräksi. Loput dieeteistä ovat pelkkää huuhaata alusta loppuun (esim. veriryhmädieetti).
Matalan glykemiaindeksin ruokavaliossa lähtökohtana on se, että on syötävä sellaisia elintarvikkeita, jotka nostavat veren glukoosipitoisuutta hitaasti. Vältettäviä taas ovat nopean glykemiaindeksin elintarvikkeet (esim. valkoinen leipä, sokeri ja peruna), jotka nostavat veren glukoosipitoisuutta nopeasti. Tällaisen ruokavalion väitetään suojaavan erityisesti lihavuudelta ja kakkostyypin diabetekselta. Tieteellisissä tutkimuksissa korkea glykemiaindeksi on kuin onkin yhteydessä lisääntyneeseen kakkostyypin diabeteksen riskiin (Willet ym. 2002) sekä vähäisempään painon putoamiseen laihdutettaessa (Raben 2002). Glykemiaindeksin käyttö ainoana ruokavalion ohjenuorana on kuitenkin pulmallinen. Sekä matalan että korkean glykemiaindeksin elintarvikkeiden joukossa on ravitsemuksellisesti hyviä ja huonoja. Glykemiaindeksi ei myöskään kerro energiasisällöstä – esimerkiksi pastaan (matalahko glykemiaindeksi) verrattuna sama määrä perunaa (korkea glykemiaindeksi) sisältää vähemmän energiaa. Lopuksi tutkimuksissa on todettu esimerkiksi viljakuidun suuren määrän olevan voimakkaammin yhteydessä vähäiseen kakkostyypin diabeteksen riskiin kuin matalan glykemiaindeksin (Willet ym. 2002). Niinpä ruisleipää kannattaa suosia, vaikka se ei ole ryhmässä ”matalan glykemiaindeksin elintarvike”.
Atkinsin dieetti perustuu hyvin vähäiseen hiilihydraattimäärään. Ruokavalion muutos aiheuttaa maksan ja lihasten hiilihydraattivarastojen pienenemisen, jonka yhteydessä menetetään vettä. Näin paino putoaa Atkinsin dieetin alussa heti 2–3 kiloa (Foster ym. 2003). Jatkossa hiilihydraattien puute aiheuttaa ns. ketoositilan, jossa aivot ottavat energiansa glukoosin sijasta ketoaineista. Ketoosissa ruokahalu heikkenee. Atkinsin dieetti laihduttaa perinteiseen ruokavalioon verrattuna erinomaisesti noin puolen vuoden ajan. Tämän jälkeen laihduttajien paino alkaa nousta nopeasti kohti lähtötilannetta. Atkinsin dieetin vaikutuksista ja terveellisyydestä yli vuoden tutkimuksissa ei tiedetä riittävästi. Jos paino pienenee, Atkinsin hyvin rasvainenkaan dieetti ei aiheuta huonoja muutoksia veren rasva-arvoihin. Sen sijaan tietoa Atkinsin dieetin terveellisyydestä painon pysyessä muuttumattomana ei ole.
Zone-dieetti (Sears 1997) perustuu evoluutiolle: kivikaudella ihmiset söivät vähärasvaista lihaa, hedelmiä ja kuitupitoisia kasviksia. Emme ole vielä geneettisesti sopeutuneet viljan syöntiin, siispä sitä tulee välttää. Zone-dieetin perusteluissa kerrotaan, miten hiilihydraatit nostavat veren insuliinipitoisuutta, joka aiheuttaa hiilihydraattien muuttumisen rasvaksi. Rasvat eivät nosta insuliinipitoisuutta, joten niistä ei ole haitta. Perusteissa siis unohdetaan (tarkoituksella) energiatasapainon periaate. Kirjoittaja ei ole myöskään opiskellut fysiologiaa kovin hyvin, koska hän väittää, etteivät proteiinit kohota insuliinipitoisuuksia.
Vähän samantapaisilla näennäisfysiologisilla perusteluilla ratsastaa kuuluisa ranskalainen Montignac (1997). Hän lähtee liikkeelle siitä, että energiatasapaino ja siihen liittyvät teoriat (ja siis lämpöopin pääsäännöt) ovat vain tutkijoiden ymmärtämättömyyttä. Montignac sen sijaan on ymmärtänyt, että jos ei samanaikaisesti syö rasvaa ja nopeasti imeytyviä hiilihydraatteja, ei ihminen yksinkertaisesti voi lihoa.
Kirjassa ”Elämäsi kuntoon” Diamondin pariskunta (Diamond & Diamond 1997) on sitä mieltä, että koska ihmisessä on paljon vettä, pitäisi ruoassakin olla näin. Niinpä vihannekset ja hedelmät ovat hyviä. ”Elämäsi kuntoon” dieetin perustana on se, että aamupäivällä syödään vain vihanneksia ja hedelmiä. Loppupäivänä saa syödä muutakin, mutta ei missään nimessä maitoa. Kirjassa perustellaan asiaa luomalla kauhukuvia maidon haittavaikutuksista. Lisäksi kirjoittajat toteavat, että jos täyskasvuiselle lehmälle annettaisiin lehmänmaitoa, se sanoisi: ”Ei kiitos, otan mieluummin ruohoa”. Tiedeperustasta ollaan siis jo kaukana.
Kaikkein huikeinta mielikuvitusta edustavat ”Veriryhmädieetti” -kirjan (D’Adamo & Whitney 2002) tapaiset vaihtoruokavaliot. Tässä kirjassa on lähtökohtana se, että jos on eri veriryhmä, pitää myös olla erilainen ruokavalio. Kirjassa annetaan listoja ruoista, joita voi syödä ja niistä joita pitää välttää. Kirjassa on aivan yhtä vahva tiedepohja, kuin jos esittäisi että ruokavalion tulisi perustua kengännumeroon, silmien väriin tai etusormen pituuteen.
Miksi vaihtoehdot vetoavat?
Vaikka edellä esitetyissä vaihtoehtoruokavalioissa on paljon eroja, on niissä myös yhteisiä tekijöitä. Ne kaikki kritisoivat tieteellistä konsensusta. Niiden mukaan suuri joukko tutkijoita voi olla väärässä – tutkijat ovat jopa liittoutuneet teollisuuden ja maatalouden kanssa pakkosyöttämään jotain sellaista, josta on terveydelle haittaa.
Vaihtoehtoruokavaliot ovat hyvin ehdottomia. Niiden sanoma on mustavalkoinen: on hyviä ruokia ja huonoja ruokia, on hyvä ruokavalio (se jota esitellään) ja huonoja ruokavalioita (kaikki muut, erityisesti se, mitä virallisesti suositellaan). Vaihtoehto myös parantaa nopeasti ja laajasti: se saattaa samanaikaisesti tuoda energiaa ja laihduttaa, parantaa allergiat ja diabeteksen, pitää yllä vanhuksen mielenvireyttä ja auttaa kestämään pidempään lakanoiden välissä. Vaikutus havaitaan nopeasti, vain joidenkin päivien kuluttua.
Yksi ihminen on lähes poikkeuksetta keksinyt vaihtoehtoruokavalion: Sears, Montignac, Atkins, Diamond… tieteelliset konsensukset eivät kuulu tähän ryhmään. Ruokavalion keksijä on yleensä mies ja lähes poikkeuksetta hänellä ei ole mitään tiedetaustaa – tämän paljastaa lääketieteen Medline-tietokannan haku armottomasti. Lopuksi vaihtoehtoruokavalioiden yhteinen ominaisuus on kaupallisuus. Niistä on tehty tuote, joka myy. Vaihtoehtoruokavaliosta kertovia kirjoja myydään Suomessakin kymmeniätuhansia kappaleita. Kun moniin kirjoihin yhdistetään erityiset keittokirjat, erityiselintarvikkeet ja jopa ravintolat, puhutaan meidänkin pienessä maassa kymmenien miljoonien liiketoiminnasta.
Miksi vaihtoehtoruokavaliot sitten houkuttelevat? Ihmiset eivät ehkä näe eroa oman syömisen ja suositellun terveellisen syömisen välillä. Tämä johtaa pettymykseen. Vaihtoehtoruokavaliot ovat konkreettisia, ne sisältävät selvän muutoksen. Tulee tunne siitä, että teen jotain erityistä oman terveyteni eteen. Rasvan vähentäminen leivän päältä ja päivittäisen porkkanansyönnin lisääminen ei tunnu riittävän. Vaihtoehtoruokavalioiden kirjat on myös kirjoitettu hyvin, innostavasti ja lukijaa puhutellen. Tämä kieli ja lähestymistapa puuttuvat virallisista suosituksista kokonaan, ne ovat yhtä tylsiä ja puuduttavia kuin kunnanviraston käytävä.
Monimutkaiseen ja vaikeaan ongelmaan löytyy yksinkertainen ratkaisu – vaihtoehtoruokavalio! Nämä on kirjassa esitetty rautalangasta vääntäen. On listat sallituista ja kielletyistä elintarvikkeista. Oppiminen ei ole tärkeää, oma ajattelukaan ei ole tarpeellista. Yksinkertaisuus on monille mukava asia. Vastuu tuntuu jäävän kirjoittajalle.
Oma merkityksensä on vakuuttavalla viestinnällä ja markkinoinnilla. Viralliset ravitsemussuositukset eivät tähän pysty. Lopulliseksi vakuudeksi tarjotaan julkkiksia ja tuiki tuntemattomia ihmisiä, jotka ovat kokeneet parantumisen ihmeen vaihtoehtodieeteillä. Tässä tilanteessa on vaikea vastustaa kiusausta ostaa uusinta painosta Zonea tai Montignacia.
Tavallinen ihminen ei useinkaan nojaa tieteeseen tehdessään omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Hän voi tyytyä siihen, mitä on aina tehty, kysyä naapurilta tai opiskella jotain kuuluisaa gurua, tai hän voi edetä kokeillen yrityksen ja erehdyksen kautta. Joskus kokeilut tuottavat hyvän tuloksen, sairaus ja huono olo väistyvät ja ihminen kokee äkkiä olevansa täysin kunnossa. Tämä voi olla ihan oikeasti uuden, ihmeellisenkin ruokavalion ansiota. Tai vanhat huonot tottumukset ovat muuttuneet – ei hyviksi, mutta paremmiksi. Vielä on se mahdollisuus, että hyvä olo johtuu siitä, että ihminen on alkanut uskoa itseensä ja omiin mahdollisuuksiinsa hallita elämäänsä edes jollain tavalla.
Nämä kaikki asiat ovat oikein hyviä, eikä tällaisen herätyksen saaneita pidä moittia tai syyllistää. Jos vaihtoehtoruokavalio on edes jotenkin monipuolinen ja järkevänoloinen, ei liene edes syytä suositella muutoksia. Sen sijaan väärä tulkinta on se, että yksittäisten vaihtoehtoruokavalioiden avulla parantuneet todistavat virallisen linjan olevan väärä. Näin ei ole. Vuosien saatossa jotain vaihtoehtoa tutkitaan niin paljon ja hyvin, että sen teho tai riskit voidaan ehkä osoittaa. Suurin osa vaihtoehtoruokavaliosta kuitenkin häviää markkinoilta viimeistään silloin, kun sitä esittelevästä kirjasta ei enää oteta neljättä uusintapainosta.
Kirjallisuus
D’Adamo PJ, Whitney C. Syö oikein oman tyyppisi mukaan. WSOY, 2002.
Diamond H, Diamond M. Elämäsi kuntoon. WSOY, 1997.
Foster GD, Wyatt HR, Hill JO, ym. A randomized trial of a low-carbohydrate diet for obesity. N Engl J Med 2003; 348: 2082–2090.
Montignac M. Montignacin laihdutusmenetelmä. WSOY, 1997.
Raben A. Should obese patients be counselled to follow a low-glycaemic index diet? No. Obes Rev 2002; 3: 245–256.
Sandström B, Aro A, Becker W, Lyhne N, Pedersen JI, Thorsdottir I. Nordiska näringsrekommendationer 1996. Nordiska Mininsterrådet: Köpenhamn, 1996.
Sears B. Zone – Oikeaa ruokaa oikeaan aikaan. 4. painos. Otava, 1997.
Willett W, Manson J, Liu S. Glycemic index, glycemic load, and risk of type 2 diabetes. Am J Clin Nutr. 2002;76:274S–280S.
Kirjoittaja dosentti, ETT Mikael Fogelholm on UKK-Instituutin johtaja.
Lähde: http://www.skepsis.fi/lehti/2004/2004-2foge.html
Terveellisesti syöminen ei aina tunnu helpolta. Olemme oppineet, että ruisleipä on terveellistä ja ettei voita saa syödä. Mutta äkkiä saammekin lukea uudesta bestselleristä, että viljaa on vältettävä ja että kunnon voi on juuri sitä mitä tarvitaan. Ihmisille välittyy mielikuva tutkijoista, jotka kiistelevät, eivätkä osaa päättää mikä onkaan terveellistä ja mikä ei. Välittyvä kuva on valitettava – ja väärä. Ravitsemussuositukset ovat nimittäin jo vuosia olleet hyvin johdonmukaisia, mutta niiden rinnalla erilaiset vaihtoehdot ovat saaneet aina enemmän jalansijaa. Toden ja tarinan erottaminen ei kuitenkaan ole helppoa, ainakaan tavalliselle ihmiselle.
Ravitsemussuositukset muuttuvat harvoin
Tänä vuonna Valtion ravitsemusneuvottelukunta täytti 50 vuotta. Neuvottelukunnan tehtävänä on seurata suomalaista kansanravitsemusta ja antaa sitä koskevia ohjeita ja suosituksia. Pohjoismaiden ministerineuvoston alaisuudessa taas toimii ruokaa ja ravitsemusta koordinoiva työryhmä. Tämä asettaa määrävälein erityistyöryhmän, joka laatii pohjoismaiset ravitsemussuositukset. Ensimmäiset pohjoismaiset suositukset ilmestyivät 1980, toiset vuonna 1989 ja viimeisimmät vuonna 1996 (Sandström ym. 1996). Uudet pohjoismaiset suositukset esitellään kesäkuussa 2004 pohjoismaisessa ravitsemuskongressissa ja saman vuoden elokuussa ministerineuvosto hyväksyy ne. Uusimmassa työryhmässä on tämän artikkelin kirjoittajan ohella istunut professori Antti Aro.
Ravitsemussuosituksia on periaatteessa kolmenlaisia. Keskeisen perustan muodostavat ravintoaineiden saantisuositukset. Ne on tarkoitettu tutkimusta, joukkoruokailun suunnittelua ja väestön ravitsemuksen seurantaa varten. Suosituksia annetaan energiaravintoaineiden (rasva, proteiini, hiilihydraatit, alkoholi) jakautumiselle kokonaisenergiansaannista, kuidun saannista, vitamiinien ja kivennäisaineiden saannista, ateriarytmityksestä ja uusimmissa suosituksissa myös hyvää ravitsemustilaa tukevasta fyysisestä aktiivisuudesta. Näiden perustana on tieteellisten tutkimusten huolellinen tarkastelu. Suositukset pyrkivät antamaan kuvan saantitasoista, jotka ovat terveyden kannalta ihanteellisia – eivät liian suuria, eivätkä liian pieniä. Asiantuntijatyöryhmän lisäksi monet ulkopuoliset tutkijat käyvät ehdotetut suositukset läpi. Kyseessä on siten laaja tieteellinen konsensus.
Ravintoaineiden saantisuosituksissa ei kovin suuria muutoksia yleensä tapahdu. Syynä tähän on tietysti se, ettei muutama uusi tutkimus voi hetkessä kääntää sitä, mitä edeltävien vuosien kymmenet tutkimukset ovat osoittaneet. Perustellusta syystä suosituksia kuitenkin tarkistetaan. Vuoden 2004 pohjoismaisissa suosituksissa on joitakin kiinnostavia uusia ehdotuksia. Esimerkiksi D-vitamiinin päivittäinen saantisuositus ehdotetaan nostettavaksi aikuisilla 5:stä 7,5:een mg/vrk eli 50 %. Muutosta perustellaan uusilla tutkimuksilla, joiden mukaan aikaisempi saantitaso ei riitä varmistamaan terveyden kannalta riittävän suurta plasman D-vitamiinipitoisuutta. Vastaavasti C-vitamiinin saantisuositus noussee 60:stä 75:een mg/vrk. Tämän takana taas ovat epidemiologiset tutkimukset, joiden mukaan vanha suositus ei riitä nostamaan plasman C-vitamiinipitoisuutta riittävän korkeaksi tarjotakseen suojaa sydän- ja verisuonitauteja vastaan.
Ravintoainesuositusten rinnalla ovat ruokien käyttöä koskevat suositukset, kuten ruokapyramidi, ruokaympyrä ja lautasmalli. Ne on tarkoitettu ravitsemusviestintään ja ruokavalio-ohjaukseen. Jos ravintoainesuositukset muuttuvat hitaasti, niin ruokien käyttöä koskevat suositukset ovat vielä pysyvämpiä. Esimerkiksi edellä esitetyt muutokset C- ja D-vitamiinin saantisuosituksissa eivät aiheuta muutoksia ruokapyramidiin tai lautasmalliin. Kolmas suositusten taso koskee lainsäädäntöä ja muuta päätöksentekoa. D-vitamiinin saantisuosituksen nousu saattaa aiheuttaa muutoksia ruokien D-vitaminointiin.
Ravitsemussuositukset muuttuvat siis harvoin ja vaivoin. Tämä on tietyllä tavalla konservatismia – kun punnitaan tieteellistä todistusaineistoa kokonaisuudessaan, eivät yksittäiset mielenkiintoisetkaan poikkeamat voi horjuttaa peruslinjaa. Suosituksissa ei oteta riskejä, kyseessä on paras ja varmin mahdollinen tieto. Tietysti on mahdollista, että joku läpimurto osoittaa parin vuoden kuluessa uudetkin suositukset täysin paikkansa pitämättömiksi. Näin ei ole kuitenkaan vielä ravitsemussuositusten historiassa käynyt.
Vaihtoehtojen tulva kasvaa
Viime vuodet ovat tuoneet kirjakauppoihin, nettisivuille ja ihmisten huulille joitakin vahvoja vaihtoehtoruokavalioita. Kaikkien yhteinen sanoma on se, että perinteisissä ravitsemussuosituksissa on menty pahasti pieleen ja että tarjottava vaihtoehto on juuri se, jonka avulla ihmiset ihan oikeasti ovat terveitä. Osa vaihtoehtoruokavalioista (matalan glykemiaindeksin ruokavalio, Atkinsin ruokavalio) ammentaa perustansa tieteestä – kyseessä on silloin ”virallisiin” ravitsemussuosituksiin verrattuna lähinnä tutkimustulosten tulkintaero. Osa vaihtoehdoista taas on olevinaan tiedeperustaisia (Zone-dieetti, Montignacin dieetti), mutta tämä väite paljastuu kirjoja luettaessa vääräksi. Loput dieeteistä ovat pelkkää huuhaata alusta loppuun (esim. veriryhmädieetti).
Matalan glykemiaindeksin ruokavaliossa lähtökohtana on se, että on syötävä sellaisia elintarvikkeita, jotka nostavat veren glukoosipitoisuutta hitaasti. Vältettäviä taas ovat nopean glykemiaindeksin elintarvikkeet (esim. valkoinen leipä, sokeri ja peruna), jotka nostavat veren glukoosipitoisuutta nopeasti. Tällaisen ruokavalion väitetään suojaavan erityisesti lihavuudelta ja kakkostyypin diabetekselta. Tieteellisissä tutkimuksissa korkea glykemiaindeksi on kuin onkin yhteydessä lisääntyneeseen kakkostyypin diabeteksen riskiin (Willet ym. 2002) sekä vähäisempään painon putoamiseen laihdutettaessa (Raben 2002). Glykemiaindeksin käyttö ainoana ruokavalion ohjenuorana on kuitenkin pulmallinen. Sekä matalan että korkean glykemiaindeksin elintarvikkeiden joukossa on ravitsemuksellisesti hyviä ja huonoja. Glykemiaindeksi ei myöskään kerro energiasisällöstä – esimerkiksi pastaan (matalahko glykemiaindeksi) verrattuna sama määrä perunaa (korkea glykemiaindeksi) sisältää vähemmän energiaa. Lopuksi tutkimuksissa on todettu esimerkiksi viljakuidun suuren määrän olevan voimakkaammin yhteydessä vähäiseen kakkostyypin diabeteksen riskiin kuin matalan glykemiaindeksin (Willet ym. 2002). Niinpä ruisleipää kannattaa suosia, vaikka se ei ole ryhmässä ”matalan glykemiaindeksin elintarvike”.
Atkinsin dieetti perustuu hyvin vähäiseen hiilihydraattimäärään. Ruokavalion muutos aiheuttaa maksan ja lihasten hiilihydraattivarastojen pienenemisen, jonka yhteydessä menetetään vettä. Näin paino putoaa Atkinsin dieetin alussa heti 2–3 kiloa (Foster ym. 2003). Jatkossa hiilihydraattien puute aiheuttaa ns. ketoositilan, jossa aivot ottavat energiansa glukoosin sijasta ketoaineista. Ketoosissa ruokahalu heikkenee. Atkinsin dieetti laihduttaa perinteiseen ruokavalioon verrattuna erinomaisesti noin puolen vuoden ajan. Tämän jälkeen laihduttajien paino alkaa nousta nopeasti kohti lähtötilannetta. Atkinsin dieetin vaikutuksista ja terveellisyydestä yli vuoden tutkimuksissa ei tiedetä riittävästi. Jos paino pienenee, Atkinsin hyvin rasvainenkaan dieetti ei aiheuta huonoja muutoksia veren rasva-arvoihin. Sen sijaan tietoa Atkinsin dieetin terveellisyydestä painon pysyessä muuttumattomana ei ole.
Zone-dieetti (Sears 1997) perustuu evoluutiolle: kivikaudella ihmiset söivät vähärasvaista lihaa, hedelmiä ja kuitupitoisia kasviksia. Emme ole vielä geneettisesti sopeutuneet viljan syöntiin, siispä sitä tulee välttää. Zone-dieetin perusteluissa kerrotaan, miten hiilihydraatit nostavat veren insuliinipitoisuutta, joka aiheuttaa hiilihydraattien muuttumisen rasvaksi. Rasvat eivät nosta insuliinipitoisuutta, joten niistä ei ole haitta. Perusteissa siis unohdetaan (tarkoituksella) energiatasapainon periaate. Kirjoittaja ei ole myöskään opiskellut fysiologiaa kovin hyvin, koska hän väittää, etteivät proteiinit kohota insuliinipitoisuuksia.
Vähän samantapaisilla näennäisfysiologisilla perusteluilla ratsastaa kuuluisa ranskalainen Montignac (1997). Hän lähtee liikkeelle siitä, että energiatasapaino ja siihen liittyvät teoriat (ja siis lämpöopin pääsäännöt) ovat vain tutkijoiden ymmärtämättömyyttä. Montignac sen sijaan on ymmärtänyt, että jos ei samanaikaisesti syö rasvaa ja nopeasti imeytyviä hiilihydraatteja, ei ihminen yksinkertaisesti voi lihoa.
Kirjassa ”Elämäsi kuntoon” Diamondin pariskunta (Diamond & Diamond 1997) on sitä mieltä, että koska ihmisessä on paljon vettä, pitäisi ruoassakin olla näin. Niinpä vihannekset ja hedelmät ovat hyviä. ”Elämäsi kuntoon” dieetin perustana on se, että aamupäivällä syödään vain vihanneksia ja hedelmiä. Loppupäivänä saa syödä muutakin, mutta ei missään nimessä maitoa. Kirjassa perustellaan asiaa luomalla kauhukuvia maidon haittavaikutuksista. Lisäksi kirjoittajat toteavat, että jos täyskasvuiselle lehmälle annettaisiin lehmänmaitoa, se sanoisi: ”Ei kiitos, otan mieluummin ruohoa”. Tiedeperustasta ollaan siis jo kaukana.
Kaikkein huikeinta mielikuvitusta edustavat ”Veriryhmädieetti” -kirjan (D’Adamo & Whitney 2002) tapaiset vaihtoruokavaliot. Tässä kirjassa on lähtökohtana se, että jos on eri veriryhmä, pitää myös olla erilainen ruokavalio. Kirjassa annetaan listoja ruoista, joita voi syödä ja niistä joita pitää välttää. Kirjassa on aivan yhtä vahva tiedepohja, kuin jos esittäisi että ruokavalion tulisi perustua kengännumeroon, silmien väriin tai etusormen pituuteen.
Miksi vaihtoehdot vetoavat?
Vaikka edellä esitetyissä vaihtoehtoruokavalioissa on paljon eroja, on niissä myös yhteisiä tekijöitä. Ne kaikki kritisoivat tieteellistä konsensusta. Niiden mukaan suuri joukko tutkijoita voi olla väärässä – tutkijat ovat jopa liittoutuneet teollisuuden ja maatalouden kanssa pakkosyöttämään jotain sellaista, josta on terveydelle haittaa.
Vaihtoehtoruokavaliot ovat hyvin ehdottomia. Niiden sanoma on mustavalkoinen: on hyviä ruokia ja huonoja ruokia, on hyvä ruokavalio (se jota esitellään) ja huonoja ruokavalioita (kaikki muut, erityisesti se, mitä virallisesti suositellaan). Vaihtoehto myös parantaa nopeasti ja laajasti: se saattaa samanaikaisesti tuoda energiaa ja laihduttaa, parantaa allergiat ja diabeteksen, pitää yllä vanhuksen mielenvireyttä ja auttaa kestämään pidempään lakanoiden välissä. Vaikutus havaitaan nopeasti, vain joidenkin päivien kuluttua.
Yksi ihminen on lähes poikkeuksetta keksinyt vaihtoehtoruokavalion: Sears, Montignac, Atkins, Diamond… tieteelliset konsensukset eivät kuulu tähän ryhmään. Ruokavalion keksijä on yleensä mies ja lähes poikkeuksetta hänellä ei ole mitään tiedetaustaa – tämän paljastaa lääketieteen Medline-tietokannan haku armottomasti. Lopuksi vaihtoehtoruokavalioiden yhteinen ominaisuus on kaupallisuus. Niistä on tehty tuote, joka myy. Vaihtoehtoruokavaliosta kertovia kirjoja myydään Suomessakin kymmeniätuhansia kappaleita. Kun moniin kirjoihin yhdistetään erityiset keittokirjat, erityiselintarvikkeet ja jopa ravintolat, puhutaan meidänkin pienessä maassa kymmenien miljoonien liiketoiminnasta.
Miksi vaihtoehtoruokavaliot sitten houkuttelevat? Ihmiset eivät ehkä näe eroa oman syömisen ja suositellun terveellisen syömisen välillä. Tämä johtaa pettymykseen. Vaihtoehtoruokavaliot ovat konkreettisia, ne sisältävät selvän muutoksen. Tulee tunne siitä, että teen jotain erityistä oman terveyteni eteen. Rasvan vähentäminen leivän päältä ja päivittäisen porkkanansyönnin lisääminen ei tunnu riittävän. Vaihtoehtoruokavalioiden kirjat on myös kirjoitettu hyvin, innostavasti ja lukijaa puhutellen. Tämä kieli ja lähestymistapa puuttuvat virallisista suosituksista kokonaan, ne ovat yhtä tylsiä ja puuduttavia kuin kunnanviraston käytävä.
Monimutkaiseen ja vaikeaan ongelmaan löytyy yksinkertainen ratkaisu – vaihtoehtoruokavalio! Nämä on kirjassa esitetty rautalangasta vääntäen. On listat sallituista ja kielletyistä elintarvikkeista. Oppiminen ei ole tärkeää, oma ajattelukaan ei ole tarpeellista. Yksinkertaisuus on monille mukava asia. Vastuu tuntuu jäävän kirjoittajalle.
Oma merkityksensä on vakuuttavalla viestinnällä ja markkinoinnilla. Viralliset ravitsemussuositukset eivät tähän pysty. Lopulliseksi vakuudeksi tarjotaan julkkiksia ja tuiki tuntemattomia ihmisiä, jotka ovat kokeneet parantumisen ihmeen vaihtoehtodieeteillä. Tässä tilanteessa on vaikea vastustaa kiusausta ostaa uusinta painosta Zonea tai Montignacia.
Tavallinen ihminen ei useinkaan nojaa tieteeseen tehdessään omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Hän voi tyytyä siihen, mitä on aina tehty, kysyä naapurilta tai opiskella jotain kuuluisaa gurua, tai hän voi edetä kokeillen yrityksen ja erehdyksen kautta. Joskus kokeilut tuottavat hyvän tuloksen, sairaus ja huono olo väistyvät ja ihminen kokee äkkiä olevansa täysin kunnossa. Tämä voi olla ihan oikeasti uuden, ihmeellisenkin ruokavalion ansiota. Tai vanhat huonot tottumukset ovat muuttuneet – ei hyviksi, mutta paremmiksi. Vielä on se mahdollisuus, että hyvä olo johtuu siitä, että ihminen on alkanut uskoa itseensä ja omiin mahdollisuuksiinsa hallita elämäänsä edes jollain tavalla.
Nämä kaikki asiat ovat oikein hyviä, eikä tällaisen herätyksen saaneita pidä moittia tai syyllistää. Jos vaihtoehtoruokavalio on edes jotenkin monipuolinen ja järkevänoloinen, ei liene edes syytä suositella muutoksia. Sen sijaan väärä tulkinta on se, että yksittäisten vaihtoehtoruokavalioiden avulla parantuneet todistavat virallisen linjan olevan väärä. Näin ei ole. Vuosien saatossa jotain vaihtoehtoa tutkitaan niin paljon ja hyvin, että sen teho tai riskit voidaan ehkä osoittaa. Suurin osa vaihtoehtoruokavaliosta kuitenkin häviää markkinoilta viimeistään silloin, kun sitä esittelevästä kirjasta ei enää oteta neljättä uusintapainosta.
Kirjallisuus
D’Adamo PJ, Whitney C. Syö oikein oman tyyppisi mukaan. WSOY, 2002.
Diamond H, Diamond M. Elämäsi kuntoon. WSOY, 1997.
Foster GD, Wyatt HR, Hill JO, ym. A randomized trial of a low-carbohydrate diet for obesity. N Engl J Med 2003; 348: 2082–2090.
Montignac M. Montignacin laihdutusmenetelmä. WSOY, 1997.
Raben A. Should obese patients be counselled to follow a low-glycaemic index diet? No. Obes Rev 2002; 3: 245–256.
Sandström B, Aro A, Becker W, Lyhne N, Pedersen JI, Thorsdottir I. Nordiska näringsrekommendationer 1996. Nordiska Mininsterrådet: Köpenhamn, 1996.
Sears B. Zone – Oikeaa ruokaa oikeaan aikaan. 4. painos. Otava, 1997.
Willett W, Manson J, Liu S. Glycemic index, glycemic load, and risk of type 2 diabetes. Am J Clin Nutr. 2002;76:274S–280S.
Kirjoittaja dosentti, ETT Mikael Fogelholm on UKK-Instituutin johtaja.
Lähde: http://www.skepsis.fi/lehti/2004/2004-2foge.html
Vastaukset 7
Vanhimmat
pitkästä tekstistä kun nyt ollaan vhh palstalla.
"Atkinsin dieetti laihduttaa perinteiseen ruokavalioon verrattuna erinomaisesti noin puolen vuoden ajan. Tämän jälkeen laihduttajien paino alkaa nousta nopeasti kohti lähtötilannetta. Atkinsin dieetin vaikutuksista ja terveellisyydestä yli vuoden tutkimuksissa ei tiedetä riittävästi. Jos paino pienenee, Atkinsin hyvin rasvainenkaan dieetti ei aiheuta huonoja muutoksia veren rasva-arvoihin. Sen sijaan tietoa Atkinsin dieetin terveellisyydestä painon pysyessä muuttumattomana ei ole".
Se että laihduttajien paino alkaisi nousta puolen vuoden jälkeen kohti lähtötilannetta ei ole totuudenmukainen. Minulla on 13 kuukautta takana vhh dieettiä eikä puolen vuoden jälkeen tapahtunut painon nousua.
Kun nyt paino puolen vuoden jälkeen aleni entisestään niin kirjoituksessa todetaan oikein, että Atkinsin rasvainenkaan dieetti ei aiheuta huonoja muutoksia veren rasva-arvoihin ja painon pysyessä alhaisissa lukemissa tilanne on säilynyt ennallaan.
Atkinsillahan oli käytettävissään laajat pitkäaikaiset vuosia kestäneet potilastiedot, joita yhdysvaltain lääkäriliitto ei ollut edes tutkinut antaessaan kielteisiä lausuntoja Atkinsin dieetin terveellisyydestä.
Eihän atkinsissakaan olla täysin hiilareitta...on omasta itsestään kiinni, onnistuuko löytämään sen itselleen oikean hiilaritason tiukan induktiovaiheen jälkeen.
Kun nyt ei kuitenkaan mitään jenkkejä olla, niin varmasti jokainen älyää, että jos olo muuttuu huonoksi, kannattaa tehdä hienosäätöä.
Aina tämä on parempi, kuin entinen pullanmussutus sokerihumala ruokavalioni=)
Ihan varmasti myös pidemmällä tähtäimellä.
Tottakai tämä on parempi vaihtoehto kuin pizza, peruna, pasta, pulla, patonki mussutus. Sokerihumalasta irrottautuminen toi kyllä mukanaan vieroitusoireita, pahojakin, verrattavissa kesäloman runsaista alkoholimääristä aiheutuneisiin oireisiin.
oman kertomasi mukaan laskee edelleen, ei oikeuta yleistykseen. Nythän näemme kaikki, kuinka veriarvoillesi on käynyt ensi kuun lopussa, yli vuoden jälkeen. Tosin senkään perusteella ei voi tehdä yleistystä dieetin tehosta.
Atkinsin omat potilastutkimukset eivät osoita yhtään mitään, ellei hänellä ollut käytössään verrokkiryhmää.
> Atkinsin dieetti laihduttaa perinteiseen
> ruokavalioon verrattuna erinomaisesti
> noin puolen vuoden ajan. Tämän jälkeen
> laihduttajien paino alkaa nousta
> nopeasti kohti lähtötilannetta.
Tämä viittaa tuohon Foster et al -artikkeliin. Artikkelin lukeneet tietävät, että seurannassa puolen vuoden jälkeen koehenkilöistä merkittävä osa oli LOPETTANUT dieetin seuraamisen.
Veren lipidarvoissa tuo Fosterin tutkimus osoittaa selvästi, että Atkins on terveellisempi - ja myös Willet on myöhemmin päätynyt siihen, että pelkkä painonpudotus ei ole pelkkä selittävä tekijä veriarvojen parantumiseen.
Fogelholmin väite "nopeasti" on myös täysin epätieteellinen. Voi haloo?
... ja listan voisi jatkaa loputtomiin ...
Minua on ruvennut aivan suunnattomasti ihmetyttämään RAVINTOTIETEEN TOHTOREIDEN täydellinen epäpätevyys omalla alallaan. Populaariartikkelit kirjoitetaan faktoiltaan väärinä tai faktoja vääristellen. Läpi paistaa täydellinen tietämättömyys entistä paremmilla menetelmillä tehdyistä uusimmista tutkimuksista.
On tämä nyt helvetti vieköön hullua, että tavallinen tossunkuluttuja joutuu tarkastamaan näiden "asiantuntijoiden faktat" alkuperäisartikkeleista maksamalla omasta pussistaan ne journaalit, ennen kuin voi uskoa mitään mitä ne suustaan päästelevät.
Siis kertokaa nyt mikä järki tuossa on? Haloo?!? Onko esim. tuo Fogelholm joku seniili vanhus, vai yrittääkö hän tahallaan pitää tavallisia ihmisiä hölmöinä? Ja jos yrittää, niin miksi ihmeessä?
Dosentti Fogelholm kirjoittaa:
> Hän lähtee liikkeelle siitä, että
> energiatasapaino
> ja siihen liittyvät teoriat (ja siis lämpöopin
> pääsäännöt) ovat vain tutkijoiden
> ymmärtämättömyyttä.
Tässäkin on todella kummallista se, että Fogelholm ei ymmärrä perusfysiikasta sen vertaa, että RAVINTO-OPILLINEN ENERGIATASAPAINO EI OLE termodynamiikan suora sovellus. Lähdetäänpä liikkeelle vaikkapa ensimmäisen lain differentiaalimuodosta:
dU = dW dQ
Tämä käsittelee VAIN lämmön ja mekaanisen työn välistä riippuvuutta ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että ravinto-oppi approksimoi hiilihydraattigramman ekvivalenssin tietyn energiamäärän kanssa. Ja sen Fogelholm tekee (tarkoituksella?) vieläpä tarjoamatta kunnollista todistusta tai edes virhearviota sille, että vapautuva kemiallinen energia ihmiskehon energiantuottoprosessissa olisi aina täsmälleen tuo väitetty!
Edes Montignac ei ole väittänyt, että termodynamiikan kolme pääsääntöä eivät päde - toisin kuin Fogelholm valehtelee ylläolevassa lainauksessa!
Siis, voiko dosentiltamme odottaa edes ripausta tuntemusta termodynamiikasta ennen kuin heittelee kaikkien luettavaksi noita hölmöyksiä? Pitäisikö meidän pitää hänen muita väitteitään uskottavana, kun yksinkertaistenkin väitteiden sisällön näkee kuka tahansa lukion käynyt järjettömäksi?
teesit toisaalta tältä palstalta. Termodynamiikasta jos mistä puhuu.