Olemme naisystäväni kanssa kolmekymppinen pariskunta ja suhteemme on molemille toinen nk. vakavampi parisuhde. Asumme yhdessä yms.
Ongelmamme on mielestäni se, että naiseni suuttuu todella vähästä (ihan oikeasti) ja suuttuessaan hän on pitkävihainen. Eikä siinä vielä kaikki. Naiseni harrastaa suuttuessaan mykkäkoulua, joka saa minut raivon partaalle, koska tuolloin riitaan ei saada sopua tai sen ongelmiin ei voida puuttua esim. keskustelemalla, koska hän ei puhu minulle eikä vastaa mihinkään kysymykseeni. Minun tulisi ilmeisesti vain odottaa, että hän leppyy, mutta eihän siitä mitään tule, että suhteessa eletään vain toisen ehdoilla ja toinen ottakoon mitä saa.
Edellä kertomani ei sinänsä olisi kovin ongelmallista, jos sitä tapahtuisi silloin tällöin, mutta koska riitelyä on alkanut esiintyä melkein päivittäin, niin se on alkanut horjuttaa uskoani tähän suhteeseen. Lisäksi minua ottaa pannuun, että tullessani töistä kotiin joudun usein miettimään, että mikähän siellä kotona taas odottaa. Jos satun kotiin tullessani huutamaan ulko-ovelta "moi" ja äänensävy ei sillä hetkellä ollutkaan hänen mielestään se normaali (vaikka olikin), niin hän muuttuu todella etäiseksi. Hän ilmeisesti tuolloin luulee, että olen tehnyt jotain väärin tai sitten jättänyt jotain tekemättä. En ole koskaan aikaisemmin ollut tilanteessa, jossa lähes päivittäin joutuu riitelemään.
Olen alkanut miettiä, josko emme olisikaan toisiamme varten "luodut" ja onnemme löytyisi jostain muualta.
Ongelmamme on mielestäni se, että naiseni suuttuu todella vähästä (ihan oikeasti) ja suuttuessaan hän on pitkävihainen. Eikä siinä vielä kaikki. Naiseni harrastaa suuttuessaan mykkäkoulua, joka saa minut raivon partaalle, koska tuolloin riitaan ei saada sopua tai sen ongelmiin ei voida puuttua esim. keskustelemalla, koska hän ei puhu minulle eikä vastaa mihinkään kysymykseeni. Minun tulisi ilmeisesti vain odottaa, että hän leppyy, mutta eihän siitä mitään tule, että suhteessa eletään vain toisen ehdoilla ja toinen ottakoon mitä saa.
Edellä kertomani ei sinänsä olisi kovin ongelmallista, jos sitä tapahtuisi silloin tällöin, mutta koska riitelyä on alkanut esiintyä melkein päivittäin, niin se on alkanut horjuttaa uskoani tähän suhteeseen. Lisäksi minua ottaa pannuun, että tullessani töistä kotiin joudun usein miettimään, että mikähän siellä kotona taas odottaa. Jos satun kotiin tullessani huutamaan ulko-ovelta "moi" ja äänensävy ei sillä hetkellä ollutkaan hänen mielestään se normaali (vaikka olikin), niin hän muuttuu todella etäiseksi. Hän ilmeisesti tuolloin luulee, että olen tehnyt jotain väärin tai sitten jättänyt jotain tekemättä. En ole koskaan aikaisemmin ollut tilanteessa, jossa lähes päivittäin joutuu riitelemään.
Olen alkanut miettiä, josko emme olisikaan toisiamme varten "luodut" ja onnemme löytyisi jostain muualta.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tunnistan itseni tuosta kuvauksesta. Olin vuosia suhteessa miehen kanssa jolle oikuttelin kuin pahainen kakara, kiukuttelin ja suutahtelin 3 kertaa tunnissa. Käytös kuin kiinan keisarinnalla ja mies oli vain alamaiseni. Alistamisesta tuli tuttu kaava, uhkaus ja kiristys; jos et tee näin tai noin, suutun, jätän sut jne. Tutut kyselivät mieheltä että miten sä kestät tollasta akkaa, sehän pompottaa sua mennen tullen. Eipä mies juuri mitään siihen kommentoinut, hymähteli vaan.
Kuka tuollaiseen suhteeseen voi olla tyytyväinen, pidemmän päälle? Kun kumpikin tahollaan tietää että asiat ei ole oikein. Miehen alistunut asenne oli kuin bensaa liekkeihin. Tilanne ei ajan myötä todellakaan parantunut, päinvastoin. Aloin vieraantua miehestä, opiskelin ahkerasti ja pikkuhiljaa järki alkoi hiipiä tähänkin luupäähän. Tajusin ettei rakkaudesta ollut pitkään aikaan ollut kyse vaan ihan silkasta läheisriippuvuudesta ja ehkä kaikkein eniten laiskuudesta. Oli paljon helpompi jäädä rätkyttämään suhteenkuvatukseen kuin ottaa ja lähteä.
Jälkeenpäin, kun olin lähtenut suhteesta, tajusin kuinka väärin olin miestä kohdellut. Kuinka hirveästi olin laittanut hänet kärsimään oikuttelullani, suuttumisilla, valtapelillä jota harrastin. Vaikka ero olikin kova paikka, oli se palvelus molemmille osapuolille. Nyt tiedän ainakin sen miten suhteessa EI käyttäydytä. Peruspilarit ei huoju pikku tuulenpuuskista. Mutta jos ne pilarit on jo alunperin vinot... no, aikansa siinäkin huojuu mukana mutta jossain vaiheessa myrsky tulee ja kaataa koko rakennelman.
Mieti tarkkaan onko tämä sitä mitä haluat? Onko tuo nainen sen arvoinen että joudut kärsimään niin paljon? Jos laitat vaakaan hyvät ja huonot asiat, kumpaan suuntaan se kallistuu?
Ei ole helppoa suhdetta varmaan olemassakaan mutta jossain raja kulkee. Älä jää enää miettimään. Jos et nyt heti päätä ottaa ja lähteä, voisitko ottaa asian puheeksi avovaimosi kanssa? Vai meneekö se heti tappeluksi?
En voi sanoa muuta kuin että jos itsekunnioituksesi on vielä jotenkin tallessa, tee jotain tilanteelle. Suhde ei ole terve ja se kannattaa joko lopettaa tai koettaa parantaa mahdollisimman nopeasti.
Onnea matkaan.
Onko kirja "kanssakäymisen kuviot" tuttu? Suuttuminen ja riitely on yksi tapa manipuloida kumppania. Etenkin jos noissa riidoissa ei saada koskaan mitään rakentavia tuloksia aikaan.
Edelliset kommentit tuntuvat oikein järkeviltä. Mitähän luulet, että tapahtuisi, jos ottaisit tilanteen puheeksi rauhallisena hetkenä? Kertoisit silloin, missä sinun mielestäsi mennään, ja yrittäisit saada "puheyhteyden auki" ns. hyvällä hetkellä? Tietysti, jos silloinkin mennään ojasta allikkoon, niin eihän se tilannettasi parantaisi. Mutta jos sellaisella hetkellä kykenisitte puhumaan asiasta, saattaisitte saada suhteenne vielä toimimaan - edellyttäen, että kummallakin siihen vielä on aitoa halua.
Kuten edelliset jo totesivat, mykkäkoulu kuten muutkin "epäterveet" riitelytavat ovat vallankäyttöä, joka kuitenkin yllättävästi pohjautuu sisimmässä piileksivään syvään epävarmuuteen. Mutta parisuhteenkaan nimissä toisen ihmisen epävarmuuden ja siitä seuraavan neuroottisen vallankäyttötarpeen pönkittäjäksi ei kenenkään tarvitse alistua.
Tuossa nyt ei kukaan eikä mikään muu auta kuin parisuhdeterapeutti ja -terapia. Ette pysty selvittämään asioitanne keskenänne, se on selvä.
Pielessä tuntuu kovasti olevan.
Voihan sitä elämänsä tuhlata yrittämällä kaikenlaista parannusta.
Tai voi tehdä irtioton ajoissa ja etsiä harmonisempaa ja sopuisampaa suhdetta.
Sellaista, jossa ei kummankaan tarvitse pelätä.
Huomasinpa myöhään..olet varmaan ratkaisusi tehnyt.Halusin vaan kertoa että meillä oli aivan sama tilanne..pitkään. Saimme sen kuitenkin auki koska rakkautta löytyi. Kyse oli mutu-jutusta: toinen luulee et toinen luulee et toinen luulee jne.
Istuttiin alas ja sovittiin et jos tappeluks menee ja huutamiseks, niin sit menee, mutta kumpikaan ei lähde karkuun.
Tämä suhde on myös meille kummallekkin se ns.toinen. Kumpikin toi omat mörkönsä ja luurankonsa kaappeihin kolisemaan, se kun tajuttiin niin johan alko aukeemaan. Mä esimerkiksi tappelin tässä suhteessa saman lailla kun edellisessä, ja oletin ap:n olevan samaa mieltä ja käyttäytyvän samanlailla kuin ex.
En välttämättä halua samaa tunnemaratoonia uudelleen, mutta helpotti kummasti.
Viesteile miten meni/menee.
voimia!
Pääsimme elämään muutama päivä sovussa, kun taas levisi homma käsiin. En tiedä miten ihmeessä hän tajuaa minut aina (usein) väärin ja heittäytyy mykkäkoululaiseksi häviten toiseen huoneeseen.
Illalla pitäisi lähteä tuttaville kyläilemään, mutta luulenpa, että hänellä meni taas fiilikset eikä hän jaksa lähteä. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun niin käy.
Noh, pitäisikö muinunkin sitten näyttää esimerkkiä ja lähteä kaverin luokse saunomaan? Nähtävästi. Turhaa minun on täällä iltaani pilata, jos hän haluaa olla tuollainen.
minà suutun helvetin helposti. aivan kuin puolisosi.. en haluaisi niin kàyttàytyà, mutta tuntuu ettà jostain syystà mies aiheuttaa sen minulle. ei kuuntele, ei vàlità, jos sanon et hànes on vikaa, se ei oo totta (joskaane i kyllà edes suostu kuuntelemaan eikà keskustelemaan asioista).. mitàhàn tekisi, riehaannunko koska kumppani on vààrà, vai???
Tunnistan itseni tästä. Olen se pahansisuinen akka, joka suuttuu kaikesta. Jälkeen päin lepyn nopeasti, mutta poikaystäväni ei toivu läheskään samaa vauhtia, vaan usein vetäytyy yksin itkemään ja kieltäytyy puhumasta kanssani.
Olen miettinyt omia reaktioita, ja koittanut analysoida niiden lähtökohtia. Suutun yleensä tilanteissa, joissa koen itseni epävarmaksi, jossa poikaystäväni ei ota minua tarpeeksi huomioon. Tarkemmin ajatellen tästä huomioon ottamisessa on kyse siitä, että en ilmaise itseäni ja omia epövarmuuksiani ja huomion kipeyttäni tarpeeksi suoraan, koska koen sen vaivaannuttavaksi. Samalla odotan poikaystäväni lukevan ajatuksiani, ja kun se ei luonnollisesti olettaen toteudu, vereni alkaa kiehua. Kaiken lisäksi taidan olla enemmän temperamenttisemmasta päästä.
Meidän välillämme on ollut epäluottamusta alusta lähtien. Kun tutustuimme, poikaystäväni tapaili minun lisäkseni selkäni takana kahta toista naista. Hän oli itse juuri eronnut ja haki itsetuntonsa pönkittämiseksi huomiota melkein jokaiselta vastaan tulevalta naiselta. Tällainen kuva ja ensivaikutelma on painautunut hänestä mieleeni, ja se herättää jatkuvasti epäluottamusta. Olen jatkuvasti ikään kuin varuillani ja huomaan oman käytökseni ja ajatusteni ruokkivan omaa epäluottamustani poikaystävääni kohtaan.
Olen myös äärettömän mustasukkainen, joka on minulle vierasta, koska en ennen ole ollut kenestäkään mustasukkainen seurustelusuhteessa. Kai se kertoo siitä, kuinka epävarmaksi hän minut tekee. Tietenkin vaikutan itse omiin asenteihini, mutta tällä hetkellä tuntuu, kuin omat tunteet riepottelisivat minua enkä tunnu pystyvän kontrolloimaan vihan- ja mustasukkaisuudenpuuskiani.
Riitelemme melkein viikottain, ja viimeisimmät riidat ovat menneet jo sille tasolle, että tuntuu, että jotain on mennyt rikki.
Tunnen oloni kelvottomaksi ja säälittäväksi käytökseni takia. Samalla tuntuu, kuin poikaystäväni etääntyisi minusta jatkuvasti, ja tunteiden ilmaisu tulee yhä vaikeammaksi, koska tavallaan ehdollistun siihen,että kun otan negatiivisen aiheen esille, siitä seuraa jollain tapaa kuitenkin riita.