pohdintaa

Olen kolmekymppinen nainen, olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 6 vuotta, joista pari vuotta naimisissa ja meillä on yksi lapsi.
Viime syksynä huomasin ajattelevani, etten halua enää olla naimisissa mieheni kanssa, en yksinkertaisesti enää rakasta häntä. Otin asian puheeksi mieheni kanssa ja hän halusi ehdottomasti jatkaa liittoamme, koska rakastaa minua. Minun mielestäni taas me emme sovi yhteen, olemme liian erilaisia. Ehkä olemme vain kasvaneet erillemme.
Olemme alkaneet käymään pariterapiassa ja lupasin miehelleni, että yritämme vielä.
Mutta se mikä minua mietityttää on se, että miksi kaikkien (mieheni, ystäviemme, psykologien..) mielestä me halutessamme saadaan asiat kuntoon ja minä vielä alan uudestaan rakastamaan miestäni (kuulemma tunteeni ovat vain tilapäisesti kadoksissa). Miksi kaikkien on niin vaikea hyväksyä, että ehkäpä meitä ei vain ole tarkoitettu toisillemme. Mielestäni ainoa syy, miksi meidän tulisi pysyä yhdessä on lapsemme ja sekään ei ole mikään syy. En näe mitään muuta syytä, miksi meidän kannattaa edes enää yrittää.
Jos vain seurustelisimme tai korkeintaan asuisimme yhdessä, kukaan ei varmaankaan ihmettilisi eroamme tai ihmiset hyväskyisivät sen helpommin, mutta kun olemme naimisissa ja meillä on lapsi niin eroa ei saisi edes miettiä vaan pitäisi yrittää kaikki mahdollinen ja mahdotonkin liiton pelastamiseksi.
Mä en ymmärrä.
201874
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 20

Vanhimmat

Viestistäsi puuttuu taustatietoja teidän parisuhteen tilanteesta. Minne se rakkaus hävisi? Yhteinen aika ja tekeminen korvaantui lapsella? Miehen työt? Oma ura? Omat harrastukset?

Itse olen käynyt miehenä vastaavanlaisen prosessin läpi. Itse tein töitä, yhteinen aika hävisi, nainen löysi "toisen" (varattu vikittelijäpaskiainen), halusi erota, minä en, sitten halusikin yrittää vielä vaikkei rakastanutkaan (oikeasti halusi säästää vain itseään kun tilanne pelotti), käytiin pariterapiassa kunnes eksä perui ajat (ei halunnut vastata kysymyksiin jotka olivat hänen kannalta ikäviä), vuosi kitkuteltiin.. yritin aluksi parantaa suhteen tilannetta, nainen ei..
sitten voimani loppuivat ja erottiin.

Puoli vuotta myöhemmin nainen halusi palata yhteen. Silloin minulla päällä iso ihastus joka sittemmin kariutui. En jaksanut lähteä säätämään asioita - oli helpompi olla ihan ilman suhteita. Puoli vuotta myöhemmin säätelin naisten kanssa taas enemmän tai vähemmän. Suhde kariutui taas kun pelkäsin eksäni reaktioita. Ei ollut voimia vieläkään riittävästi.

Eksän kanssa ei saatu asioita sovittua eikä ole vieläkään voitu käsitellä koko eroa. Väittää, että välittää minusta mutta on löytänyt uuden miehen ja muuttaa hänen kanssaan yhteen.

Lapseni saa uuden "isän"... etävanhempana en voi mitenkään tarjota samaa kuin läsnä oleva toinen "isä" vaikka asiaa kuinka katsoisi mitenkäpäin vain...

Surullista tässä on se, että välitän eksästäni vieläkin mutta en jaksa uskoa että siitä tulisi ikinä mitään.

Neuvoja en yritä antaa ja tuskin niitä olisi minun annettavissakaan, mutta kannattaa miettiä oikeasti mistä on kysymys. Itselleen on helppo valehdella. Ehkä kaikkein helpointa. Parisuhteelle kannattaa antaa aikaa ja sen eteen kannattaa nähdä vaivaa. Kestävän rakkauden polulle pääseminen ei ole helppo ja ihastus on vain ensiaskel sillä polulla.

Kohta 2 vuotta erosta ja vieläkään ei ole voimia uskoa, että joskus taas kohtaisi jonkun johon rakastuu.

Äänestä
  • Kun luin tekstiäsi, tavallaan näin oman tilanteeni nyt ja tulevaisuudessa - sillä erolla, että itselläni ei ole uutta suhdetta.
    Mutta tällä hetkellä olen vaiheessa,jossa mietin, pitäisikö "kuollutta tunnetta sisälläni" yrittää herätellä ja työtä tehdä kaiken sen eteen, joka joskus oli ja jota ei enää ole.

    Miehelläni ja mulla arki sujuu mallikkaasti ja riitaa syntyy oikeastaan "väärään paikkaan jätetyistä likasista sukista".;) Eli meillä ei niin suuria mutkia kai olisi, ellen tuntisi, että rakkaus on jossakin hukassa kokonaan ja "kaverin" kanssa elämä etenee.

    "Yöläheisyys" on herttaista ja kivaa, mutta tavallista ja yllätyksetöntä.

    Lapsia on monta ja ne toki ovat aikaa vieneet parisuhteen hoidolta - tämä ei kuitenkaan ole ollut koskaan meille mikään ongelmajuttu. Olemme olleet tietoisia tilanteesta ja hyväksyneet sen.

    Mitäköhän mä mietin, ihmettelee kai moni. Mullahan pitäis olla kaikki hyvin. Miehenikin ihmettelee samaa ja sanoo rakastavansa mua ja haluavansa "tehdä kaiken voitavansa", että mulle tulisi hyvä ja onnellinen olo...ja jos vielä oppisin isosti rakastamaan uudelleen.

    Eli...mikä parasta? Rakentaminen uudelleen...lähtö...tyytyminen tähän tunteettomaan, mutta kuitenkin toimivaan olotilaan...? Ja paljon muutaki.
    Tiedän kuitenkin, että en parempaa miestä löytäisi. Jos joku juttu olisi muualla paremmin, voisi joku muu juttu taas olla toisinpäin.

    Mikä olisikaan tulevaisuus, jos lähtisin...
    Lapset ovat tästä ajatelmasta pois...niiden kanssa meille ei tulisi ongelmaa... Eli he ovat keskusteluista ulkona ja eron kohdatessa (?) asiat ovat ihan mallillaan.

    Hohhoijaa ja huokaus...=(

    Äänestä

  • jaksankos kirjoitti:

    Kun luin tekstiäsi, tavallaan näin oman tilanteeni nyt ja tulevaisuudessa - sillä erolla, että itselläni ei ole uutta suhdetta.

    Minusta tuntuu, että teidän suhteessanne olette molemmat unohtaneet värittää arkea ja lopputuloksena katselette mustavalkoista televisiota.

    " "Yöläheisyys" on herttaista ja kivaa, mutta tavallista ja yllätyksetöntä. "

    Tee minulle (ja ehkä itsellesi) palvelus, eräänlainen koe. Lisää teidän "yöläheisyyteen" aimo annos väriä. Ei se yllätyksettömyys vain toiselta puolelta ole kiinni. Vinkkejä tuskin tarvitsee antaa...

    Äänestä

  • mies 32 vee kirjoitti:

    ...mutta joko olen onneton, tai meillä ei vain nämä systeemit kohtaa.
    Tai mä olen "hitaampi" ja mieheni taas sellanen minun "kääntelijä"...lähelle toisen tapaa ei päästä ja tavat ovat siksi urautuneet.
    Yritän silti...=)

    Äänestä

  • höh kirjoitti:

    Hmmm.. tuosta ei nyt hirveästi ota selvää.

    Ilmeisesti sanot, että sytyt hitaammin ja miehesi harrastaa akrobatiaa ja kääntelee sinua asennosta toiseen.

    Kokeiles estää miehesi akrobatia ja ota itse hitaampi aktiivinen ote. Hae vaikka jotkut "sidontanauhat" (käsiraudat voivat olla vähän turhan kovahkot) paikallisesta seksikaupasta ja laita miehesi liikkumattomaksi - eipähän pääse kääntelemään sinua :-)

    Ja sitten vaan kaipaamaasi hitautta peliin. Liukastusvoiteetkin voivat auttaa hidastamaan. Luultavasti mies tulee hulluksi kiimasta jossain vaiheessa :-)

    Kääntely osui oikeaan.
    Liukasteita ei tarvita...mut kun olisin hieman hiljasemman (lue:koskettelevan, hyväilevän, tutkivan, kiihottuvan) alkutoiminnan nainen ja tähän mieheni ei tunnu pystyvän.
    Tai on yrittänyt, mutta ei ole hänelle luonnollinen tie eteenpäin:(
    Nyt kuitenkin pelkää epäonnistuvansa niin kovin, että pussitilanne:(
    Mä yritän ihan oikeesti olla "ymmärtäväinen ja hellä ja kiihkee", mutta en enää suostu nukeksi, jolla ei omia tuntemuksia saisi olla omanlaisiaan.

    Käsittääkseni seksin tulisi olla molempia tyydyttävää, ei vaan pelkkä orgasmihaku, vaan koko paketti. Nyt ollaan kaukana.
    Olisi kai pitäny munkin aiemmin...ja en kuitenkaan ole vain rauhallinen ja hiljanen yhdenjutunnainen. Kaikkee kivaa voi, mut ei niin, et tuo mua vain kieputtaa...!

    Äänestä

  • jotakin tehtävä olis kirjoitti:

    ...kukaan ei voi yrittää olla yhtään mitään.
    Voi vain olla mitä on...

    Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö voisi oppia uusia asioita.. mutta se edellyttää, että oppija haluaa oppia. Luultavasti miehesi kuitenkin haluaisi sinunkin nauttivan.

    Ainakin omalle kohdalleni on osunut siitä hyviä naisia, että ovat ohjanneet oikeaan suuntaan heidän kanssa rakastellessaan. Tämä ikävä kyllä on myös joskus johtanut siihen, että kesken rakastelun ihmettelen, että olenkohan minä täällä vain tyydyttämättä tuota naista kun tuntuu siltä ettei siitä itse nauti kuin vajaateholla...

    Kukaan ei olekaan kuin itsensä. Ja kai se onkin kaiken ongelman ydin.

    Olemme siis asioista puhuneet ja sopineet "oppikoulusta", mutta mieheni ei jostain syystä "tiimellyksessä" muista/halua/ehdi kuulla tai huomata tai noteerata vihjeitäni ja ohjailujani.
    Siis, hän on hyvä ja kiltti ja tavallaan toimivakin. Mutta tapamme ovat niin erilaiset. Ja mä itse tämän vasta nyt tajunnut - olen oppinut uskallusta oman kehoni kuunteluun.
    Tai olen nelikymppisenä huomannut, että olen ihan ookoo, vaiks elämä jälkiä jättääkin (lue: lapset). Enää en mieti, mitähän nyt pitäis tai mitähän tuo ajattelis...

    Ehkä suurin syy on juuri tämä pitkä yhdessäolo, jumittuneet tavat.
    Kuitenkin on se yhteenkuuluvaisuuden tunne, onko se rakkautta isolla kirjaimella, tiedä en, mutta kimpassa ollaan ja tahdotaankin olla...vaikka muitakin kyllä välillä syvästi mietinkin.

    Toivon, että tämä tilanne korjaantuu siten, ettei meidän kummankaan taritse enää "suorittaa" tai jättää itsestään jotain sivuun.
    Koska mulle - ja miehelleni myös - tämä pelin toimimaan saattaminen tuo mukanaan lähes täydellisen avioliiton.
    Arki kun toimii ihan mallikkaasti...normiriitoja vaan, kuten aiemminkin sanoin.

    Haluaisin vain saada nukahtaa yöllä siinä olotilassa, että olen raukea ja tyydyttynyt ja rakastunut ja toisesta tunnistan tämän saman. Mikä sen ihanampaa...

    aikoinaan luin jostain, että jos näyttelee viisaampaa kuin on - niin yllättäen myös tulee viisaammaksi.

    Kokeile näytellä rakastunutta. Kokeile uppoutua siihen rooliin ihan täysillä.

    Äänestä

  • mies 32 vee kirjoitti:

    aikoinaan luin jostain, että jos näyttelee viisaampaa kuin on - niin yllättäen myös tulee viisaammaksi.

    Kokeile näytellä rakastunutta. Kokeile uppoutua siihen rooliin ihan täysillä.

    Oletkos ennustaja? Tai jälkinäkijä?

    No, viime viikonloppuna mun piti mennä jonnekin muualle kotoani - miespuolisen ystävän luo. Hän olisi muutakin kuin ystävä ja mä meinasin kokeilla, miltä "vipinä" tuntuis.
    Sitten erilaiset positiiviset asiat saivat mut päättämään asiat toisin. Jäin kotiin.

    Päätin olla ajattelematta yhdessäoloa mieheni kanssa. Päätin olla punnitsematta ja arvostelematta - itseäni ja miestäni.
    Eli tavallaan teatteri-systeeminä kaikki alkoi;)

    Kummallisia tapahtui.
    Kun, juuri ennen nukahtamisen hetkeä, vaihdoimme muutaman sanan, kumpikin sanoi ihan "täydestä sydämestään" toiselle kauniita sanoja ja viereen oli hyvä jäädä. En kömpinyt oman peittoni alle, kuten niin tavaksi on tullut. Ja aamulla heräsin suudelmaan, jota en työntänyt pois.

    Eli, ehkäpä tässä askelia rakastamisen syvempään olemukseen voidaan olla ottamassa.
    Ainakin toivon niin. Koska viikonloppu osoitti meille molemmille, että kummallakin on halu toistaan kohtaan, arjessa ja "yössä"..., ja tavatkin toimia on muokattavia:)

    Että näin!

    Ehkä olen vain se ääni elämäsi polulla joka sinun tuli kuulla... Usein me kuuntelemme sitä tarinoitsijaa joka kertoo siitä mitä sydämemme oikeasti halajaa.

    Kenpä tietäis sen - polun rakkauden?

    Äänestä

  • mies 32 vee kirjoitti:

    Ehkä olen vain se ääni elämäsi polulla joka sinun tuli kuulla... Usein me kuuntelemme sitä tarinoitsijaa joka kertoo siitä mitä sydämemme oikeasti halajaa.

    Kenpä tietäis sen - polun rakkauden?

    Katselin hetkisen tilannetta täällä ja nyt voin lämmöllä kiittää sinua! Jotakin sanoissasi ja "heitoissasi" oli sellasita, joka sai ajatukseni järjestymään siten, että vihreä valo palaa sekä omassa, että mieheni edessä. Kummallisinta on ollut se, että päivänvalossa ja arjen touhun keskellä ollaan pysähdytty koskemaan ja hymyilemään. Ja pikku kiistat ollaan saatu puhuttua, ei tiuskittua.
    Kyllä tiedän, että kipinöintiäkin on taas tulossa joskus, mutta nyt maa kantaa taas.
    Kiitos, että olit ja kommentoit!

    Äänestä

  • jaksan=) kirjoitti:

    anna hyvän kiertää.

    Äänestä

Hullut naiset tuhoaa perheitä.

Aivan kaheleita - jotain kesken jäänyttä murrosikää se on.
Nyky -naiset ei ota vastuuta.
Ravintolat on täynnä eronneita pskan jauhajia.
-menetetty elämä takana - ei mitään järkevää edessä.
Tyhjäkäyntiä ja ulinaa.
Kovaa ja ilkeää elämää.

Minä poikamiehenä paneskelen noita ulisijoita. En vaimoksi ottaisi yhtäkään !! plllua vain tartten.
En luottasi noihin ystävinäkään. Vain hetkelliseen huviin ne sopii!

Äänestä

löytääkin uuden kumppanin rinnalleen. Mitenkähän nuo ajatuksesi sitten kääntyvät? Voi alkaa nimittäin kaduttamaan...Sitä on niin helppoa kuvitella mikä paratiisi odottaa kun pääsee puolisostaan eroon - totuus on vain tosipaikan tullen aika karmaiseva. Tuollainen "kyllästyminen" on kuule vain ylellisyyttä ja merkki kypsymättömyydestä.

Äänestä

Yritä ottaa itsekkäästi aikaa itsellesi ts. lähde pois kotoa joksikin aikaa (jos vaan mahdollista). Asiat näkee selvemmin, kun saa niihin vähän etäisyyttä. Eron ei todellakaan pitäisi olla se ensimmäinen vaihtoehto.

Äänestä

"Jos vain seurustelisimme tai korkeintaan asuisimme yhdessä, kukaan ei varmaankaan ihmettilisi eroamme tai ihmiset hyväskyisivät sen helpommin, mutta kun olemme naimisissa ja meillä on lapsi niin eroa ei saisi edes miettiä vaan pitäisi yrittää kaikki mahdollinen ja mahdotonkin liiton pelastamiseksi.
Mä en ymmärrä."

Seurusteluaikahan on juuri sitä, että katsotaan tulisko yhteiselosta pitemmänpäälle mitään. Tai sitten nuorena muuten vaan tutustutaan parisuhteen kiemuroihin.

Avioliitto on ainakin minun mielestäni sitä, että sen jälkeen pyritään pysymään yhdessä, ihan niitten mahd. lastenkin takia. Siinä vaiheessa eron pitäisi olla viimeinen vaihtoehto. Joskus toki parempi kuin yhdessä jatkaminen.

Äänestä

Tuttu tilanne, itselläni oli samat ajatukset muutamia vuosia sitten.
Kävimme pariterapiassa yhdessä ja erikseen.
Itselleni oli melkoinen yllätys viimeisellä yhteisellä käynnillä terapeutin tokaistessa meille: "Erotkaa". Eikö pariterapian tarkoitus ole saada suhteen osapuolet pysymään yhdessä?
Kaikesta huolimatta yritimme vielä puolisen vuotta elää yhdessä, mutta ei siitä mitään tullut.
Yhteisellä päätöksellä laitoimme eron vireille.

Äänestä
  • mitäänhän en tiedä, mutta arvelisin ajatuksen menevän näin:

    parempi kaksi toimivaa parisuhdetta, kuin yksi huonosti toimiva.

    Toisaalta onhan hän voinut käyttää sitä jonkinlaisena herätteenäkin. "Ettekö te pässit nyt tajua, että teidän liitto kariutuu jos ette tee mitään!"

    Ketään meistä ei voi neuvoa. Jos joku ottaa neuvon vastaan, niin vain siksi että se kuulostaa omasta mielestään järkevältä.

    Äänestä

Olen käymässä läpi vastaavaa tilannetta sillä erotuksella, että meillä ei ole lapsia. Naimisisssa oltu reilut pari vuotta. Miehelläni on pitkä pettämishistoria ja aina olen antanyt anteeksi. Avion aikana ei ole pettänyt, joskin jotain pientä epämääräisyyttä on ollut joissain jutuissa (outoja tekstareita, nettiseuran hakua tms, flirttailua) Nyt olen huomannut itsessäni tunteita kolmatta osapuolta kohtaan, mitään ei ole kuitenkaan tapahtunut. Mieheni on tästä tietoinen, koska en halunnut pitää asiaa häneltä salassa. Todella raskasta miettiä, jäädäkö vaiko lähteä.

Äänestä

Kommentoi aloitusta

eroamisesta kirjoitti:

Olen kolmekymppinen nainen, olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 6 vuotta, joista pari vuotta naimisissa ja meillä on yksi lapsi.
Viime syksynä huomasin ajattelevani, etten halua enää olla naimisissa mieheni kanssa, en yksinkertaisesti enää rakasta häntä. Otin asian puheeksi mieheni kanssa ja hän halusi ehdottomasti jatkaa liittoamme, koska rakastaa minua. Minun mielestäni taas me emme sovi yhteen, olemme liian erilaisia. Ehkä olemme vain kasvaneet erillemme.
Olemme alkaneet käymään pariterapiassa ja lupasin miehelleni, että yritämme vielä.
Mutta se mikä minua mietityttää on se, että miksi kaikkien (mieheni, ystäviemme, psykologien..) mielestä me halutessamme saadaan asiat kuntoon ja minä vielä alan uudestaan rakastamaan miestäni (kuulemma tunteeni ovat vain tilapäisesti kadoksissa). Miksi kaikkien on niin vaikea hyväksyä, että ehkäpä meitä ei vain ole tarkoitettu toisillemme. Mielestäni ainoa syy, miksi meidän tulisi pysyä yhdessä on lapsemme ja sekään ei ole mikään syy. En näe mitään muuta syytä, miksi meidän kannattaa edes enää yrittää.
Jos vain seurustelisimme tai korkeintaan asuisimme yhdessä, kukaan ei varmaankaan ihmettilisi eroamme tai ihmiset hyväskyisivät sen helpommin, mutta kun olemme naimisissa ja meillä on lapsi niin eroa ei saisi edes miettiä vaan pitäisi yrittää kaikki mahdollinen ja mahdotonkin liiton pelastamiseksi.
Mä en ymmärrä.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu