Alkaa todella raastamaan jo tämä olotila... Olen seurustellut mieheni kanssa 2,5 vuotta josta pari vuotta asuttu yhdessä. Kummallakin takana pidemmät suhteet, joista on kumpikin tahoillaan vietetty sinkkuna pari vuotta ennen kuin tavattiin. Olen 22-vuotta ja mieheni 27, uraputkessa yötäpäivää duunia painava tuloshakuinen mies.
Mieheni oli alkuaikoina tavatessamme huomattavasti vapaampi työn suhteen, nykyisin hän lähtee "suoraan sängystä" töihin ja palaa yömyöhällä. Nämä yötunnit sitten pitäisi käyttää laadukkaasti kaikkien päivän asioiden puhumiseen, eihän siitä mitään tule. Useimmiten sitä vaan tulee sillon pohdittua sitä miksi yhteistä aikaa ei ole ja tappelu tulee--aina. Kierre on loputon. Tiedän etten voi vaatia miestä jättämään yritystään, tietenkään, onhan siinä niin paljon rahaakin kiinni ettei se ole edes mahdollista. Kuitenkin tää tilanne syö minua itseäni aivan kamalalla tavalla, tuntuu että olen kadottanut oman iloisen itseni ja en jaksa puhua kenekään kanssa mistään. Asiaa kenellekkään ei enää ole. Ystäviä asuinpaikkakunnallani ei ole ja yliopistolla kontaktit ovat todella harvassa. Ihmiset tahtoo olla omissa oloissaan.
meidän tavaksi tapella on tullut jäätävä, karmiva hiljaisuus. Siihen voi upota ja antaa sen viillellä henkistä puolta loputtoman kauan. Mieheni on aina niin väsynyt, ettei jaksa koskaan kuunnella minua ja ongelmista puhuttaessa se suuttuu ensimmäisen minuutin aikana ja säntää sanaakaan sanomatta ovesta ulos, jättäen yleensä minut itkemän. Kotiin paluu ei ole sen hempeämpi, vaikka minä olen itkenyt silmät päästäni ja haluaisin hellään syliin nukkumaan, en saa mitään myötätuntoa. Mieheni tulee kotiin hiljaisena ja menee nukkumaan. Viha voi kestää jopa 3 päivää, eikä hän itse tunne tarvetta sopia, voihan hän aina upottautua töihinsä joita kyllä riittää.
En enää uskalla sanoa mitään negatiivista koska tiedän että voin sillä pilata puolet viikosta, nostaa ilmaan taas kamalan jäytävän vihan ja hiljaisuuden. Joskus vaan on pakko ottaa ongelmat puheeksi silläkin uhalla että tiedän kerjääväni verta nenästäni.
Tuntuu että tällainen kommunikoinnin kykenemättömyys pilaa koko suhteen. Itse huomaan ainakin että tunteeni alkavat hitaasti kuolla pois. Ei ole mitään fiilistä, ei missään asiassa. Uskon että tappelukin voisi olla taidetta, dramaattisine huippuhetkineen ja helline kyyneliin liikuttavine sovintohalauksineen. Koskaan en ole tätä päässyt kokemaan--yhtään riitaa ei ole käyty ja selvitetty loppuun asti. Tämä on kauheaa.
Mieheni on muuten hyvä mies. Uskollinen ja huumorintajuinen, vaikka ehkä tämä kirjoitus antaakin toisenlaisen kuvan. Joskus häntä rakastinkin niin että tuntui kuin sydän pysähtyisi. Nyt vain leijun, osamatta nimetä sitä mitä tunnen.
Tällä hetkellä vain surua.
Mistä ihmeestä on kyse?
Mieheni oli alkuaikoina tavatessamme huomattavasti vapaampi työn suhteen, nykyisin hän lähtee "suoraan sängystä" töihin ja palaa yömyöhällä. Nämä yötunnit sitten pitäisi käyttää laadukkaasti kaikkien päivän asioiden puhumiseen, eihän siitä mitään tule. Useimmiten sitä vaan tulee sillon pohdittua sitä miksi yhteistä aikaa ei ole ja tappelu tulee--aina. Kierre on loputon. Tiedän etten voi vaatia miestä jättämään yritystään, tietenkään, onhan siinä niin paljon rahaakin kiinni ettei se ole edes mahdollista. Kuitenkin tää tilanne syö minua itseäni aivan kamalalla tavalla, tuntuu että olen kadottanut oman iloisen itseni ja en jaksa puhua kenekään kanssa mistään. Asiaa kenellekkään ei enää ole. Ystäviä asuinpaikkakunnallani ei ole ja yliopistolla kontaktit ovat todella harvassa. Ihmiset tahtoo olla omissa oloissaan.
meidän tavaksi tapella on tullut jäätävä, karmiva hiljaisuus. Siihen voi upota ja antaa sen viillellä henkistä puolta loputtoman kauan. Mieheni on aina niin väsynyt, ettei jaksa koskaan kuunnella minua ja ongelmista puhuttaessa se suuttuu ensimmäisen minuutin aikana ja säntää sanaakaan sanomatta ovesta ulos, jättäen yleensä minut itkemän. Kotiin paluu ei ole sen hempeämpi, vaikka minä olen itkenyt silmät päästäni ja haluaisin hellään syliin nukkumaan, en saa mitään myötätuntoa. Mieheni tulee kotiin hiljaisena ja menee nukkumaan. Viha voi kestää jopa 3 päivää, eikä hän itse tunne tarvetta sopia, voihan hän aina upottautua töihinsä joita kyllä riittää.
En enää uskalla sanoa mitään negatiivista koska tiedän että voin sillä pilata puolet viikosta, nostaa ilmaan taas kamalan jäytävän vihan ja hiljaisuuden. Joskus vaan on pakko ottaa ongelmat puheeksi silläkin uhalla että tiedän kerjääväni verta nenästäni.
Tuntuu että tällainen kommunikoinnin kykenemättömyys pilaa koko suhteen. Itse huomaan ainakin että tunteeni alkavat hitaasti kuolla pois. Ei ole mitään fiilistä, ei missään asiassa. Uskon että tappelukin voisi olla taidetta, dramaattisine huippuhetkineen ja helline kyyneliin liikuttavine sovintohalauksineen. Koskaan en ole tätä päässyt kokemaan--yhtään riitaa ei ole käyty ja selvitetty loppuun asti. Tämä on kauheaa.
Mieheni on muuten hyvä mies. Uskollinen ja huumorintajuinen, vaikka ehkä tämä kirjoitus antaakin toisenlaisen kuvan. Joskus häntä rakastinkin niin että tuntui kuin sydän pysähtyisi. Nyt vain leijun, osamatta nimetä sitä mitä tunnen.
Tällä hetkellä vain surua.
Mistä ihmeestä on kyse?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kirjoitit huomaavasi, että tunteesi alkavat kuolla pois ja kuvauksesi perusteella se ei ole mikään yllätys.
Tunnet, ettei teillä ole tarpeeksi aikaa yhdessä oloon ja pohtiessanne yöllä syytä tähän, alatte riidella. Ehkä voisit ponnekkaammin sanoa, mitä tunnet. Että et ole tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. Että haluat viettää miehesi kanssa enemmän aikaa.
Voit suunnitella vaikka jonkun ehdotuksen, tiedät, ettei hän voi jättää yritystään, mutta ei kellonympäri työksentely ole hänenkään terveydelleen hyväksi. Hänen olisi syytä opetella ottamaan itselleen aikaa ja siirtämään työtehtäviä toisten vastuulle.
Ehdotuksen tulee kuitenkin selkeästi olla vain ehdotus eikä vaatimus. Jätä miehellesi vapaus hylätä ehdotuksesi, mutta älä jätä hänelle mahdollisuutta jatkaa entistä menoa.
Älä syytä miestäsi mistään missään vaiheessa. Nielaise jokainen "aina sinä..". Puhu vain itsestäsi, tunteistasi, toiveistasi ja ehdotuksistasi siitä, miten tilannetta voisi korjata.
Yleisesti: yritä lähestyä aihetta erilaisella taktiikalla kuin aikaisemmin. Ja pidä siitä kiinni. On hankalaa tarkkailla itseään, mutta yritä olla vastaamatta hänelle niin kuin yleensä. Yritä hallita itsesi ja keskity painottamaan, että haluat tilanteen muutosta.
Vältä uhkailua, mutta voit sanoa, että jos mitään ei tapahdu ja kaikki jatkuu niin kuin tähän asti, pelkäät, että lakkaat rakastamasta häntä.
Miehellesi hiljaisuus on varmasti hyvä tapa riidellä. Riitely on hankala asia, varsinkin jos toinen pakenee heti, kun se alkaa. Ei jää mitään tilaisuutta edes kertoa, mikä ei ole hyvin.
Hiljaisuus ja sen jälkeinen unohtaminen eivät anna mahdollisuutta selvittää asia, ymmärtää toista, hänen tarpeitaan ja halujaan suhteessa, ne eivät anna mahdollisuutta muutokselle eikä miehesi näytä muutosta kaipaavan.
Kaiken kaikkiaan tunnut olevan hyvin perillä tilanteestasi, vaikka kirjoitat, ettei sinulla ole kavereitakaan, joiden kanssa voisit asiasta keskustella.
Jos et saa keskusteluyhteyttä mieheesi, niin voisitte yrittää keskustella kolmannen henkilön läsnäollessa. Ei tietenkään ole helppoa löytää luotettavaa ihmistä tällaiseen tarkoitukseen.
Juu, usein neuvotaan että kannattaa lähestyä klikkiytynyttä asiaa toiselta näkökannalta ja se on juuri tämä "minä-muoto". Eli kertoo, miltä minusta itsestä tuntuu ja mitä toivoo, ei sitä, mitä toinen (sinä) tekee tai jättää tekemättä. EI sanota: aina sinä ole töissä, meillä ei ole aikaa toisillemme ja sitten kun siitä puhutaan, sinä alat riitelee.jne. VAAN sanotaan: minä haluaisin viettää enemmän aikaa kanssasi, minulla on ikävä sinua ja olen huolissani meidän parisuhteesta.
Siis tähän malliin.
Sen pitäisi auttaa ja avata tietä keskustelulle. Ja siinä ei syyllistetä toista vaan kerrotaan miltä itsestä tuntuu ja siten toinen ryhtyisi pohtimaan asiaa... jne
Omassa suhteessani, joka nyt on jo päättynyt, tämä ei toiminut missään vaiheessa, ei silloin kun meni hyvin eikä todentotta sittenkään kun meni huonosti.
Kun sanoin: minä haluaisin.. mies alkoi huutamaan, että ai, onko hän sitten syyllinen - ai enkä - ha-haa, sinä sitten olet syyllinen - no kuka sitten on syyllinen? TAI: aina pitäisi mennä sinun mielen mukaan.
Eli jos mies ei halua tehdä asian eteen mitään, jos mies ei halua nähdä omaa osuuttaan asioissa, niin silloin on ihan sama, miten sanottavansa muotoilee.
Olette molemmat nuoria ja huonossa suhteessa ei kannata käpristellä, ei nuorten eikä vanhojen, ei lapsellisten eikä lapsettomien.
Toisaalta ero on aina helppo ratkaisu. Suhteen korjaaminen vaatii enemmän ja oikeastaan aika paljon. Molemmilta. Ja kaikki riippuu siitä, haluaako itse tehdä asian eteen mitään. Ei sinusta, ei meistä, vaan minusta itsestäni.
Toivon onnea!
Minä-muoto ei tarkoita, että ensimmäisen lauseen sanoo minä-muodossa ja sitten tappalee, kuten aina ennenkin. Koko juttu pitää hoitaa loppuun sillä tyylillä. Se vaatii kärsivällisyyttä, itsensä tarkkailua ja johdonmukaisuutta.
Ihmiset tuntuvat ottavan toiselta tulevan kritiikin välittömästi itsensä syyttelynä ja reagoivat vastaavasti. Toinen virhe on se, ettei vaivauduta kuuntelemaan, mitä toisella on sanottavaa.
Viestissäsi kirjoitat oivallisen esimerkin miehesi otti viestisi (minä haluaisin) heti itsensä syyttämisenä: hän kysyi heti, onko hän syyllinen. Ja sinun reaktiosi oli, että sinun pitää sitten olla syyllinen. Vaikka kyse ei ole siitä, että kukaan olisi syyllinen eli tämä puheen johtaminen asiaan kuulumattomaan asiaan pitää välttää ja palata takaisin asiaan: "en sanonut, että kukaan on syyllinen, vaan...". "Minä haluan" ei myöskään ole lause rakenvammasta päästä.
Olen sitä mieltä, että jos minä-muoto ei suhteessasi toiminut, et osannut käyttää sitä "oikein".
Ongelmia olisi hyvä oppia selvittämäänkin eikä aina vain vaihtaa kumppania, kun homma ei toimi. Ongelmatonta suhdetta ei ole, eikä varsinkaan, jos jättää oman osuutensa suhteen vaikeuksiin selvittämättä ja toistaa niitä sitten seuraavassa suhteessa.
Kuullostaa kovin tutulta... Tarkoitan juuri tota yhteisestä ajasta käytävää taistelua! Mies pakenee lauseeseen "et hyväksy minua sellaisena kuin olen" kun valitan yhteisen ajan puutteesta... Ja kuinka monet yöt olen valvonut itkien ja miettien, miehen nukkuessa... Hänhän ei öitä minun pahan olon takia valvo, töissä kun pitää olla pirteänä(n.10h/pvä):( Jos haluat vaihtaa kanssani ajatuksia niin paiskaa mailiosoitteellasi=)
Suosittelen sitä mitä minä tein aluksi...
Ole yhtä kylmä.
Vaikka kuinka poruttaisi just sillä hetkellä niin vapauta se vihan tunne.
Oletko koskaan harjoitellut esimerkiksi nauramisen kanssa sellaista, että kun joku asia naurattaa niin naurat kauan, kauemmin kuin edes naurattaa ja sitten alkaa lopulta naurattamaan se oma nauru.
Sitä samaa pystyy tekemään vihan tunteen kanssa ja sillon ihminen pystyy muuttumaan yhtä kylmäksi kuin jää.
En suosittele sydämestäni tekemään sitä, sillä riski tehdä se aina kun tulee riita on olemassa ja se ei ole oikein, olethan sen itsekkin tuntenut.
Käännä kerran se itkuinen olo vihaksi.
Älä jää sinne kotiin poraamaan vaan lähde kävelylle tai kaljalle paikalliseen.
Toivottavasti se toimii ja toimiikin jos mies sinua rakastaa.
Sinä olet silloin se jota lepytellään, ei mies.
Anna se pallo hänelle ja ole tyly.
Anteeksi tämä neuvo, mutta ei tohon auta muu kuin oman lääkkeen maistaminen, niin tippuu turhat luulot pois mieheltä.
Miehet ei aina saa olla niin varmoja itsestään, anna sille haastetta teidän suhteeseen niin potkua löytyy (Hän ei saa olla aina varma että siellä sinä olet kotona odottamassa)
Olen itse parisuhteessa ja lapsia tulossa.
Suhteemme on vieläkin erittäin tulinen.
Mieheni on erittäin ihana ja komea, olen onnellinen nyt.
Aluksi oli samanlainen tilanne kun sulla, mutta annoin maistaa omaa lääkettään ja kas,kas nykyään tapellaan extra tulisesti mutta se on nopeasti ohi.
Ja sovinto on niiiiiin mukavaa!!
Sitä sovintoa suosittelen ja siihen tavoitteeseen sinunkin pitää pyrkiä, keinoja kaihtamatta:)
Meillä suhde on aika täynnä kosketuksia ja hellyyttä...normaalisti. Mutta jos jotakin on, niin mökötystä jatkuu sitten hamaan tulevaisuuteen asti :( Itse en ole riitelijä enkä mököttäjä tyyppiä, eli ei mitään havaintoa mitä pitäisi tilanteessa tehdä. Nytkin, ilmeisesti, mutta vain veikkaus...eilen herättyäni mies yritti halata (olemme molemmat aamukiukkuisia) enkä halannut takaisin, niin mökötys ja tylyys hänen puoleltaan alkoi ja jatkuu ja jatkuu...ja tiedän että jossain välissä minun pitäisi olla kuin ei mitään olisi tapahtunut hänen puoleltaan, vaikka omaa kömmähdystäni pyysin heti eilen anteeksi :( Sattuu tuollainen satakertainen kostaminen, etenkin kun en tahallani sitä tehnyt. Vinkkejä vastaaviin tilanteisiin?
Nimim. "Kokemusta on" kirjoittaa:
Elämäntilanteenne on se mikä on: Mies on töissä aamusta yöhön. Ei ihme, että häntä väsyttää. On aivan turha puhua hänelle edes niitä "minä" -alkuisia lauseita. Hän ymmärtää ne kuitenkin vain häneen kohdistuviksi lisävaatimuksiksi johonkin, jota ei jaksa edes ajatella, saati osallistua. Mistään tärkeästä ei kannata puhua silloin kun toinen on väsynyt (eli toisinaan jopa kuukausiin).
Miehesi tekisi varmasti lyhyempiä työpäiviä jos se hänen mielestään olisi mahdollista! Pallo on sinulla: Sinun pitää hyväksyä, ettei miehelläsi juuri nyt ole aikaa hoitaa suhdettanne. Ehkei ole vuosiin.
Sinun kannattaa keskittää tarmosi töihin tai opiskeluun (?), harrastuksiin ja koettaa kaivaa ystäviä jostain.
Myös minun suhteessani on ollut viimeiset kuukaudet sama ilmiö. Totta on, että hiljaisuus on raastavinta mitä voi olla. Välillä tekisi mieli juosta ulos ja huutaa suoraa huutoa keskellä kaupunkia vain siksi, että tulisi huomatuksi.
Rakkaus on toistaiseksi antanut voimaa kestää, mutta kuinka kauan ?
nyt oon kyllä sitä mieltä että jos miehesi sua noin kohtelee.. älä alennu siihen.. lähdet joskus jonnekin jonkun kanssa vaikka bailaamaan... et välttämättä kotona jos se tulee töistä.. sanot vaikka meneväs äidin luo:) tai kaverille.. pian miehes huomaa ja antaa sullekin aikaa:) ..ei kannata luovuttaa..! ..Sitäpaitsi lomakin on aina tarpeen;) ..jos sitä rahaakin kerta niin tulee;)
Mieheni oli aikoinaan samanlainen 17h/vrk työskentelevä yrittäjä. Hän oli erittäin tyytyväinen, että kävin ystäviäni tapaamassa, olin heidän kanssa "ulkoilemassa" tai muuten vain harrastin omia juttuja. Saihan hän keskittyä työhönsä kun en ollut aina vaatimassa seuraa!
Mielestäni tämä alkuperäisongelma on ongelma vasta sitten jos mies ei jaksa tehdä vaimon hyväksi mitään, mutta KIELTÄÄ häneltä muun suhteen ulkopuolisen elämän.