Eli tilanne on tämä...
Olen seurustellut avopuolisoni kanssa vuosia. Seurustelu alkoi, kun olimme 18. Muutimme melkein heti yhteen, siihen asti miesrintamalla oli ollut todella hiljaista, wonder why?
Maailma muuttuu, ja niin minäkin. Nykyisin opiskelen yliopistossa, elämässäni on edes jonkinlainen suunta, vaikken vielä tiedäkkään, mikä minusta isona tulee. Entä avopuolisoni? Hän ei ole kouluttautunut, ja työntekokin on vähän sitä sun tätä. Hänellä on aina joitain huikeita suunnitelmia, esim. koulutuksesta, jotka eivät ikinä toteudu. Tiedän, että jos jatkamme suhdetta, niin kymmenen vuoden päästä olen valmistunut ja mieheni on jossain paskahommissa ja minua vituttaa. En nyt tarkoita tällä sitä, että mieheni pitäisi olla akateeminen, mutta tässä kun nyt ei enää mitään teinareita olla, niin kyllä elämässä joku järki pitäisi olla. Ihan turha odottaa siellä kotisohvalla että joku tulee kertomaan elämän tarkoituksen.
Asiaa mutkistaa vielä se, että haluaisin ulkomaille. Tiedän, että kadun koko loppuelämäni, jos sinne en lähde. Ajattelen sitä joka päivä. Ottaisin mielelläni ukon mukaan, mutta hän ei ole ulkomailla ikinä käynyt. Hän lupaa voittaa jostain rahaa, niin sitten voidaan lähteä. Paskanmarjat.
Johtopäätös - Haluamme elämältä eri asioita ja silti olemme yhdessä. Lisäksi ärsyttää se, että hän on äidin pilalle lellimä saamaton vetelys.
Vaikka puukkoa selkään lähes iskenkin ja kuulostan todella vittumaiselta akalta, niin kuitenkin välitän hänestä paljon. Fakta on vaan se, että jos elämme loppuelämämme yhdessä, joudun luopumaan kaikista unelmistani.
Olen seurustellut avopuolisoni kanssa vuosia. Seurustelu alkoi, kun olimme 18. Muutimme melkein heti yhteen, siihen asti miesrintamalla oli ollut todella hiljaista, wonder why?
Maailma muuttuu, ja niin minäkin. Nykyisin opiskelen yliopistossa, elämässäni on edes jonkinlainen suunta, vaikken vielä tiedäkkään, mikä minusta isona tulee. Entä avopuolisoni? Hän ei ole kouluttautunut, ja työntekokin on vähän sitä sun tätä. Hänellä on aina joitain huikeita suunnitelmia, esim. koulutuksesta, jotka eivät ikinä toteudu. Tiedän, että jos jatkamme suhdetta, niin kymmenen vuoden päästä olen valmistunut ja mieheni on jossain paskahommissa ja minua vituttaa. En nyt tarkoita tällä sitä, että mieheni pitäisi olla akateeminen, mutta tässä kun nyt ei enää mitään teinareita olla, niin kyllä elämässä joku järki pitäisi olla. Ihan turha odottaa siellä kotisohvalla että joku tulee kertomaan elämän tarkoituksen.
Asiaa mutkistaa vielä se, että haluaisin ulkomaille. Tiedän, että kadun koko loppuelämäni, jos sinne en lähde. Ajattelen sitä joka päivä. Ottaisin mielelläni ukon mukaan, mutta hän ei ole ulkomailla ikinä käynyt. Hän lupaa voittaa jostain rahaa, niin sitten voidaan lähteä. Paskanmarjat.
Johtopäätös - Haluamme elämältä eri asioita ja silti olemme yhdessä. Lisäksi ärsyttää se, että hän on äidin pilalle lellimä saamaton vetelys.
Vaikka puukkoa selkään lähes iskenkin ja kuulostan todella vittumaiselta akalta, niin kuitenkin välitän hänestä paljon. Fakta on vaan se, että jos elämme loppuelämämme yhdessä, joudun luopumaan kaikista unelmistani.
Vastaukset 7
Vanhimmat
jo puolustavalta puheelta siitä, miksi haluaisit ottaa hieman pesäeroa hänestä. Ota aikalisä. Kyllähän tuo ukkosikin varmaan on tajunnut että menojalkaa vipattaa eikä halua riippakivenä siinä olla?
EO TOISTA VOI, EI KANNATA EDES ALKAA YRITTÄMÄÄN SAATIKKA EDES PITÄISIKÄÄN MUUKSI MUUTTAA..
mennä ulkomaille vaikka mies jäiskin suomeen? vai kuinka kauan haluat siellä aikaa viettää? Mulla oli sama ongelma exän kanssa...mut hyvässä parisuhteessa kunnioittaa toisen haaveita ja mielipiteitä, antaa tilaa ja tukea. Menin sitten 4kk:ksi töihin ulkomaille, ja tulin takaisin tyytyväisempänä. Pieni hengähdys teki hyvää suhteelleemme, joka kylläkin päättyi sitten muihin syihin vuotta myöhemmin.
Onhan se paha, jos haaveet ovat ihan päinvastaiset. Mut en mä nyttenkään ole miehen kanssa, joka ajattelis asioista samoin tai jolla olis samanlainen koulutus jne...rakkaus se tärkein on, oli toinen kuinka erilainen tahansa. Ymmärrän kyllä sua, joskus v***ttaa ja tuntuu ettei toinen oo yhtään samasta maailmasta. Jos tuntuu että tarttet "vapauden", ni elä sitten sen mukaan. Se on toisellekin oikein, ettet ole tavallaan väkisin suhteessa missä et saa mitä haluat...
Sun äityliini-pullamössö-miehelle tekisi TODELLA GUTAA jos sinä lähtisit sinne ulkomaille muutamaksi kuukaudeksi. Kotona voisi odottaa aikuinen mies =) Älä unelmoi elämääsi - ELÄ UNELMAASI !
Kesällä tuli pari kuukautta ulkomailla vietettyä. Se meni ihan hyvin, puolin ja toisin. Opiskelen kieltä, jonka haluaisin oppia täydellisesti. Olen avoimesti kertonut halustani lähteä vaihtoon, hän itki. Puhuimme lisää, hän sanoi, että minun pitää valita, mikä elämässäni on tärkeää. Jos lähden, olen itsekäs, ja sitten saankin lähteä, koska hän ei halua elää itsekkään ihmisen kanssa.
Haluaisin kyllä ihan vuodeksikin jopa lähteä, sillä yksi lukukausi menee niin äkkiä, ja Erasmus-vaihtoon pääsee vain kerran.
Mene hyvä tyttö ja toteuta omia unelmiasi. Olet siinä oikeassa, että jos nyt jäät, niin tulet katumaan koko ikäsi sekä tulet myös olemaan miehelle katkera. Sinulla on täysi oikeus olla itsekäs, koska sinulla ei vielä ole vastuuta muista ihmisistä kuin itsestäsi. (jos olisit naimisissa ja teillä olisi liuta lapsia, asia olisi aivan toinen) Kaverisi on tässä itsekäs, koska ei halua sinun lähtevän. Mitä hän on valmis vuoksesi tekemään?
Etkä sinä ole itsekäs, jos olet halukas kouluttamaan itseäsi. Tulevaisuuttasihan (sekä tulevan perheesi tulevaisuutta) sinä siinä rakennat.
Mene ja hae paikkaa jos siihen on mahdollisuus. Voihan sieltä aina tulla takaisin, jos siltä tuntuu.
Tuo on niin tavallista, että kun aikuistutaan, niin teini-ikäisenä aloitettu suhde ei enää tunnukaan hyvältä. Sitä vaan todellakin "kasvetaan erilleen".
Ero on kurja asia, kun välittää toisesta, mutta silti neuvoni sinulle on, että lähde suhteesta. Elä omaa elämääsi, opiskele ja toteuta ulkomailla asumisen haaveesi.