mutta en ole lähtenyt suhteesta pois, koska kuitenkin rakastan miestäni. Lyömisiä, potkimisiä, tukasta vetoja, seiniä päin heittelyjä on tapahtunut muutaman kerran neljän vuoden aikana. Kaveri on isoa kokoa ja ihmettelen, miten joka kerta väkivalta kuitenkin sattuu vaikka mitään jälkiä ei jää. Korkeintaan poski tms. arka pari päivää.
Väkivaltaa ei esiintynyt aivan suhteen alussa, mutta nyt myöhemmin kylläkin. Joka kerta, kun minuun on sattunut, olen ajatellut, että lähden tästä suhteesta, mutta en ole uskaltanut. Yksi suu on se, että pidän itseäni todella rumana ja todella uskon, että en koskaan enää löytäisi uutta kunnon miestä itselleni. Minua on koulukiusattu ulkonäöstäni jo kouluaikana eikä minulla ollut ensimmäistä poikaystäväänkään kun vasta 24-vuotiaana. Monilta kuitenkin olen kuullut, että olisin kaunis, vaikka vähän pyöreä. Kasvojani ja hymyäni ja iloisuuttani on kehuttu. Silti en tiedä, miksi miehet eivät ole olleet kiinnostuneita. Ehkä tuo ylipaino kuitenkin karkottaa. Omasta mielestäni toisaalta en ole mikään ällötys, kun nyt vertaan naisia työpaikallani tai kaupoilla liikkuessani. Miesten kanssa ei siis ole mennyt hyvin, isänikin jätti jo minut ollessani aivan pieni eikä sen jälkeen ole pitänyt mitään yhteyttä. Miehelläni on kuitenkin niitä aivan ihania puolia ja on hellempi ja rakastavampi kuin minä (vaikea uskoa varmaan), joten en siitäkään syystä ole saanut itseäni tästä irti. Nyt on vuosi ollut "rauhallista" vaihetta. Koskaan en kuitenkaan tiedä, koska hänellä menee hermot nalkuttamiseen, mikä hänen mielestään on ärsyttämistä ja syy käydä käsiksi. Tässä vaan toivoo, että hän ei enää koskaan löisi ja suhde voisi hyvin.
Väkivaltaa ei esiintynyt aivan suhteen alussa, mutta nyt myöhemmin kylläkin. Joka kerta, kun minuun on sattunut, olen ajatellut, että lähden tästä suhteesta, mutta en ole uskaltanut. Yksi suu on se, että pidän itseäni todella rumana ja todella uskon, että en koskaan enää löytäisi uutta kunnon miestä itselleni. Minua on koulukiusattu ulkonäöstäni jo kouluaikana eikä minulla ollut ensimmäistä poikaystäväänkään kun vasta 24-vuotiaana. Monilta kuitenkin olen kuullut, että olisin kaunis, vaikka vähän pyöreä. Kasvojani ja hymyäni ja iloisuuttani on kehuttu. Silti en tiedä, miksi miehet eivät ole olleet kiinnostuneita. Ehkä tuo ylipaino kuitenkin karkottaa. Omasta mielestäni toisaalta en ole mikään ällötys, kun nyt vertaan naisia työpaikallani tai kaupoilla liikkuessani. Miesten kanssa ei siis ole mennyt hyvin, isänikin jätti jo minut ollessani aivan pieni eikä sen jälkeen ole pitänyt mitään yhteyttä. Miehelläni on kuitenkin niitä aivan ihania puolia ja on hellempi ja rakastavampi kuin minä (vaikea uskoa varmaan), joten en siitäkään syystä ole saanut itseäni tästä irti. Nyt on vuosi ollut "rauhallista" vaihetta. Koskaan en kuitenkaan tiedä, koska hänellä menee hermot nalkuttamiseen, mikä hänen mielestään on ärsyttämistä ja syy käydä käsiksi. Tässä vaan toivoo, että hän ei enää koskaan löisi ja suhde voisi hyvin.
Vastaukset 9
Vanhimmat
usko, ettei tätä tapahdu enää koskaan. Onko sinusta mukava elää pelossa? Ymmärrän kyllä että pois lähteminen pelottaa, mutta haluatko todella itseäsi kohdeltavan tuolla tavalla. Näitä juttuja saa sitten lukea Alibeista kun mies tappoi vaimonsa tai tyttöystävänsä raivon vallassa. Lähde pois niin kauan kun sinulla on siihen mahdollisuus!
Minulla on sinulle yksi ainoa neuvo: lähde pois ja ota elämäsi omiin käsiisi. Kukaan mies ei ole itsensä hukkaan heittämisen arvoinen. Tiedän mistä puhun, olen elänyt 8 vuoden parisuhdehelvetin (johon kuului henkinen ja fyysinen väkivalta, eikä fyysinen edes ollut niitä pahimpia tapauksia, tuuppimista, kodin hajoittamista, pientä tönimistä, tavaroitteni hajoittamista), jonka seurauksena sairastan nyt masennusta ja olen sairaslomalla. Suhteen loppumisesta on parisen vuotta.
Vaikka lyöntejä ei ole suhteessasi ollut vuoteen, miten voit luottaa ettei niitä ole koskaan, entä kun olet raskaana? Rakkaus ja toivo ei aina riitä, pitää olla myös usko. Uskoa ei voi olla jos on väkivaltaa. Väkivalta on nimenomaisesti valtaa, ei rakkautta. Sanoa voi aina mitä vain mutta teot ratkaisevat.
..pitää olla mies, vaikka kuinka paskapää?
Onko naisen koko elämä ja itsetunto todella kiinni siitä, että on mies kuvioissa?
Ei mulla ainakaan. En henkeni kaupalla katsele minkäänlaista miestä.
Haluan kertoa, että juuri se syy minulle miksi lähdin oli se pelko.
Miehen lyönnit aiheuttavat ennen pitkää traumaattisia pelkotiloja ja jännittämistä.
Itse otin eron, ei väkivaltaa pidä kenekään kärsiä ihmisen osalta ketää rakastaa, se toinen ei osaa rakastaa jos pahoinpitelee sinua...
ymmärrän tunteesi, toisaalta, mutta sanon sinulle että joskus se voi raaistua niin että et enää koskaan kävele, tai naura tai elä!
Taitavasti ne osaa, isotkin kaverit, satuttaa niin, ettei mitään näkyviä jälkiä jää. Yleensä sanotaan, että parisuhdeväkivalta vain raaistuu ajan myötä ja "kohtauksia" tulee aina vain useammin. Minulle kävi niin, että tapaukset harvenivat, mutta raaistuivat. Edellisestä kerrasta meni vähän vajaa vuosi ennen kuin nyt taas sain nyrkistä. En enää usko siihen, että väkivaltaisuudesta voisi ikinä "parantua". Eivätkä minulle todellakaan enää riitä mitkään vuodenkaan tauot. Nyt saa riittää.
Suosittelen, että päätät samoin, etkä jää odottamaan ja elämään pelossa. Mikään missi en ole minäkään, mutta vaikka en haluaisi loppuelämääni yksinkään viettää, otan sen riskin ennemmin kuin tuhlaan tätä lyhyttä elämääni väkivaltaisen miehen kanssa.
Vaikka mies heittäytyisi itsetuhoiseksi eron hetkellä, pitää vain jaksaa pitää pintansa. Joskus on tervettä olla itsekäs, oman henkensä vuoksi. Tsemppiä ja sisua eropäätökseen!
nainen! Jos itsekin tiedät olevasi viehättävä vaikka sitten pulleanakin, kyllä sen muutkin huomaavat!!! Onpahan sitten miehille enemmän mtä rakastaa :o)!
Ja usko kun sanon, isäsi ei ole sinua hylännyt sen vuoksi että olisit jotenkin ollut epämiellyttävä. Todennäköisesti hän erosi äidistäsi ja omapahan on menetyksensä kun ei älynnyt pitää yhteyttä pieneen tyttäreensä. Et todennäköisesti ole menettänyt siinäkään miehessä mitään, vaikka sattuuhan se ettei oma isä välitä olla yhteydessä.
Hyviä miehiä on maailma täynnä ja jos ne arvomaailmaltaan vajaat ovat sattuneet kohdallesi, ei se tarkoita muuta kuin että jatka eteenpäin!! Ei kunnon miehet ole kiven alla piilossa, mutta ei niitä nyrkin ja hellan välistä oikein pääse tapaamaan...
Itsekin väkivaltaisesta suhteesta lähteneenä voin vakuuttaa ettei onni ole miehestä kiinni, tunnen itseni hyvin kokonaiseksi ja onnelliseksi vaikka arki kahden pienen lapsen kanssa ei aina sieltä helpoimmasta päästä olekaan. Osaa arvostaa elämän tasaisuutta ja sitä että saa elää omassa kodissaan niinkuin haluaa vailla huolta omasta ja lasten turvallisudesta ja se jos mikä on hienoa!!
Jokainen on oman onnensa seppä, muista se :o)!!
tuntui siltä, että kerrankin joku ymmärtää. Tiedän, että tämä minun "uikutukseni" saattaa todellakin ärsyttää joitakin, kun olen niin tyhmä että en tajua lähteä. Tuntuu vain siltä, että kun aina on jätetty ja koskaan ei ole saanut positiivista huomiota, niin se vähänkin huomio vaikka lyöntien kera on parempi kuin kokonaan ilman rakkautta. Nyt sitten ajattelette, että hoitoonhan minut pitäisi laittaa, jos itsekunnioitukseni on noin alhaalla. Tätä minun elämääni ei ole kuitenkaan elänyt kukaan muu kuin minä. En vain haluaisi enää jäädä yksin ja olla muiden naurettavana, että kun en kellekään kelpaa. Kymmenen vuotta kestänyt koulukiusaaminen ja aiempi seurutelemattomuus ei ole tukemassa sitä, että haluaisin taas jäädä yksin. Mietin miksi haluaisin jäädä yksin ja mennä muiden laiheliinien naurettavaksi baariin etsimään sitä "oikeaa". Olisiko se parempi kuin tämä? Miehessäni kun on niitä hyviä puoliakin. Vaikka tuo kait se viimeinen typerä lause on, mitä hoetaan, kun ei pystytä lähtemään. Tosin eilen illalla sain infoa, että löydän itseni hautuumaalta, mikäli jätän hänet. Että sellaista. Yhteinen asuntolaina ja yhteisten tavaroiden jako ei varmasti kävisi kivuttomasti mikäli lähtisin.
Mutta ei tähän tarvitse enää kenenkään kommentoida, yritän itse selvitä asiani kanssa. Mieheni kun ei halua hakea apua, koska hänessä ei mielestään ole vikaa. Kiitos kuitenkin kaikille vastauksista.
-itseltäni vei melkein 3 vuotta ennenkuin osasin lähteä ja kuten jossain toisessa viestissä kerroin, olisin varmaan jäänyt paljon pidemmäksi aikaa ellen olisi tajunnut että lasten takia täytyy päästä pois. Rakastin ja tunsin olevani rakastettu- välillä otin osumia, mutta olihan niitä hyviäkin hetkiä- tottakai!!
Silloin ymmärsin ettei ulkopuoliset tai sellaiset jotka eivät ole kokeneet väkivaltaa tai muuta alistamista voi oikein ymmärtää. Hyvä ystäväni sanoi kerran taas palattuani miehen kanssa yhteen, ettei aina ymmärrä valintojani, mutta on aina 100%:sesti tukenani kaikessa mitä teen. Ja vielä sittenkin kun tajusin etten voisi elää sen miehen kanssa loppuelämääni, irrottautuminen oli vaikeaa. Muutin toiselle paikkakunnalle ja ensimmäisen vuoden ajan rakastin edelleen miestäni, mutta onneksi pikkuhiljaa se alkoi väistyä ja pääsin lopulta kokonaan irti.
Olen aina sanonut että suhde täytyy käydä loppuun, eikä siitäkään hyvä seuraa jos yrittää repiä itsensä irti liian aikaisin! Mutta prosessi on alkanut ja sen tuloksena joko päätät lähteä tai jäädä, uskoisin että ennemmin tai myöhemmin lähdet, mutta sen päätöksen teet tietenkin sinä. Meiltä saat tukea ja "hyviä neuvoja", mutta sovellat niitä tietenkin omaan tilanteeseesi ja sinä elät omaa elämääsi, ei kukaan muu.
Jos tulet siihen tulokseen että lähdet, ajattele niin että mikään vuori ei ole liian suuri ylitettäväksi, etenet askel kerrallaan ja joskus pääset perille. Asioilla on taipumus kääntyä parhain päin! Ota ystäväsi mukaan sille matkalle niin matka käy kevyemmin vaikka onkin raskasta :o)!
Rakkain terveisin Poila
Harmi vain, että minulla ei ole ystävää, jonka voisin ottaa tueksi. Olen aiemmin kuunnellut hänen suhteensa vaikeuksia pari vuotta ja kun ero tuli ja taas meni hyvin, niin ei minua sitten tarvitukaan. Nyt kun itse tarvitsisin apu häneltä, en sitä saa. En sellaisen ystävän perään haikaile, joka on noin itsekäs. Hänen kun ei kuitenkaan tarvitse pelätä miestäni henkisen tai fyysisen väkivallan vuoksi, sillä TIEDÄN, että mieheni EI löisi ystäviäni.Yritän yksin, koska esim. äidilleni en luonnollisesti voi tästä puhua.
Toisaalta tuntuu niin pahalta, kun yhden noin "vähäisen" asian takia tarvitsisi luopua koko suhteesta, joka muuten on hyvä. Meillä muuten on sama huumorintajut, samat näkymys elämästä ja ymmärrämme toisiamme. Mutta en kait tuollaisessakaan voi elää. En olisi tahtonut, että meidän suhde loppuisi näin. Tulee itku ja paha mieli, kun tätä kirjoittaa. KIITOS sinulle ymmärtämyksestä.