Tuolla jossain alempana joku uhosi että heti pettäisi ja jättäisi vanhan, jos johonkuhun rakastuisi. Tätä minä ihmettelen - aina vaan: miksi eropäätös tehdään vasta kun on jo uusi tilalle?
Miksi ihmisluonto on niin kylmä, kova ja laskelmoiva, että kumppani ajetaan loppuun kuin auto ja lempataan heti kun löytyy uusi ja parempi? Eikö ole toista kunnioittavampaa lähteä kun ei ole vielä ketään toista, kun voi vastata toisen kysymykseen "kuka sinulla on" että "ei ketään"? Vai onko tämä teistä itseasiassa loukkaavampaa?
On niin helppo pomppia suhteesta toiseen, kenties muuttaa aina uudestaan valmiiseen kotiin... Koskaan ei tarvitse tutustua siihen omaan itseensä mikä on olemassa ilman muita ihmisiä, eikä tarvitse elää omaa itsenäistä elämää ja rakentaa omaa kotia. Eikö teistä koskaan tunnu siltä että tällainen suhteesta, ihmisestä ja asunnosta toiseen vaeltaja on jonkinlainen loinen? Sitten kun ei enää ole kivaa, matka jatkuu.
Miksi ihmisluonto on niin kylmä, kova ja laskelmoiva, että kumppani ajetaan loppuun kuin auto ja lempataan heti kun löytyy uusi ja parempi? Eikö ole toista kunnioittavampaa lähteä kun ei ole vielä ketään toista, kun voi vastata toisen kysymykseen "kuka sinulla on" että "ei ketään"? Vai onko tämä teistä itseasiassa loukkaavampaa?
On niin helppo pomppia suhteesta toiseen, kenties muuttaa aina uudestaan valmiiseen kotiin... Koskaan ei tarvitse tutustua siihen omaan itseensä mikä on olemassa ilman muita ihmisiä, eikä tarvitse elää omaa itsenäistä elämää ja rakentaa omaa kotia. Eikö teistä koskaan tunnu siltä että tällainen suhteesta, ihmisestä ja asunnosta toiseen vaeltaja on jonkinlainen loinen? Sitten kun ei enää ole kivaa, matka jatkuu.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Veikkaan, että eroon ajaudutaan, sitä ei päätetä.
Usein siinä käy niin, että uusi rakkaus vie mennessään eikä edes ehditä ajatella mitä on tekemässä! Tästä hoppuilusta ei pidä syyttää pelkästään tätä rakastunutta! Hänellä ei ole järkeä päässä, koska on rakastunut! Eroa jouduttaa "vanhan" kumppanin utelut ja kyselyt "onko sinulla toinen?" "missäs sitä on oltu?", tarkistussoitot jne.
Niin paljon kuin tekisikin mieli kysellä niin pitäisi hillitä itsensä ja olla kysymättä. Antaa ajan kulua ja katsoa mitä tapahtuu. Siinä tapauksessa nimittäin, että mahdollisesti haluaisi jatkaa vanhan partnerin kanssa.
Luulen, että näissä "yhdestä toiseen" -jutuissa on enemmän juuri kysymys siitä, että tämä vanha kumppani ei ole ollenkaan huono vaihtoehto, mutta hänen puoliso on joutunut tuossa alempana myös mainittuun "kahden rakkauden loukkuun".
Tuo on aika jännä pointti: että rakastuu suin päin johonkuhun ja sitten enempiä ajattelematta menee, ON TUNTEEN VIETÄVISSÄ JA RAKASTUNUT JA TÄLLE VAAN EI VOI MITÄÄN!
Näin usein sanotaan.
Minun mielestäni tunteita voi hallita. Olenko ainoa joka on tätä mieltä?
Rakastuminen ja rakastumatta jättäminen, aivan samoin kun RAKASTAMINEN (joka on eri asia kun RAKASTUMINEN)ovat jollakin tasolla päätettävissä olevia TAHDON asioita - sanotaanhan vihkikaavassakin että tahdotko rakastaa, EI että haluatko.
Tätä tunteen vietävissä olemista, kun tunteelle ei voi mitään ja näin vaan kävi ja käy -- tässä voisi vertailukohteeksi ottaa vihan. Sekin on valtavan voimakas tunne, joka hallitsemattomana aiheuttaa kaikenlaisia seurauksia. Huonoja yleensä. Mutta ehkä ei aina. Viha kuitenkin kuten rakkauskin vaatii ja vie paljon energiaa ja energialla yleensä saa aikaan jotakin. Vihassa se voi olla avioero. Tai sotkuisen läävän suursiivous. Tai lapsen tai puolison tai tuntemattoman pahoinpitely/hakkaaminen /lyöminen.
On turha tulla siihen ulkopuolisen kauhistelemaan ja tuomitsemaan. Ei sille tunteelleen mitään voinut. Se vaan tuli jostain tuolta minun ulkopuolelta ja vei minut mennessään. Olipa se tunne sitten rakkaus, joka vie mennessään. Tai onpa se sitten viha, joka vie mennessään.
Nyt te kaikki sanotte että väärin: vihaansa voi hillitä.
Ei voi, sanon minä. Katsokaa vaikka itsemurha- ja perhemurha-tilastoja, kuunnelkaa miten puolisot hakkaavat toisiaan vaikka eivät haluaisi ja katuvat, miten vanhemmat lyövät lapsiaan, vaikka rakastavat lapsiaan - ja kaikki, myös ns. huonot vanhemmat rakastava lapsiaan, muistakaa se!!
Jos siis vihaa voi hallita, ja viha ON tunne, silloin kaikkia tunteita voi hallita, myös rakkautta, rakastumista ja rakastamista, jotka nekin ovat tunteita.
Onko se, joka lyö, heikko ihminen koska ei voi hallita tunteitaan, vihaansa?
Onko se, joka sokeasti järjettömästi rakastuu, heikko ihminen, koska on tunteen vietävissä?
Minusta kyse on samasta asiasta. Kyvyttömyydestä hallita tunteitaan, olkoon se sitten spontaaniutta (=rakastuminen) tai heikkoutta (=viha, mutta ei rakastuminen?).
Mieleeni nyt vain pujahti tämmöstä, että niinkö se on, että kaikkea vain pitäisi hallita?
Vai pitäisikö miettiä, mistä kaikki nuo tunteet johtuu?
Miksi on niin vihainen? Mitä käsittelemättömiä jutskuja elämässä oikein onkaan?
No, miksi sitten on rakastunut... onko sekin joku ei-toivottu jutsku, jota vain pitäisi hallita ja pitää aisoissa?
Ja jos sitten oikein toista rakastat, millä estät sen tunteen? Voit tietenkin kiduttaa itseäsi kieltämällä itseltäsi sen, mitä sillä sitten voitat? Kärsimyksen itsellesi.
Jos estää itseään pahoinpitelemästä toista, voittaa varmaan lain rangaistuksen, sellainenhan on kriminalisoitu! Rakkauden teot, vaikkakin niihin liittyisi toisen ihmisen jättäminen, ei ole rikos!
Mielestäni siinä on vissi ero!
Jos on jo ehtinyt rakastua, niin mikäs siinä sitten, mutta minä ainakin alunperin yritin sanoa sitä että se on väärin vanhaa kumppania kohtaan että juoksee ympäriinsä etsimässä jotakuta johon ihastua jos ei kykene ensin irtautumaan vanhasta puolisosta!
Jos kuulostan kovin saarnaavaiselta, niin todellakin minä itse tein tuon virheen, ja haluaisin vaikuttaa ihmisiin niin etteivät he sitä tekisi. Kaikissa suhteissa on tietysti todellakin aina jos jotakin erikoista, eikä kaikkea voi aina kaikille kertoa (voin tietysti mainita että ex-kumppanini oli homoseksuaali, eikä siksi ollut mitään järkeä yrittää elää hänen kanssaan) - mutta kyllä mielestäni olisi parasta aina lähteä uuteen suhteeseen puhtaalta pöydältä. Voi pahimmillaan tulla fiilis että ikäänkuin kostaa sille vanhalle kumppanille että tämä ei ollutkaan niin jännittävä/rakastava/kaunis tms. kuin mitä kumppaniltaan edellyttää.
Kumpikin sukupuoli pyrkii yhtälailla laskelmoimaan systeemit niin, että ei tarvitsisi tippaakaan elää puutteessa ja kurjuudessa. Mikäli kumppanin olemassaoloa pidetään hyvän elämän edellytyksenä, niin sehän kaivetaan vaikka kiven kolosta ja hätäpäissään otetaan sitten mitä nyt sattuu löytymään. Uskon ja tiedän että tunteissa on mukana usein itsepetosta. Sitä ikäänkuin suggeroi itsensä siihen rakastumiseen ja kuvitelmaan että TÄMÄN kumppanin kanssa onnistun.
Esim. äidilläni oli tapana nähdä unia rikkaista lääkärimiehistä kun olin lapsi. Hänellä oli jatkuva haave satuprinssistä kun hän oli naimisissa juopon isäni kanssa, ja mikä pahinta, hän haaveilee vieläkin vaikka on jo yli 50-v. Minusta se on hirveä kohtalo. Jos minusta tulee joskus taas sinkku (mitä en tietenkään toivo), en kyllä takuulla ala kuvitella että joku ihmeprinssi järjestää elämästäni ihanuuksien ihmemaan. Pystyn elämään omillanikin.
Minä kirjoitin noin.
Minusta tuntuu, että en muuten olisi kyllin vahva tekemään päätöstä. Tällä hetkellä siis tuntuu siltä.
Miksi se loukkaa sinua?
-Jos minä, joka en ole koskaan vaihtanut yhtään puolisoa toiseen, ollut toista kymmentä vuotta uskollinen sanon niin? Olenko siis loinen?
Eikö lähteminen joka tapauksessa loukkaa toista? Jos vaikka möläyttää, että en kuule enää rakasta sua lähden nyppimään? Mitä kunnioittamista on yleensäkään jäädä hetkeksikään, jos tuntuu ettei piittaa enää? Ja onko se ero muka helppo tehdä? Eikö vain auta, jos on joku toinen? Ketä siinä kaikessa sitten lopuksi pettääkään? Ja onko helppoa kysyn sinulta tuomita suoralta kädeltä loisiksi ym. koviksiksi joku joka jättää puolisonsa toisen takia? Voitko tietää yhtään mitään mitä kaiken taakse kätkeytyy? Voitkohan edes yhtään aavistella kuinka paljon tuskaa ja mietintämyssyjä? Voiko ihminen olla aina vain viisas ja täydellinen? Voitko sinä?
Täydellinen tuskin kukaan voi olla, mutta onko pakko olla ihmisen kanssa, jota ei enää rakasta? Varsinkin jos ei ole lapsia, ei mikään mahti maailmassa pakota olemaan kenenkään kanssa.
Olen itse ollut tyhmyyttäni suhteessa jossa ei ollut mitään järkeä olla, ja siksi juuri yritän auttaa toisia vähän ajattelemaan ennenkuin vaipuvat katkeruuteen.
Mitään ei ole pakko. Minusta vain olisi kunnioittavampaa jättää toinen oman itsensä (molempien itsejen?) takia, ei jonkin tarkoitushakuisen rakastumisen. Se rakastuminen kun harvemmin kestää - tuodaanhan siihen se sama paska itse mikä ei onnistunut ed. suhteessa.
Jos kahden ihmisen liitossa toinen on paska, niin kumpi lähtee, paska tai eipaska?
Yleensä liitosta lähtee se jolla on vaikeampaa, joka kärsii enemmän ja jonka on pakko lähteä.Onko hän silloin paska?
Minusta paska jätetään, kuka haluaisi rypeä paskassa vapaaehtoisesti? Jos joku ei onnistu parisuhteessa ja hänet aina jätetään niin hän on jossain suhteessa paska.
Jos et onnistu parisuhteessa ja joudut siitä aina lähtemään niin olet todennäköisesti liian herkkä, tai erakkosielu.
Paskalla ei tunnetusti ole jalkoja...
en ymmärtänyt viestiäsi:)
Ensin sanot, ettei tartte olla sellaisen kanssa jota ei rakasta, ja sitten sanot, ettei se rakkaus yleensä kestä.....
Siitä paskasta sen verran , että siihen uuteen suhteeseen tuodaan vain puolet siitä entisestä paskasta! Ja kukapa tietää, sopiiko NE kaksi paskaa sitten paremmin yhteen.. - kuinka sinulle kävikään?
OLet tainnut kokea kovia, ressukka. Sinut on jätetty tai sinä olet lähtenyt ja jättänyt sen paskan - näkemättä omaa osuuttasi koko suhteessa ja sen ongelmissa!!??
Kovin on musta-valkoinen ajattelutapasi, ehkä vielä kasvat ja kehityt niin huomaat ettei asiat ole niin yksinkertaisia ja senkin, että tuontasoisesta katkeruudesta kannattaisi kasvaa jo yli.
>Se rakastuminen kun harvemmin kestää - tuodaanhan siihen se sama paska itse mikä ei onnistunut ed. suhteessa.
Niin, rakastUminen ja rakastaminen ovat tietysti kaksi eri asiaa. Rakastumisella ajattelen lähinnä ihastumista, jossa ei ole yleensä päätä eikä häntää. Eläessäni tyhmyyttäni epätyydyttävässä suhteessa ihastuin päättömästi toiseen mieheen, mutta siitä ei tullut yhtään mitään (minkä kyllä koko ajan oikeastaan tajusinkin). Myöhemmin tapasin nykyisen mieheni, ja häntä olen rakastanut nyt jo lähes 5,5 v. En koskaan oikeastaan rakastunut häneen - sillä tavoin että olisin esim. menettänyt ruokahaluni, tullut hajamieliseksi ja epätoivoiseksi jos en tapaa häntä joka päivä yms. Voisikin pohtia onko ihastumis-rakastuminen edes ikinä tae pysyvästä suhteesta, ellei se kykene muuttumaan rakkaudeksi. Meidän tapauksessamme mitään muutosta ei tarvittu, koska rakkaus kehittyi sitä mukaa kun yhdessä viihdyimme.
Rakkaus ei todellakaan yleensä kestä. Meillä se on kestänyt, mutta sen vuoksi en ala kuvitella että ihmiset keskimäärin onnistuisivat suhteissaan.
(Kuulostikohan tämä omahyväiseltä... ääh...)
Meni avioliitto pieleen, kun nuorena emme osanneet keskustella tarpeeksi. Muutaman kokemuksen jälkeen on aina enemmän oppinut itsestään. Suhdehan menee aina samaa kaavaa: =>ihastuminen => rakastuminen => tasainen tunne =>tunteen loppuminen tai muuttuminen paremmaksi.
Ihastumisen ja rakastumisen jälkeen tulee arki. Kysymys on kai usein kyvystä osata käsitellä ongelmia, jotka huonosti ratkaistuina voivat sitten päätyä uuden suhteen etsintään, kun entistä ei osata hoitaa. Siinä vain usein saattaa toistaa vanhoja virheitään.
Yksi parisuhteen ongelma on osata hyväksyä itsensä. Sitten vasta voi hyväksyä myös toisen, hyvine ja huonoine puolineen. Toista emme pysty muuttamaan, joten vain omaa suhdettamme voimme yrittää muuttaa.
Itseensä tutustuminen on monelle vaikeaa, koska omat virheemme oikeastaan näemme toisessa paremmin. Meidän pelkomme heijastuvat siinä, että ajattelemme 'mitähän vikaa minussa on'. Minä olen ajatellut niin, että minä kelpaan just tällaisena tai sitten en. Toista ajattelen ihan samoin, ja elämä tuntuu ihanalta, kun on tämä ihminen lähellä.
Usein on myös niin, että vanha suhden alkaa laimentua. Tunteet kuihtuu, ja huomaamatta takaraivoon pesiytyy tyytymättömyys... Silloin on mielestäni jotenkin alttiimpi ihastumaan toiseen. Ja sitten vasta, kun toinen mies/nainen on alkunut kiinnostamaan, huomataan oman vakisuhteen ongelmat. Vasta siinä vaiheessa uskalletaan tunnustaa itselleen, että olen ollut onneton jo jonkin aikaa kumppanini kanssa.