Tulipa taas tämäkin koettua

samassa tilanteessa, tosin mies on se joka on ihastunut. Minä päätin kuitenkin etten jää sitä touhua katsomaan, koska mies ei osannut päättää haluaako jatkaa mun kanssa...eli me erottiin.

Noin kauan olette olleet yhdessä, niin älkää vielä luovuttako, ellei rakkaus ole täysin kuihtunut väliltänne. Onnea päätökseesi, mikä se sitten onkin, mutta koettakaa ensin puhua asiat!

uskon että avopuolisollasi on paha olo tapahtuneesta,ja hänen on vaikea antaa anteeksi itselleen tapahtunutta,jutelkaa asiasta,mitä hän haluaa ja mitä sinä haluat suhteeltanne,miten teidän suhdetta voi vielä kehittää.

Jos raha ei tee tiukkaa niin palkkaa etsivä seurailemaan naisen menemisiä. Eikös leffoissakin näin tehdä? ;-)

Olen kokenut vastaavan tilanteen kuin sinä, eli vaimoni työpaikkasuhteen, joka kesti fyysisellä tasolla vajaa puoli vuotta. Naimisissa olemme olleet nyt liki 15 vuotta.

Vaimo kertoi minulle itse kaiken, koska ei enää kestänyt ahdistusta, syyllisyyttä ja pahaa oloa kaksoiselämästään. Tästä kertomisesta on aikaa nyt 1.5 vuotta. Kun hän kertoi, niin hän ei siinä vaiheessa itse vielä tajunnut asian todellista laitaa, eikä osannut siten suhtautua oikein suhteen rakentamiseen.

Meni joitakin kuukausia, että hän oikeasti tajusi, missä mennään ja mitä on tulossa, ellei hän herää. Hän heräsi, kun minä sanoin, että hommaan hänelle kämpän ja hän saa lähteä etsimään itseään ja sitä, mitä elämältään haluaa. Toisen meistä oli tehtävä ratkaisu ja itse en jaksanut enempää odottaa ja auttaa.

Nyt on kulunut n. vuosi siitä kun oikeasti pääsimme porautumaan meidän suhteeseen ja tulevaisuuteen, ilman sivujuonteita. Aikaa asiat ottaa, eikä ne aivan helposti unohdu, mutta jos suhde on muuten tasapainoinen ja hyvä, niin ehdottomasti kannattaa tehdä työtä suhteen eteen, vaikka se ei todellakaan ole aina helppoa. Kuitenkin joka kuukausi mennään askel kerrallaan eteenpäin.

Kaiken pointti on siinä, että pelkkä totuuden selvittäminen ei sinua auta, vaan puolisosi on itse tajuttava, että hänen on itse oltava ja haluttava olla rehellinen sinulle ja kerrottava totuus. Tunnustuskin on eteenpäin, mutta ellei hän oikeasti halua kertoa asioita, niin kuinka silloin onnistuisi niistä puhuminenkaan ja niiden läpikäyminen ilman sarvia ja hampaita.

Näytä hänelle omat tuntemuksesi, pettymyksesi, paha olosi ja kerro, miltä sinusta tuntuu. Älä raivoa tai syyttele, sillä se ei auta loppupeleissä mitään. Saat olla vihainen ja purkaa negatiiviset tunteesi, mutta pura ne oikeaan kohteeseen. Tuomitse teot, mutta älä ihmistä, sillä ihmisiä me kaikki olemme. Vaikeinta kaikessa on, että tehtyä ei saa tekemättömäksi ja sen kanssa on vain opittava elämään.

Tsemppiä sinulle ja koita jaksaa päivä kerrallaan! Yritä olla rakastava ja kärsivällinen, sillä NYT tarvitset sitä rakastamisen tahtoa enemmän kuin koskaan olet tarvinnut. Alistua sinun ei tarvi, mutta jos päätätte jatkaa, niin anna siihen omalta osaltasi täysi panoksesi, jos molemmat täysillä haluaa, niin varmasti pääsette asioista yli ja ne ajan kanssa "pienenee".

Perkele joo, teidän miltä tuntuu.
Itselläni aika tarkalleen samanlainen tarina kuin sulla, tapahtuneesta on kohta pari kuukautta ja voin
sanoa että vielläkin vituttaa,mutta alkaa pikkuhiljaa lieventyä.
Pahinta mielestäni on tämä tunteiden vaihtelu, yritetään kuitenkin suhteessa eteenpäin.

samaan tilanteeseen joutunut. Asiasta on tosin jo 4 vuotta. Olen yrittänyt päästä asiasta yli, mutta aina se kuitenkin jostain putkahtaa, luottamus on mennyt lopullisesti. Todellista totuutta en myöskään tiedä, minulla on ainoastaan hänen versionsa, joka ei sekään ollut mitään kaunista kuultavaa.

Yhteisten vällyjen alle oli päädytty ja elokuvissa käyty sillä aikaa, kun minä odotin herraa kotiin neljän seinän sisällä, koko homma oli alkanut pikkujouluista. Tiedän, olin/olen tyhmä, kun en hänen tunnustuksensa jälkeen ajanut häntä ulos.

Mutta en halua olla yksin ja sen takia olen jäänyt roikkumaan avioliittoomme. Oikeastaan varmaan suurin syy siihen, että otin hänet lyhyen ulkoruokinnan jälkeen takaisin oli äitini (niin naurettavalta kuin se voi kuulostaa, olin kuitenkin jo 24 v.); hän hoki minulle, että ei saa erota,se on häpeällistä, ja että varmasti minussakin on vikaa ja jonkun samanlaisen minä kuitenkin otan tilalle jne. Äitini osaa aina sanoa oikeat asiat ja tähänkin hän onnistui sotkeutumaan.

Taloudellisesti en ole riippuvainen miehestäni, päinvastoin hän on minusta. Ja tiedän, että saisin kyllä varmasti jonkun toisenkin, mutta en jaksa käydä kaikkea läpi, kun kuitenkin tämän hetkinen elämä on niin tuttua ja turvallista. Naurettavaa, tiedän senkin.

Toivon, että et lankea samaan "ansaan" kuin minä. Ja toivottavasti teet sellaisen päätöksen, jota et joudu katumaan vielä monen vuoden jälkeen.

Puhut ihan asiaa tuon rehellisyyden suhteen. toki ihastumisia tulee kaikille, mutta tärkeintä on kuitenkin oma kumppani, keheen on sitoutunut. Valehtelulla ei suojata toista, vaan loukataan.

Miksi kirjoitan tähän? siksi, koska olen nähnyt vierestä, kuinka puolisoa fuulataan. Kyse on vain ja ainoastaan omasta pelosta menettää se tuki, joka kumppanista on tullut. Arkipäiväisyyden vastapainoksi jotkut "tarvitsevat" ulkopuolisia suhteita, jotta tuntevat olevansa hengissä. Huonoa suhdetta paetaan omiin pikku seikkailuihin. Mutta siitä huolimatta sellainen käyttäytyminen on toisen aliarvioimista, miksi sitoa toinen itseensä, jos ei ole enää tyytyväinen liittoon?

tilanteesi on toinen, koska sinulla on rakkautta kumppaniasi kohtaan. Neuvoja en tietenkään pysty sanomaan, mutta toivon että kuulet totuuden ja pystyt siihen luottamaan - sen pohjalta voit tehdä ratkaisusi pidemmällä perspektiivillä.

Kuulostaa todella tutulta - aivan kuin kertoisit avokistani kenellä myös oli säpinää erään työpaikkansa naikkosen kanssa. Viime syksy meni tekstaillessa, mesessä ja maileja vaihdellessa, jossain vaiheessa sanoin asiasta suoraan, mies kielsi kaiken ja yhteydenpito väheni reilusti. En tiedä mitä todellisuudessa on tapahtunut ja aivan samoin minä haluaisin kuulla asiasta koko totuuden. Mies valehtelee minulle päin naamaa kun kysyn siitä.

Nyt ovat sitten tekemässä jonkun sortin yhteenvetoa tapahtuneesta ja mieheni kirjoittaa tälle naiselle rakastavansa minua mutta samalla sanoo että kenties suhteestamme puuttuu jotain koska hän on ajautunut tuohon tilanteeseen.

Samaan aikaan me olemme yhdessä suunnitelleet perheenlisäystä, oman kodin hankkimista, olemme puhuneet naimisiinmenosta yms. Nyt vain tuli semmoinen tunne että olenko minä miehelle pelkkä leikkikalu vai kummalle hän "puhuu paskaa". Lapsi minussa haluaisi laittaa laput silmille ja unohtaa koko jutun mutta tuska kumpuaa jostain syvältä sisimmästä, minua on loukattu verisesti.

Mutta, en itsekäänole aivan syytön - olen saanut nämä asiat tietooni katsomalla avokkini puhelutiedot ja luen hänen sähköpostiaan. Siitä tiedän että yhteydenpito on vähentynyt ja "summa summarum" on käsillä.

En tiedä miten jatkaisin, toisaalta tekisi mieleni kertoa hänelle ihan kaikki mutta osa taas haluaa jättää tuon rumuuden taakse ja yrittää elää eteenpäin. Mutta jos avokkini on sitä mieltä että suhteestamme puuttuu jotain, kuinka voisin olla onnellinen tämän tiedon kanssa? Minulle hän on riittänyt, en tunne tarvetta muihin miehiin mutta ilmeisesti hän ei tunne samoin, muita naisia pitää olla "saatavilla". Miksi minun pitäisi olla hänen luottamuksensa arvoinen kun hän valehtelee minulle vaikka kysyn asiasta suoraan?

Ideoita, kiitos.

Pari kuukautta sitten avovaimoni lopetti muutaman kuukauden kestäneen suhteensa työkaveriin. Asia on erittäin paljon mielessä vielä enkä oikein tiedä pystynkö ikinä unohtamaan. Pahin asia on luottamus joka katosi täysin valehtelun takia.

Uskon että kuitenkin vielä rakastan häntä jollain tavalla mutta alkuperäisen kirjoittajan lausahdus pisti hieman miettimään asioita ... "onko enää järkevää rakastaa, kun se on ruvennut tekemään enemmän kipeää kuin hyvää?
"

Yritämme kuitenkin vielä ... asiaa mutkistaa neljä lasta.

Joo , näitä riittää. Itselläni kävi niin et vaimo oli lyhyen aikaa määräaikaisessa työssä ja eikös sieltä bongattu naimisissa oleva mies ja aloitettiin tekstari vaihtelu ja soittelut. Kehuskeli vielä sisarelleen et nyt löyty tosi rakkaus. Minulta kielsi kaiken tapahtuneen. Nyt elellään asumuserossa ,niin et lapset jaettiin 2 molemmille.14 vuotta avioliittoa ja yhteensä 21v yhdessä. Nyt kuulemma olen 21v kiusannut häntä. Omaisuus jakoon. Ilmeisesti olen ollut liian lemppu , saman tyylistä on ollut viimeisen 3v aikana muitakin tapauksia , mut olen uskonut valheisiin et mitään ei ole. Lapsille hän on kertonut et asumusero on väliaikainen ratkaisu. Kaiken jälkeen olen sitä mieltä et se on pysyvä ,vaikka häntä rakastankin.

Sitä se on. Oma avovaimoni pääsi työharjoitteluun muutama viikko sitten ja jo on työpaikkaromanssi meneillään. Tietenkin kieltää kaiken ja sanoo, että kavereita vaan ovat. Kävi sen miehen luona kylässäkin tässä vähän aikaa sitten, kun itse olin toisaalla. Nyt oli eilen illalla lähdössä taas "kaverin" luona käymään. Ja kehtasi vielä suuttua, kun epäilin hänen motiivejaan. Sanoi vaan, että saahan sitä nyt kaverin luona käydä. Kysyin sitten suoraan, että onko suhde, niin naurahti vaan, ja sanoi rakastavansa vain minua. Tekstiviestit lentelevät jatkuvasti.

Että sellaista on minun elämäni. Tuska syö sisältäpäin hirvittävällä tavalla jatkuvasti. Yhdessä olemme olleet totaalisen onnellisia kohta neljä vuotta. Ja nyt äkkiä kaikki on aivan perseellään. Ei taida mitään tietä olla ulos tästä tilanteesta. Ero tulossa kai.

En tiedä kuinka moni on tilanteestani kiinnostunut, mutta näyttäisi siltä, että tällaiset ongelmat ovat yleisempiä kuin uskoisi. Siksi ajattelin jatkaa vielä kirjoittamista, jos ei muuten, niin ehkä jonkun sellaisen puolesta, joka on joutunut vastaavaan tilanteeseen.


Itse olen nyt siinä olotilassa, että jos jotain tapahtui, niin sittehän tapahtui. En voi kuitenkaan olla koskaan sata prosenttisen varma, sillä täydellinen luottamus on joka tapauksessa mennyt. Ehkä se palautuu tässä ajan kuluessa, tai sitten ei. Hän kuitenkin vakuuttaa, että mitään muuta ei olisi tapahtunut, joten elän sen tiedon kanssa. Ymmärrän, etten voisi jatkaa loputtomiin "totuuden" metsästämistä, koska se tekisi enemmän pahaa kuin hyvää suhteellemme. Olen kuitenkin erittäin pettynyt siihen, ettei hän voinut kertoa minulle heti totuutta. Se olisi merkinnyt todella paljon, eikä toipuminen olisi ollut läheskään näin kivuliasta.


Se mikä minua ärsyttää, on koko tilanne. En ole oikeastaan vihainen, vaan lähinnä pettynyt häneen ja itseeni. Aavistuksen verran harmittaa sekin, että hänellä on ystävä, joka oli varsin tietoinen tuosta tilanteesta. Ja kun tuolla samaisella ystävällä oli vaikeaa omassa parisuhteessaan, tarjosimme hänelle katon pään päälle ja ilmaiset safkat, eli autoimme häntä yhdessä. Minusta tuntuu kuitenkin siltä, että omalla panoksellani ei ollut mitään merkitystä, sillä hän piti salaisuuden täydellisesti. Kun hän oli käymässä meillä, aavistin kyllä silloin, että he puhuvat jotain selkäni takana... vituttaa vain se, että kukaan ei näytä enää arvostavan sellaista ominaisuutta kuin rehellisyys.

Toki tuollainen tilanne on kiusallinen myös ystävälle, en minä sitä kiellä. Toisaalta hänen oli oltava lojaali kihlatulleni, mutta miksi se piti tehdä minun kustannuksellani? No, ainakin tiedän sen, että jos kihlattuni olisi tuon muijan seurassa ja menisi pettämään minua, en tulisi kuulemaan siitä pihaustakaan.

Mitähän muuta minun kertoa? Niin, vaikka elämmekin työpaikkapainoitteista ja urajohteista aikaa, niin yrittäkää hyvät ihmiset ymmärtää, että te ette jaksaisi painaa tukka putkella uran ja ylennysten perässä, ellei teillä olisi vahvaa tukijaa kotona. Arvostakaa tuota ihmistä rehellisyydellä! Olkaa ennen kaikkea rehellisiä itsellenne, sillä jos kusetatte itseänne päivästä toiseen, tulette kusettamaan elämänne suurinta tukijaa ja rakautta. Tiedän omista tunteistani sen, että vaikka toista kuinka rakastaisi, hänet voi myös jättää kuin nallin kalliolle, kun on loukannut itsensä tarpeeksi pahasti. Ja niin tulee käymään, mikäli valehtelu ja pettäminen jatkuu. Se tulee vastaan jossain vaiheessa.

Toinen asia mikä pistää vihaksi, on pettäjän / valehtelijan osoittama aliarviointi. Ei se petetty osapuoli ole typerys. Mitä kauemmin ollaan oltu yhdessä, sitä paremmin hän oman kumppaninsa tuntee. Kunpa pettäjät osaisivat kokea itsekkyyden lisäksi myös empatiaa, niin he osaisivat ehkä asettua sen petetyn osapuolen tilanteeseen. Onko se niin vaikea ymmärtää sitä tuskaa, jonka se toinen kokee sydämessään, kun oma rakastettu paljastuu pettäjäksi? Ei se ole vain ajatus, ei edes pelkkä tunne - se on jotain minkä tuntee fyysisenä kipuna!

Tiedän selviäväni tästä, eikä minulla ole tarvetta tehdä asiasta enää suurempaa numeroa. Mutta tiedän myös sen, että tilaisuuksia ei pysty antamaan loputtomiin. Jos minä pystyn rakastamaan häntä virheineen päivineen, ja silti näen hänestä myös ne kauniit asiat, niin kyllä hänenkin pitäisi oppia arvostamaan minua sellaisena kuin olen. Minä vain otan mieluummin sen rehellisyyden, kuin että lähtisin hetken ihastuksesta tuhoamaan jotain todella tärkeää. Ei se elämä ole aina kivaa, mutta ei sen tarvitse olla jatkuvaa vastoinkäymistäkään. Sen kuitenkin tiedän, että siitä tulee helvetillinen kokemus, elleivät pariskunnat opi kunnioittamaan toista osapuolta rehellisyydellä. Kukaan mies tai nainen ei ole syntynyt ajatustenlukijaksi. Ja valehtelemalla toinen riistää kumppaniltaan mahdollisuuden tehdä oikean ratkaisun.


Kiitoksia teille kaikille, jotka olette joko lukeneet nämä viestit tai osallistuneet keskusteluun. Kaikista ongelmista voi päästä yli, on vain eri asia, joutuuko sen tekemään yksin vai kaksin. Jos toinen ei tule puolitiehen vastaan, on parempiakin vaihtoehtoja kuin kärsiminen.

Toivotan teille kaikille hyvää onnea, jaksamista ja rohkeutta rakastaa!

Mun miesystävällä on töissä vipinää yhden naisen kanssa. Miten pitkälle ovat menneet tai menevät, mutta on aika ikävää seurata sivusta. Mies sanoo ettei mitään ole tapahtunut, mutta salaa kaiken yhteydenpidon naisen kanssa minulta.
Muut puhelut ja viestit säilyttää, mutta nuo poistaa.
Miksi salaa jos ei ole mitään "pahaa" ??