Neuvoja

Oma kokemukseni on täysin erilainen. Yhdessä on oltu yli kymmenen vuotta ja siihen on mahtunut monta ylä- ja alamäkeä. On ollut hetkiä, jolloin hellyydet ja intohimon kipinä on ollut hukassa. Ne on olleet niitä oman kasvun vuosia, puolin ja toisin.

Nyt on huomattu, että monenlaista on yhdessä koettu - ja siitä on tullut sellainen yhteisen vahvuuden ja yhteenkuuluvuuden tunne, että peittoaa mennen tullen jopa sen perhosia vatsanpohjassa -alkuhuuman silloin kauan sitten... Nyt sitä tietää, mitä tarkoittaa, että rakkaus tulee päivä päivältä suuremmaksi. Ja tietää, että voihan kolhuja taas olla tulossa, mutta aika monesta on jo oppia saatu.

Parisuhteessa on kuulemma etsikkoajat kolmen ja seitsemän vuoden kohdalla. Tiedä noista vuosista, kuinka osuvat, mutta ajatuksena varmaan jollain tapaa pätee useimpiin parisuhteisiin. Silloin punnitaan se, mitä parisuhde osapuolille merkitsee ja minkä eteen haluaa tehdä töitä.

Kokemuksen erilaisuudesta huolimatta sanoisin, että **kirsikka** esitti monia hyviä kysymyksiä, joita kannattaa miettiä. Kun löydät niihin vastauksia, nimenomaan niihin, jotka koskivat sitä, mitä olisi elämä ilman miestäsi, oletkin jo paljon viisaampi.

Kiitos viestistäsi. Herätti paljon ajatuksia. Tai sanotaanko, että selkeytti kun joku toinen puki niitä sanoiksi.

Kun tapasimme olin 24 vuotias, mieheni on minua 12 vuotta vanhempi (mikä ei tietysti välttämättä liity millään lailla yhtään mihinkään), mutta nyt olen alkanut uskoa että turvauduin häneen. Että hän tiesi miten on oikein toimia. Voiko oikeassa elämässä olla tilannetta, että toinen rakastaa alusta asti, mutta toinen ei?

Mieheni osoittaisi tunteita, mutta minä en ota niitä vastaan. Vaikka kuinka haluaisin. Ja olen niin yrittänyt. Suudellessa minusta tuntuu, että hänellä on liian pieni suu. Ärsyttää. Ajatus seksistä...on mahdoton.

Meidän arki on hyvä. Emme riitele. Teemme yhdessä paljon, minä tosin haluaisin olla ja tehdä asioita enemmän yksin.

Olemme olleet erossa, fyysisesti. Mies on ollut puolisen vuotta muualla töissä. Ja minulla oli hyvä ja helpottunut olo. Toisaalta...tiesin koko ajan, että hän tulee takaisin. Ja kiusaus muihin miehiin oli niin suuri, että välillä pelkäsin itseäni. Pelkään kai edelleen.

Olen yrittänyt myös puhua hänelle. Mutta asiat ei muutu...ja kuinka ne voisivatkaan. Mieheni ahdistuu, itkee, ei voi ymmärtää miten minusta voi tuntua tältä. Minä en todellakaan tiedä mitä teen. Kuinka kamalalta voikaan tuntua vetää elämän tärkeimmältä ihmiseltä matto alta? Kun ei haluaisi. Mutta tämä tunne on ollut jo kaksi vuotta. Kesällä 2004 lupasin itselleni, että vuoden päästä lähden jos tunne on vielä sama. En pystynyt, kun en halua tuottaa tuskaa. Toisaalta näin kai tuotan sitä molemmille?

Mutta mitä se parisuhde sitten on? Elääkö sitä toisen rinnalla, vaikka ei tosiaan aina niin ihanaa olisikaan? En uskalla luottaa omiin tunteisiin, en ole varma tunnenko oikein, ja voinko näiden tuntemusten perusteella tehdä ratkaisun joka vaikuttaa niin suuresti myös toisen ihmisen elämään?