Kai tämä on oikea palsta...
olen niin hukassa itseni kanssa, hukassa suhteessamme. En halua miestäni, joka on kaikin puolin täydellinen, ihana, mukava, rakastava, hellä. Mutta minä en vain halua häntä. En halunnut enää ensimmäisen puolen vuoden jälkeen, ja nyt takan on viiden vuoden suhde.
Olen yrittänyt kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Seksiä harrastetaan siten, että parin vuoden aktit pystyy laskemaan molempien käsien sormilla. Mikään ei tunnu auttavan ja nyt viimeisen parin vuoden aikana ovat muut miehet alkaneet todella kiinnostamaan.
Mutta en halua loukata, en halua tuottaa pettymystä. En tiedä miten tehdä. Lapsia ei ole, mutta kaikki mahdollinen..elämä ja maallinen mammona on yhteistä. Kaikkien mielestä meidän pitäisi olla onnellisia, mutta miksi en ole? Johtuuko kaikki minusta? Olenko jotenkin tunnevammainen ihminen?
Kaipaan rakkautta vai rakastumista? Hellyyttä, kosketusta vai ihastumista? Vapautta vai valtaa? Suudelmia, jännitystä...mitään en mieheltäni saa...tai paremminkin mitään en osaa suhteesamme löytää tai etsiä. Enkä tiedä onko enää haluakaan?
olen niin hukassa itseni kanssa, hukassa suhteessamme. En halua miestäni, joka on kaikin puolin täydellinen, ihana, mukava, rakastava, hellä. Mutta minä en vain halua häntä. En halunnut enää ensimmäisen puolen vuoden jälkeen, ja nyt takan on viiden vuoden suhde.
Olen yrittänyt kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Seksiä harrastetaan siten, että parin vuoden aktit pystyy laskemaan molempien käsien sormilla. Mikään ei tunnu auttavan ja nyt viimeisen parin vuoden aikana ovat muut miehet alkaneet todella kiinnostamaan.
Mutta en halua loukata, en halua tuottaa pettymystä. En tiedä miten tehdä. Lapsia ei ole, mutta kaikki mahdollinen..elämä ja maallinen mammona on yhteistä. Kaikkien mielestä meidän pitäisi olla onnellisia, mutta miksi en ole? Johtuuko kaikki minusta? Olenko jotenkin tunnevammainen ihminen?
Kaipaan rakkautta vai rakastumista? Hellyyttä, kosketusta vai ihastumista? Vapautta vai valtaa? Suudelmia, jännitystä...mitään en mieheltäni saa...tai paremminkin mitään en osaa suhteesamme löytää tai etsiä. Enkä tiedä onko enää haluakaan?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei, hieman samoja ajatuksia olen päässäni läpikäynyt.
Olen ajatellut että vaikka mieheni on myös todella ihana ja en häntä halua niin se johtuu täysin siitä mitä minun korvieni välissä tapahtuu. Olen myös haaveillut kaikesta mahdollisesta tuntemattomien kanssa.
Tuntuu että (sekä naisilla että miehillä) on usein niin että kaipaa jotain jännitystä. Siksi ehkä naiset niihin renttuihinkin rakastuvat. :) Ikävää sanoa, mutta kyllä kaikki johtuu sinusta. Koska kirjoituksesi perusteella teillä on kaikki hyvin ja miehesi ei tunne sinua kohtaan samoin vaan rakastaa sinua.
Kaipaatko sitä tunnetta minkä rakastuminen ja ihastuminen saa aikaan? Itse olen ajatellut usein että mahtavinta aikaa oli se kun toinen soitti tai nähtiin kun pikku perhoset lentelivät vatsassa... Se on sitä että haluaa mitä ei ole.
Kirjoitat myös että kaipaat suudelmia ja jännitystä mitä et mieheltäsi saa.. Eikö miehesi osoita tunteitaan? Siinä tapauksessa tilanne on tietenkin toinen.
Mielestäni sinun kannattaisi miettiä elämää ilman miestäsi. Mitä sinulla sitten olisi ja saisitko sitten sen mistä nyt unelmoit. Haluaisitko jotain toista pidempään? Takeitahan ei näissä asioissa ole.
Onko teidän arki hyvä? Teettekö asioita yhdessä? Paranisiko asiat jos olisitte erillänne? Enemmän yhdessä?
Jokaisessa suhteessa tulee kuitenkin se arki eteen. En tarkoita sitä että pitäisi olla tylsää ja rakkaudetonta tai hellyydetöntä.
Oletko ollut kovin nuori kun olette alkaneet seurustelemaan, ikäsi ei tule ilmi tässä. Voi käydä niin että mennään yhteen ja sitten vasta löydetään oma itsensä.
Toisaalta olen ajatellut viime aikoina että ehkä kaikista ei vaan ole parisuhteeseen heh, viimeksi eilen.
En tiedä onko tästä hieman sekavasta viestistä mitään apua sinulle. Toivon niin.
Kaikkea hyvää!!
Oma kokemukseni on täysin erilainen. Yhdessä on oltu yli kymmenen vuotta ja siihen on mahtunut monta ylä- ja alamäkeä. On ollut hetkiä, jolloin hellyydet ja intohimon kipinä on ollut hukassa. Ne on olleet niitä oman kasvun vuosia, puolin ja toisin.
Nyt on huomattu, että monenlaista on yhdessä koettu - ja siitä on tullut sellainen yhteisen vahvuuden ja yhteenkuuluvuuden tunne, että peittoaa mennen tullen jopa sen perhosia vatsanpohjassa -alkuhuuman silloin kauan sitten... Nyt sitä tietää, mitä tarkoittaa, että rakkaus tulee päivä päivältä suuremmaksi. Ja tietää, että voihan kolhuja taas olla tulossa, mutta aika monesta on jo oppia saatu.
Parisuhteessa on kuulemma etsikkoajat kolmen ja seitsemän vuoden kohdalla. Tiedä noista vuosista, kuinka osuvat, mutta ajatuksena varmaan jollain tapaa pätee useimpiin parisuhteisiin. Silloin punnitaan se, mitä parisuhde osapuolille merkitsee ja minkä eteen haluaa tehdä töitä.
Kokemuksen erilaisuudesta huolimatta sanoisin, että **kirsikka** esitti monia hyviä kysymyksiä, joita kannattaa miettiä. Kun löydät niihin vastauksia, nimenomaan niihin, jotka koskivat sitä, mitä olisi elämä ilman miestäsi, oletkin jo paljon viisaampi.
Kiitos viestistäsi. Herätti paljon ajatuksia. Tai sanotaanko, että selkeytti kun joku toinen puki niitä sanoiksi.
Kun tapasimme olin 24 vuotias, mieheni on minua 12 vuotta vanhempi (mikä ei tietysti välttämättä liity millään lailla yhtään mihinkään), mutta nyt olen alkanut uskoa että turvauduin häneen. Että hän tiesi miten on oikein toimia. Voiko oikeassa elämässä olla tilannetta, että toinen rakastaa alusta asti, mutta toinen ei?
Mieheni osoittaisi tunteita, mutta minä en ota niitä vastaan. Vaikka kuinka haluaisin. Ja olen niin yrittänyt. Suudellessa minusta tuntuu, että hänellä on liian pieni suu. Ärsyttää. Ajatus seksistä...on mahdoton.
Meidän arki on hyvä. Emme riitele. Teemme yhdessä paljon, minä tosin haluaisin olla ja tehdä asioita enemmän yksin.
Olemme olleet erossa, fyysisesti. Mies on ollut puolisen vuotta muualla töissä. Ja minulla oli hyvä ja helpottunut olo. Toisaalta...tiesin koko ajan, että hän tulee takaisin. Ja kiusaus muihin miehiin oli niin suuri, että välillä pelkäsin itseäni. Pelkään kai edelleen.
Olen yrittänyt myös puhua hänelle. Mutta asiat ei muutu...ja kuinka ne voisivatkaan. Mieheni ahdistuu, itkee, ei voi ymmärtää miten minusta voi tuntua tältä. Minä en todellakaan tiedä mitä teen. Kuinka kamalalta voikaan tuntua vetää elämän tärkeimmältä ihmiseltä matto alta? Kun ei haluaisi. Mutta tämä tunne on ollut jo kaksi vuotta. Kesällä 2004 lupasin itselleni, että vuoden päästä lähden jos tunne on vielä sama. En pystynyt, kun en halua tuottaa tuskaa. Toisaalta näin kai tuotan sitä molemmille?
Mutta mitä se parisuhde sitten on? Elääkö sitä toisen rinnalla, vaikka ei tosiaan aina niin ihanaa olisikaan? En uskalla luottaa omiin tunteisiin, en ole varma tunnenko oikein, ja voinko näiden tuntemusten perusteella tehdä ratkaisun joka vaikuttaa niin suuresti myös toisen ihmisen elämään?
se mies enää sun valheitten kanssa. Ja elää yksin muutamia vuosia, ei sinä ansaitsee hellys rakkaus jos et osaa antaa se itse.