Ei tässä oikein uni tarttunut, kun mieleen taas hiipi isäni.
Hän menehtyi viime huhtikuussa yllättäen aamulenkillä ilman varoituslaukauksia. Kuolema tuli onneksi salaman tavoin; hän oli puhelimessa juttelemassa kävelyllä äitini kanssa ja yhtäkkiä puhelista kuului muutama köräisy ja isäni tuupertui jalkakäytävälle. Puhelimesta kuului, kun vastaantulijat huusivat ambulanssin soittamisesta. Itse sain tiedon kun äiti soitti hädissään minulle, että mitä on tapahtunut. Itse olin vielä nukkumassa ja ihmettelin samaa ja totesin, että minä en tiedä ja kerroin ,että lenkille hän oli lähtenyt. Myöhemmin koko asia varmistui.
Isäni poismenon jälkeen monenlaista on tapahtunut; pääsin ylioppilaaksi ja muutin uudelle paikkakunnalle opiskelemaan. Aika nopeasti aika on kulunut ja toisinaan on tullut isää mietittyä. Missään vaiheessa en ole oikein todella murheissani ollut vaan lähinnä olen todennut että
elämä on välillä yllätyksiä täynnä. Voipi olla toisaalta mahdollista, että koko asiaa en ole vieläkään sisäistänyt, kun toisinaan aina ajattelee, että kohta tulee taas soitto, että mitä
minulle kuuluu. Ajallisesti tulee jo kohta vuosi täyteen, mutta jotenkin tuntuu kuin vasta viime viikolla olisi ollut se aamu, kun puoliunessa sanoin isälleni että selvä, moi, kun hän ilmoitti lähtevänsä lenkille.
Nyt myös alkaa tajuta pikkuhiljaa elämän mittasuhteita. Tuntuu kuin oma elämäkin olisi jo ikuisuuden kulkenut, mutta nyt ymmärtää kuinka alussa kaikki on. Yleensä tapana on, että vanhemmat voivat ylpeänä seurata lastensa valmistumista, häitä, lapsenlapsia
ja jne. Minua surettaa myös, että isäni ei päässyt seuraamaan edes ensimmäistä suurta tapahtumaa ainoan poikansa elämänsaralle. Hänellä oli lisäksi aika rankka lapsuus, kun ei koskaan nähnyt omia vanhempiaan. Olisin edes halunnut suoda yhden tilaisuuden, jossa olisi voinut ylpeä pojastaan.
Oli taasen helpottavaa kun sai vähän ajatuksiaan tänne rustata. Täytyypä tästä yrittää taas josko saisi vähän vedettyä unta palloon. Jaksamisia kaikille palstalaisille!
Hän menehtyi viime huhtikuussa yllättäen aamulenkillä ilman varoituslaukauksia. Kuolema tuli onneksi salaman tavoin; hän oli puhelimessa juttelemassa kävelyllä äitini kanssa ja yhtäkkiä puhelista kuului muutama köräisy ja isäni tuupertui jalkakäytävälle. Puhelimesta kuului, kun vastaantulijat huusivat ambulanssin soittamisesta. Itse sain tiedon kun äiti soitti hädissään minulle, että mitä on tapahtunut. Itse olin vielä nukkumassa ja ihmettelin samaa ja totesin, että minä en tiedä ja kerroin ,että lenkille hän oli lähtenyt. Myöhemmin koko asia varmistui.
Isäni poismenon jälkeen monenlaista on tapahtunut; pääsin ylioppilaaksi ja muutin uudelle paikkakunnalle opiskelemaan. Aika nopeasti aika on kulunut ja toisinaan on tullut isää mietittyä. Missään vaiheessa en ole oikein todella murheissani ollut vaan lähinnä olen todennut että
elämä on välillä yllätyksiä täynnä. Voipi olla toisaalta mahdollista, että koko asiaa en ole vieläkään sisäistänyt, kun toisinaan aina ajattelee, että kohta tulee taas soitto, että mitä
minulle kuuluu. Ajallisesti tulee jo kohta vuosi täyteen, mutta jotenkin tuntuu kuin vasta viime viikolla olisi ollut se aamu, kun puoliunessa sanoin isälleni että selvä, moi, kun hän ilmoitti lähtevänsä lenkille.
Nyt myös alkaa tajuta pikkuhiljaa elämän mittasuhteita. Tuntuu kuin oma elämäkin olisi jo ikuisuuden kulkenut, mutta nyt ymmärtää kuinka alussa kaikki on. Yleensä tapana on, että vanhemmat voivat ylpeänä seurata lastensa valmistumista, häitä, lapsenlapsia
ja jne. Minua surettaa myös, että isäni ei päässyt seuraamaan edes ensimmäistä suurta tapahtumaa ainoan poikansa elämänsaralle. Hänellä oli lisäksi aika rankka lapsuus, kun ei koskaan nähnyt omia vanhempiaan. Olisin edes halunnut suoda yhden tilaisuuden, jossa olisi voinut ylpeä pojastaan.
Oli taasen helpottavaa kun sai vähän ajatuksiaan tänne rustata. Täytyypä tästä yrittää taas josko saisi vähän vedettyä unta palloon. Jaksamisia kaikille palstalaisille!
Vastaukset 3
Vanhimmat
äitisi jaksaa?
mun isä kuoli ku olin 9 v. syöpään :(
nyt vasta tajuan kaivata.
Minunkin isäni kuoli huhtikuussa vaikka tosin oli tiedos että hän kuolee mutta tuli silti yllätyksenä vaikka jo 2 viikkoa oli sairaalassa ollut. Mutta kun äiti soitti aamulla että isä on nukkunut pois niin en tajunnut asiaa en edes kun soitin opettajalle ja sanoin asian ekan kerran ääneen ja vaikka menin junalla yli kaksi tuntia kotiin. Vieläkin odotan että isä soittaisi jä kysyisi miten menee ja millon menen käymään. Tiedän miltä tuntuu kun olisi halunnut isän näkevän valmistumisen, lapset yms.
Mutta meille kaikille ei sitä suoda tai edes että oikeasti saisi hyvästellä. Itse en käynyt sairaalassa katsomassa isääni koska oli pitkä matka ja siskot ja äiti sanoivat kyllä sä vielä ehdit mutta en ehtinyt.