Mitä sanoa?

Erona vain se, että olen tuntenut omat appivanhempani 15 vuotta, enkä siltikään osaa puhua heidän kanssaan yhtään mistään. Miten keskustella sellaisen appiukon kanssa, joka nähdessään miespuolisen, nuoren, mukavanoloisen tv-kokin jolla on hieman punaista väriä tukassa, sanoo: "tuollaisia nurkkiinpaskojiako ne nyt teeveehen päästää!" Meidän mielipiteemme eroavat aika rankasti siis.

No, minulla on se etu, että anoppi hoitaa kaiken puhumisen. Välillä rasittavuuteen saakka; puhuu tv-ohjelmien päälle, puhuu toisille jopa kun he ovat puhelimessa ja näin hoitaa siis koko puhepuolen.

Mutta minusta tuntuu aina kun olisin aivan eri planeetelta kuin he. En osaa puhua politiikasta appiukkoni kanssa (hän innokas joka asiassa vaikuttaja), enkä oikein osaa kommentoida vastaankaan kun tulee kritiikkiä koulutuksestani, ulkonäöstäni tai mistä nyt vain. Niin, mistäs puhut appiukkos kanssa kun auto ei ole auto ennen kuin on uusinta vuosimallia. Jaksaa nälviä minun autostani ja kysellä etteikö romu ole jo hajonnut...menisit kouluun että saisit kunnon ammatin. Ei kai sitä kaupankassana mitään tienaa.

Ja mitä tulee anoppiin, hän puhua pulputtaa aivan kaikesta, näyttää samat valokuvat kymmeneen kertaan. Mutta mikä minua eniten ahdistaa, on se että miten minä ikinä saan sanottua mitään mihinkään, KUN EN SAA SUUNVUOROA! Ja sitte ihmetellään, että onpas vaan hiljanen likka, ei ihme kun ei ole kunnon kouluja käyny.... Ehkä vielä jonain päivänä...Nyt menossa 3 kuukauden hermoloma, päätin etten mene anoppilaan.

No, anteeksi vuodatus, ehkä tästä ei sulle kauheasti apua ole. Toivottavasti sulla menee paremmin. Ihmeen kauas on omena puusta tippunu, ku mieheni on aivan aarre. Kohta tulee 3 vuotta täyteen, enkä muista millon olisin kokonaisen lauseen sanonut anoppilassa.

osoittaa kiinnostusta heidän elämäänsä. Turhan höpöttäjiä on paljon, hyviä kuuntelijoita vähemmän. Luulen, että vanhemmat arvostavat hieman ujoa tyttöystävää, varsinkin jos hänen katseensa ja ystävällinen hymynsä ilmaisevat positiivista kiinnostusta. Ole aidosti sellainen kuin olet. Halutessasi voit sanoakin, että sinua hieman jännittää ja ujostuttaa.

Mieti itse, mitä haluaisit tietää perheestä. Jos poikaystäväsi on kertonut juttuja perheestään, voisit ehkä ottaa jonkin niihin liittyvän asian esille. Onko perheenjäsenillä sinua kiinnostavia harrastuksia, joista haluaisit kuulla lisää. Millainen poikaystäväsi oli nuorempana? Millaisessa ympäristössä he asuvat?

Katsele ympärillesi, jos huomaat mielenkiintoisia esineitä, esitä niihin liittyviä kysymyksiä. Ole aito ja rehellinen, keksi omat kysymykset. Minä voisin kuvitella kysyväni esim. millainen tarina johonkin esineeseen liittyy. Varsinkin, jos jokin esine miellyttää minua erityisesti, kertoisin sen ja siitä saattaisi lähteä tarina liikkeelle.

Ehkä voisit kertoa jotain itseesi ja omaan perheesi liittyvää, kun keskustelu sivuaa sopivaa aihetta. Voisitko tarjoutua auttamaan keittiössä? Siellä saattaisi käynnistyä luotevia keskusteluja. Usein ihmiset arvostavat hyvinä keskustelijoina sellaisia, jotka puhuvat oikeastaan vähän, mutta esittävät kiinnostavia kysymyksiä.

Ole iloinen avulias oma itsesi, niin vähitellen olosi alkaa tuntua luontevammalta.;)

Minä oon kans tällanen tuppisuu, hiljainen ja ujohko. Asiaa ei auta yhtään, että tulevat appivanhemmat ei todellakaan ole myöskään mitään hölösuita. Puhuvat erittäin vähän, tuntuu että puhutaanko sielä paljo perheen keskenkään...

En oo koskaan kunnolla jutellu heidän kanssa. Isännän kans en lainkaan, emännälle jotain lauseita.

Ois hauska tutustua heihin, mutta kun ei saa puhuttua mitään! Mitä tässä sitten tehdä... Mä kyllä pidän heistä, he ovat mukavia ihmisiä ja luulen, että pitävät muakin mukavana, mutta...keskustelua ei vain oikein synny.

Kaippa tässä tutuiksi kuitenki tullaan ku ravaan sielä ihan jatkuvasti. :) Puolen vuoden ajan liki joka viikonloppu ollu sielä. Jos sitte myöhemmin ois enemmän juteltavaa...