Kannattaako yrittääkään kertoa

Mun ystävyys yhteen kaveriin on laimentunut kokonaan. Se uskoo varmaan kuolemaansa saakka, että mä olen sille kateellinen, koska se on mua kauniimpi ja parempi monessa asiassa. Ongelma oli siinä, että se ei itse osannut arvostaa mua mitenkään missään asiassa, ja minä edes yritän pitää itseäni samanarvoisena ihmisenä muiden kanssa. Ehkä se totta sen näkökulmasta olikin, etten ollut, mutta kauheinta oli se, että siihen alkoi jossain vaiheessa melkein uskoa itsekin. Oliko väärin jättää se ystävyys, kun tuntui, että minun olisi pitänyt ihailla sitä niin kuin joskus teinkin, kaikissa asioissa piti olla aina kakkonen tai jotenkin huonompi, se ystävyys vaan meni niin samaa kaavaa aina. Loppuvaiheessa tajusin, että se käyttäytyi aina itsekin, kuin uskoisi koko ajan että mun pitää alentua sille joka asiaan. Ei se mitenkään paha ollut, mukava kyllä, mutta ei kai kaverin tarvi olla mikään perälaiva joka ainoassa asiassa. Oli pakko saada omaa tilaa enempi ja jonkinlaista itseisarvoa. Yritin aikani muutosta, mutta se ei jotenkin ymmärtänyt sitä yhtään, että mäkin olen ihminen. Se luulee että olen sille kateellinen, kauniimmat jotenkin monesti olettaa niin, myöskään itsetuntoa ei saisi olla tai sen "pitää" olla huono. Sehän on aivan hirveää, jos ihminen uskoo itseensä, vaikka ei olisikaan mikään maailman valloittaja. Mutta mikään kynnysmattokaan en ole, vaikka monessa asiassa en olekaan samanlainen kuin se, eikä siitä ystävyydestä sitten ollut muuksi. Se ei hyväksy sitä, etten ole niin surkea ihminen kuin se haluaa olettaa. Ymmärtäisiköhän se ikinä jos yrittäisin selittää sille jotenkin?