Miksi

Hei ystävät,

en tiedä tuleeko tämä kirjoitukseni oikealle palstalle, mutta toivoisin apuanne kipeästi, koska olen aivan onneton ja itku kurkussa. Ongelmani on seuraavanlainen:

Olen seurustellut reilut 10 vuotta miesystäväni kanssa. Suhteessa on ollut alamäkiä ja ylämäkiä, minun itseni vuoksi. En osaa elää mieheni kanssa, mutta ilman häntä vasta onneton olenkin. Pohjimmiltani rakastan häntä, mutta minulla on suhteemme aikana ollut muita ihastumisia, jotka ovat johtaneet pettämiseen.

En tahdo pettää häntä, hän on minulle valtavan rakas, mutta silti voin ihastua johonkuhun toiseen mieheen näin tapahtuessa olen täysin tunteitteni vietävissä. Kaikenlisäksi ihastun miehiin, joiden tajuan jälkeenpäin vain vain käyttäneen minua hyväksi.

Olen onneton. En halua millään menettää miestäni, mutta silti pelkään, etten pysty olla hänelle jatkossakaan uskollinen.

Mieheni on ollut aina uskollinen minulle. Olen kertonut tapahtuneet miehelleni, ja ymmärrettävästi mies ei luota enää minuun. Koen itsekin menettäneeni oman itseluottamukseni ja omanarvon tunteeni. Koen olevani täysi nolla, vailla ihmisarvoa.

Ongelmaa ei olisi, jos toteasin etten rakasta häntä. Suhde päätökseen vain yhteisellä sopimukselle ja sillä hyvä. Mutta totuus on että rakastamme molemmat toisiamme. Onko mitään toivoa muuttua?

Pelkään olevani jotenkin tunnevammainen, ja kykenemätön normaaliin parisuhteeseen. Pohjimmiltani kai pelkään sitoutumista, vaikka toisaalta silti haaveilen perheestä ja hyvästä turvallisesta parisuhteesta (jota lapsuuden kodissani ei todellakaan ollut.)

Tahtoisin niin olla hänelle hyvä, mutta onnistun aina pilaamaan kaiken. Käsitykseni rakkaudesta ja parisuhteesta on ehkä jotenkin vääristynyt vaikean lapsuuteni vuoksi. Vanhempieni suhde oli hyvä esimerkki parisuhdehelvetistä. Itse olen aina ajatellut, etten sellaista halua, ja nyt toimin itse siten, että olen oikeastaan samassa tilanteessa ja vain itseni vuoksi.

Onko minulla mielestänne mitään toivoa muuttua? Kaikki neuvot ovat kultaakin kalliimpia.