Avioerolapsi

Itse olen erolapsi ja mieheni myös. Omat vanhempani erosivat ollessani 4v. joten muistikuvia erosta ei ole. Mieheni vanhemmat erosivat hänen ollessaan vielä nuorempi.
Lapsemme ovat tällä hetkellä 6 ja 7 vuotiaat ja olemme eroamassa. Sovussa, ainakin toistaiseksi. Tilanteen ollessa tällainen, olen monesti miettinyt toistaako historia itseään? Pistää miettimään mitä avioliitolta haluan, kun en ole omaani ollenkaan tyytyväinen. Mieheni on mielestäni isänä onnistunut, mutta aviomiehenä ei. En kuitenkaan osaa sanoa, mitä mieheltä aviomiehenä haluan. Tiedän vain sen, että en ole onnellinen, enkä tunne minkäänlaista kumppanuutta puolisoani kohtaan. Emme keskustele asioista ja ollessamme kahden olemme lähinnä vaivautuneita. Lomallekin lähdemme mieluiten ystäväperheiden kanssa kuin vain oman perheen kesken. Näin on ollut jo vuosia. Ennen lapsia reissasimme kahdestaan paljon. Jokin yhteys on siis kadonnut, eikä itseäni suoraan sanoen edes kiinnosta sitä enää etsiä.

Näin ollen omalta kohdaltani voin sanoa, että varmastikin ns. isättömänä eläminen on vaikuttanut suhtautumistani miehiin ja omiin pariuhteisiini. Olisin kiinostunut tutkailemaan tätä itsessäni, etten mahdollisessa seuraavassa suhteessani ajaudu samoihin ongelmiin.

Avioerolapsi ja kohta omat ... kirjoitti:

Itse olen erolapsi ja mieheni myös. Omat vanhempani erosivat ollessani 4v. joten muistikuvia erosta ei ole. Mieheni vanhemmat erosivat hänen ollessaan vielä nuorempi.
Lapsemme ovat tällä hetkellä 6 ja 7 vuotiaat ja olemme eroamassa. Sovussa, ainakin toistaiseksi. Tilanteen ollessa tällainen, olen monesti miettinyt toistaako historia itseään? Pistää miettimään mitä avioliitolta haluan, kun en ole omaani ollenkaan tyytyväinen. Mieheni on mielestäni isänä onnistunut, mutta aviomiehenä ei. En kuitenkaan osaa sanoa, mitä mieheltä aviomiehenä haluan. Tiedän vain sen, että en ole onnellinen, enkä tunne minkäänlaista kumppanuutta puolisoani kohtaan. Emme keskustele asioista ja ollessamme kahden olemme lähinnä vaivautuneita. Lomallekin lähdemme mieluiten ystäväperheiden kanssa kuin vain oman perheen kesken. Näin on ollut jo vuosia. Ennen lapsia reissasimme kahdestaan paljon. Jokin yhteys on siis kadonnut, eikä itseäni suoraan sanoen edes kiinnosta sitä enää etsiä.

Näin ollen omalta kohdaltani voin sanoa, että varmastikin ns. isättömänä eläminen on vaikuttanut suhtautumistani miehiin ja omiin pariuhteisiini. Olisin kiinostunut tutkailemaan tätä itsessäni, etten mahdollisessa seuraavassa suhteessani ajaudu samoihin ongelmiin.

Lue lisää

Vaikuttaahan se, miten ja missä ympäristössä on kasvanut elämään, joillain vähemmän toisilla enemmän. Yksi syy, jonka uskon vaikuttavan erojen suureen määrään on se, että kaivataan suuria tunteita jatkuvalla syötöllä. Mennään helposti naimisiin ja jos ei sitä ensihuumaa ole koko ajan niin hankitaan rakastaja/tar tai erotaan. Omat vanhempani elää tasapaksussa suhteessa; ei mitään suurta rakkautta ilmassa...mutta toisaalta ei riitojakaan. Heidän yhteiselo enemmänkin toimivaa ystävyyttä ja kasvettu yhteen. Onko tuo sitten niin paha tapa elää? Tavallaan kyynistä ja surullista, mutta en itsekään odota että koko ajan siitä ensimmäisestä silmäyksestä hautaan asti olisi suurta intohimoa ja sen sellaista.

Niin, sinähän se parhaiten, ainakin tutkailtuasi tilannettasi, tiedät oliko vanhempiesi erossa olemisella "syytä" liittosi purkautumiseen. Jos isäsi ei ollut läsnä vähääkään niin varmaan ehkä voikin olla. Toisaalta kuitenkaan en halua uskoa ihmisten olevan niin sidottuja siihen mitä ja millainen heidän lapsuus/nuoruus ja suhteet vanhempiin ovat olleet.

Toivottavasti pystytte sovussa olemaan tulevaisuudessakin (joka on todella tärkeä ja hyvä asia) ja että se tulevaisuus tuo paljon hyvää. Toisaalta historian avulla pystyt ehkä välttämään mahdolliset mokat mitä sinun vanhempasi tekivät sinun ollessa lapsi.

Avioerolapsi ja kohta omat ... kirjoitti:

Itse olen erolapsi ja mieheni myös. Omat vanhempani erosivat ollessani 4v. joten muistikuvia erosta ei ole. Mieheni vanhemmat erosivat hänen ollessaan vielä nuorempi.
Lapsemme ovat tällä hetkellä 6 ja 7 vuotiaat ja olemme eroamassa. Sovussa, ainakin toistaiseksi. Tilanteen ollessa tällainen, olen monesti miettinyt toistaako historia itseään? Pistää miettimään mitä avioliitolta haluan, kun en ole omaani ollenkaan tyytyväinen. Mieheni on mielestäni isänä onnistunut, mutta aviomiehenä ei. En kuitenkaan osaa sanoa, mitä mieheltä aviomiehenä haluan. Tiedän vain sen, että en ole onnellinen, enkä tunne minkäänlaista kumppanuutta puolisoani kohtaan. Emme keskustele asioista ja ollessamme kahden olemme lähinnä vaivautuneita. Lomallekin lähdemme mieluiten ystäväperheiden kanssa kuin vain oman perheen kesken. Näin on ollut jo vuosia. Ennen lapsia reissasimme kahdestaan paljon. Jokin yhteys on siis kadonnut, eikä itseäni suoraan sanoen edes kiinnosta sitä enää etsiä.

Näin ollen omalta kohdaltani voin sanoa, että varmastikin ns. isättömänä eläminen on vaikuttanut suhtautumistani miehiin ja omiin pariuhteisiini. Olisin kiinostunut tutkailemaan tätä itsessäni, etten mahdollisessa seuraavassa suhteessani ajaudu samoihin ongelmiin.

Lue lisää

Olen miettinyt asiaa myös toisinpäin. Omat vanhempani ovat olleet naimissa liki 50 vuotta ja mieheni vanhemmat yli 50 vuotta. Meidänkään avioliittomme ei ole aina ollut mitenkään helppo (miehelläni oli mm. vuosia salasuhde), mutta ei kyllä huonokaan suhde. Onko kuitenkin yksi syy avioliittomme jatkumiseen kotoa saatu malli, että yhdessä pitää pysyä, vaikka tapahtuisi mitä? On nimittäin varmasti parempi erota, jos yhteiselämä ei toimi. Esimerkiksi mieheni uskottomuustapauksen selvittäminen vei niin paljon voimia, että olisin päässyt nopeammin jaloilleni eroamalla. Nyt yhdessä jatkaminen ei kaduta, mutta olisin varmaan kutakuinkin onnellinen eronneenakin.

Onko niin, että tietyt ihmiset jatkavat yhdessä, vaikka "erorajan" yli on jo tultu. Toiset ihmiset taas eroavat ennen kuin kannattaisi. Vaikuttaako vanhempien avioliittohistoria avioeron ottamisen helppouteen/vaikeuteen?