Mua ahdistaa ihan ylikovaa! Mä en oikeasti enää tiedä mitä mä voisin tehdä, kun mä ajattelen ihan koko ajan kaikkea sitä mitä mieheni on tehnyt ja valehdellut. Mä en pääse näistä mielikuvista eroon, mä en pääse eroon siitä ajatuksesta että sillä oli TOINEN nainen, mä en kestä itteeni, mä vihaan itteeni ja inhoan omaa olemustani, mä inhoon mun päätä ja kaikkea itsessäni. Mä en kestä enää sekuntiakaan ajatella sitä että mitä se on tehnyt ja miten ollut ja mitä puhunut sen muijan kanssa sillä aikaa kun mä kiltisti ja hyväuskoisena odotan kotona että se tulee työmatkalta. Mä kuolen siihen kun mä ajattelen kuinka se on monta viikkoa ajatellut toista mun selän takana. Mä en kestä ajatusta sen käsistä toisessa naisessa, silittämässä, halaamassa, tekemässä u know ties vaikka ja mitä. Mä kuolen joka kerta pikkasen ajatellessani niiden kahden suutelevan ja nauravan ja pitävän kivaa keskenään. Mä en pysty käsittelemään päässäni sitä asiaa, että kaveri on tekemässä ties mitä sinä aikana mä vaan surkuttelen kotona kuinka toisen palaveri venyy ja venyy kun soittoa ei kuulu..Että mä niinkun elän mukana ja olen harmissani siitä kuinka toinen ei pääse nukkuun kun asiakas haluaa olla ja istua .. just joo. Ja sitten soitetaan ihan pokkana kotiin NAISISTA.. eikö edes siinä kohtaa tullut paha mieli ja omatunto kolkuttanut? Miten vitussa voi olla pokkaa soittaa kotiin ja puhua paskaa toiselle ja sitten lopettaa puhelu ja mennä panemaan toista? Vittu että tekis mieli taas vaan oksentaa ja oksentaa, niin taas ällöttää koko touhu! Mitä helvetin pahaa mä tein ansaitakseni tämän? Okei, tiedän, oltiin hakusessa molemmat, mutta ei tällä tavalla ongelmia ratkaista. Pitäiskö munkin juosta heti vieraisiin kun menee vähän huonommin.. EI NÄIN.
Mä en halua että tää kaikki on totta. mä en jaksa tuntea itteeni enää näin vitun kakkoseksi. Mä en ymmärrä mikä tässä kaikessa meni niin helvetisti pieleen että se unohti mut ja meni toisen luokse. Mä en ymmärrä mikä on voinut tehdä musta niin toisarvoisen että mulle on voitu selittää sellaista vitun paskaa päin naamaa ja mulle on käännetty selkä ja mun luota on lähdetty toisen luo. Mä en jaksa itkee ja nähdä niitä kamalia painajaisia enää. Mä en jaksa enää kertaakaan herätä hiestä märkänä, itkunsekaisena, sydän hakaten melkein rinnasta ulos. Mä en halua joutua pelkäämään että se taas unohtaa mut, mä en halua olla näin mustasukkainen, mä en halua enää sekuntiakaan olla ahdistunut, surullinen, sekava, katkera ja pettynyt. Mä en halua enää epäillä toisen joka ainoaa lausetta ja sanaa, mä en enää IKINÄ aio sulattaa sitä että mua petetään tai että mulle valehdellaan! Mä en halua olla näin turvaton ja onneton. Mä haluan olla taas onnellinen ja luottavainen. Mä haluan tuntea oloni turvalliseksi ja haluan uskoa ihmiseen. Mutta miten?
Mitä helvettiä mä voin tehdä että kaikki tää paska menee pois? Mä oon umpikujassa, ja musta tuntuu että täältä ei enää ole kuin yksi tie ulos.. Mä olen ansainnut parempaa, mä olen ansainnut onnen! Mä olen ansainnut ihmisen joka ei tee mulle tällaista. Miksi hän ei ollut sellainen, miksi? Miksi juuri nyt kun tuntui että kaikki oli vihdoin kohdallaan? Niin helvetin pitkän ja yksinäisen talven jälkeen olin vihdoin onnellinen... mutta sitten se kaikkein rakkain mulle, mun kaikki, teki mulle tämän?! Mä en pysty käsittämään. Mitä vittua mä sille merkitsen? Miten mä voin merkitä yhtään mitään kun se tekee mulle näin, suttaa itsensä mun silmissä ja ajaa samalla koko meidän suhteen vaakalaudalle? Kuka/mikä mä sille olen? Onko hän mun kanssa vain siksi että viime keväänä tulin ja ojensin auttavan käteni hänelle, ja vedin sen pois siitä suosta missä se rypi? Onko se niinkuin vain ja ainoastaan kiitollisuutta, kaikki tämä? Rakastaako se mua edes oikeasti vai luuleeko se vaan että se rakastaa? Mikä helvetti sen ihmisen saa tekemään toiselle kaikkein pahimman!? Mä uskon siihen, että jos mä olen sen kaikki ja ainoa, se ei tee mulle näin. Missä asemassa mä olen sen elämässä? Mikä oikeesti on mun paikka hänen maailmassaan?
Mistä mä löydän vielä syyn jatkaa?
Mä en halua että tää kaikki on totta. mä en jaksa tuntea itteeni enää näin vitun kakkoseksi. Mä en ymmärrä mikä tässä kaikessa meni niin helvetisti pieleen että se unohti mut ja meni toisen luokse. Mä en ymmärrä mikä on voinut tehdä musta niin toisarvoisen että mulle on voitu selittää sellaista vitun paskaa päin naamaa ja mulle on käännetty selkä ja mun luota on lähdetty toisen luo. Mä en jaksa itkee ja nähdä niitä kamalia painajaisia enää. Mä en jaksa enää kertaakaan herätä hiestä märkänä, itkunsekaisena, sydän hakaten melkein rinnasta ulos. Mä en halua joutua pelkäämään että se taas unohtaa mut, mä en halua olla näin mustasukkainen, mä en halua enää sekuntiakaan olla ahdistunut, surullinen, sekava, katkera ja pettynyt. Mä en halua enää epäillä toisen joka ainoaa lausetta ja sanaa, mä en enää IKINÄ aio sulattaa sitä että mua petetään tai että mulle valehdellaan! Mä en halua olla näin turvaton ja onneton. Mä haluan olla taas onnellinen ja luottavainen. Mä haluan tuntea oloni turvalliseksi ja haluan uskoa ihmiseen. Mutta miten?
Mitä helvettiä mä voin tehdä että kaikki tää paska menee pois? Mä oon umpikujassa, ja musta tuntuu että täältä ei enää ole kuin yksi tie ulos.. Mä olen ansainnut parempaa, mä olen ansainnut onnen! Mä olen ansainnut ihmisen joka ei tee mulle tällaista. Miksi hän ei ollut sellainen, miksi? Miksi juuri nyt kun tuntui että kaikki oli vihdoin kohdallaan? Niin helvetin pitkän ja yksinäisen talven jälkeen olin vihdoin onnellinen... mutta sitten se kaikkein rakkain mulle, mun kaikki, teki mulle tämän?! Mä en pysty käsittämään. Mitä vittua mä sille merkitsen? Miten mä voin merkitä yhtään mitään kun se tekee mulle näin, suttaa itsensä mun silmissä ja ajaa samalla koko meidän suhteen vaakalaudalle? Kuka/mikä mä sille olen? Onko hän mun kanssa vain siksi että viime keväänä tulin ja ojensin auttavan käteni hänelle, ja vedin sen pois siitä suosta missä se rypi? Onko se niinkuin vain ja ainoastaan kiitollisuutta, kaikki tämä? Rakastaako se mua edes oikeasti vai luuleeko se vaan että se rakastaa? Mikä helvetti sen ihmisen saa tekemään toiselle kaikkein pahimman!? Mä uskon siihen, että jos mä olen sen kaikki ja ainoa, se ei tee mulle näin. Missä asemassa mä olen sen elämässä? Mikä oikeesti on mun paikka hänen maailmassaan?
Mistä mä löydän vielä syyn jatkaa?
Vastaukset 25
Vanhimmat
Tuo tunne joka kalvaa sisälmyksiäsi nyt on niin tuttu. Päässä pyörii vain yksi kysymys: MIKSI!? ja siihen kun saisi vielä hyvän vastauksen. mutta ite uskon että siihen ei vastausta löydy.Ainakaan omalla kohdallani löytynyt.Ainakaan sellaista joka tyydyttäisi. Niinkuin Irina sen sanoi:
ei, en enää sanaakaan
mä osaa kuunnella sulta
ei, mut saan sut pyytämään
tuhat kertaa anteeksi multa
niin puukko haavassaan
aina pysyy paikallaan
Tuo tunne... sitä joko pääsee asian yli tai ei.Jos ei pääse, niin omasta mielestäni on turha jatkaa suhdetta jossa jokainen miehen poissaolo tuo mieleen toisen naisen. Niinkuin itse ajattelen : " voin joskus oppia antamaan anteeksi, mutta koskaan en unohda." Näin meillä.
minua petti mun kaikkista rakkain tyttöihminen jonka kanssa oltiin melkein 4 vuotta.sitten lähti opiskeleen toiselle paikkakunnalle ja muutaman kuukauden kuluttua minulle selvisi pettäminen jota oli tapahtunut jonkinaikaa.seksiä ja muutakin yhteistä oli ollut.sit nähtiin ja hän lupasi ettei enään ole mitään mutta se tapahtui taas muutaman päivän kuluttua uudestaan.emme kylläkään enään siinä vaiheessa olleet yhdessä mutta luotin kuitenkin toisen sanaan ja siihen ettei enään ole mitään.olen kanssa juuri samanlaisessa tilassa kuin sinäkin ja olen ollut jo muutaman viikon eikä hellitä ollenkaan.nyt taas minulle hän lupasi että kaikki on ohi sen toisen kanssa mutta en vaan voi uskoa.periaatteessa eihän sen oikeesti minulle kuulukkaan mutta en voi päästä tästä ahdistuksesta ja mua haluttais mennä katsoon asia todellinen laita.itse olen niin haljallaan että en kykene mihinkään ja en voi vaan antaa periksi koska en ole koskaan tuntenut tällaista rakkautta ketään kohtaan.vaikeeta on kun toinen ei halua mitään mutta sanoo että on minua kohtaan vielä paljon tunteita:(....mistähän se alkais helpottaa?
en edes osaa olla vihainen tapahtuneesta vaikka haluaisin.PIRU HEIDÄT PERIKÖÖN
Sun tekstiäsi kun lukee, ei voi kuin toivoa mitä hartaimmin, että hyvä ystäväni ei jää puolisolleen kiinni rinnakkaissuhteestaan, etenkin kun se olisi jo toinen kerta. Tuollaista helvettiä ei tahtoisi edes pahimmalle vihamiehelleen.
Koita jaksaa...
tuo sinun tarinasi kuulostaa niin tutulle. mun mies oli viime vuoden intissä ja minä yksikseni kotona ikävöin sillä aikaa, kun hän nai toista eukkoa. tänne se aina tuli lomille muka niin mielissään ja minä tyhmä uskoin. olo on niin petetty ja maahan lyöty. vaikeammaksi tämän tekee se, että meillä on vielä lisäksi alle vuoden ikäinen lapsi. mies väittää, että rakastaa ja on koko ajan rakastanut ja sanoo, että kärsii hirveästi. miksi sitten teki noin, jos rakastaa? kyllä minäkin kaipasin läheisyyttä, mutta ei olisi tullut mieleenkään lähteä sitä muualta etsimään. tuntuu liian vaikealle jaksaa yksin eteenpäin, mutta ei ole muuta vaihtoehtoa. en pysty luottaa häneen sanaansa, ettei tekisi enää noin. enkä pystyisi ikinä koskemaan häneen miettimättä millaista heillä on ollut. olen myös itkenyt ja valvonut öitä, kun olen miettinyt mitä he ovat tehneet, millaista heillä on ollut.. se on tuskallista, raastavaa.. :(
Sinua on loukattu pahasti ja olet sekaisin, syystäkin. Yritä kuitenkin miettiä ihan järjen kanssa, pystytkö enää luottamaan tuohon mieheen? Jos hän petti sinua, miksei tekisi sitä uudestaan, vaikka kuinka vakuuttelisi toisin? Kyllä tuossa on hyvä esimerkki siitä, että suhde on jo pilalla, auttamattomasti.
Kerää voimia ja asetu tuon tilanteen yläpuolelle, miehesi teki väärin ja pilasi kaiken, sinä et ole tehnyt mitään, lopeta itsesäälissä pyöriminen ja itsesyytökset. Tsemppiä!
edes kakkonen. Viikko sitten havahduin karuun todellisuuteen. Mieheni käy bordelleissa ja siittä on ilmeisesti tullut ihan harrastus.
Kasvaminen sattuu.. Sä haluut vaan juosta pakoon, piiloon. Et kestä kohdata tosiasioita. Ehkäpä sun kannattaa nyt viimeistään oppia itsestäsi yks asia. Opi kantamaan vastuu äläkä voivottele. Kyllä tuosta ihminen selviää..kun on pakko. Toinen juttu on sitten se, haluatko sä enää jatkaa tollasen pettäjän kanssa. Oli oikeesti hyvä et näit sen todellisen olemuksen nyt. Sen ongelma on se, et se menettää sut. Sen takihan se ei edes uskaltannu kertoo..Tai sit se pelkäs, et se menettää sen toisen, ja kohteli just sen takia sua pottumaisesti.
Kallista sitä vaakalautaa lisää, ja pudota toi ukko. Parempiakin on, miksi tyytyä olemaan jonkun ovimattona?
Vielä muutama kk sitten esitin itselleni aivan samoja kysymyksiä kuin mitä sinä tässä toit esille. Olin pelkkää kysymysmerkkiä, totuus kun tuli niin yllättäen ja niin rajuna. Siinä meni pohja pois vähäksi aikaa koko elämältä. Piti miettiä kaikki uusiksi. Vastauksia en saanut mistään enkä itsekään niitä pystynyt generoimaan omassa päässäni.
Nyt kun tapahtuneesta on jo vähän aikaa, olen pystynyt analysoimaan tapahtumia, ja saanut vastauksiakin.
Ensinnäkin, sinun on aivan turha syytellä itseäsi tai mitä olet tehnyt/et ole tehnyt sanonut/et ole sanonut jne. Ei se niin mene, että olisit jotenkin voinut vaikuttaa asiaan. Ei siihen voi vaikuttaa jos toinen on taipuvainen petokseen, se on hänen valintansa ja ainoastaan hänen valintansa.
Toiseksikin, ei se puolisosi sinua ja sinun tunteitasi tai perhettään ajatellut kuin korkeintaan ohikiitävän hetken ennen lankeemustaan vieraaseen loveen. Se on ymmärtääkseni sellainen tilanne, että siinä ajatellaan vain ja ainoastaan omaa itseään (ja sitä toista joka mahdollistaa petoksen), ei siinä ajatella omaa vaimoa/miestä ollenkaan. Siitähän tulisi mahdollisesti vain omantunnontuskia.
Ja vielä, ei puolisosi välttämättä ole läpeensä paha ihminen vaikka tekikin sinulle v-mäisen tempun. Hän ei vain nähnyt valintansa seuraamuksia ennen leikkiin ryhtymistään, vaan sokaistui seikkailusta ja jännityksestä mitä siihen liittyy niin paljon että kaikki muu, tosi tärkeätkin asiat kuten sinä, unohtui tyystiin. Suhteellisuudentaju kun menee näissä tilanteissa, niin aikuinenkaan ihminen ei kykene näkemään tekojensa vaikutusta omaan ja perheensä elämään. Järki tulee vasta myöhemmin, jos yleensä on tullakseen. Sitten sitä ihmetellään, miten tässä nyt näin pääsi käymään.
Vaikka elämäsi nyt tuntuu kestämättömältä ja max. ahdistavalta niin tulet huomaamaan että ajan kuluessa tuska hellittää ja lievenee. Ihminen on tehty sellaiseksi, ettei se jaksa pitkää aikaa stressissä elää, on pakko jotenkin selvitä eteenpäin. Arvet alkaa arpeutua, elämä ja suhtautuminen toiseen on kuitenkin peruuttamattomasti erilaista kuin aiemmin. Myös minä päätin, ettei minulle enää ikinä kukaan pääse tekemään mitä minulle tehtiin. Itsestään on kuitenkin itse huolehdittava, ei sitä kukaan muukaan tee. Enpä olisi minäkään uskonut minkälaisia tunteita voi tulla ja miten onnettomaan jamaan sitä ajautuu kun läheisin ihminen maailmassa satuttaa valehtelemalla ja pettämällä. Mutta sellaisia me ihmiset vaan olemme, valitettavasti.
.. tosi paljon kannustavista sanoistasi.
Sinä mies joka kirjoitit tämän viestin,olet monilta osin oikeassa tämän pettämisen suhteen.petin siis naistani jokin aika sitten ja kyllä siinä on päällimäisenä syynä sellainen uutuudenviehätys,jännitys,uuden valloittaminen jne..Tosi vaikea selittää mutta uskon että sinä ainakin ymmärrät mitä tarkoitan koska olet myös mies.
En ole teostani yhtään ylpeä mutta niin siinä vain kävi että homot saivat vallan minusta enkä voinut vastustaa..En sillä hetkellä tosiaan ajatellut hetkeäkään omaa naistani vaan vasta jälkeenpäin.
Voimia sinulle nainen joka tämän viestiketjun aloitit.pettäminen on todella ikävä ja huono asia,sitä tapahtuu kuitenkin paljon,valitettavasti..:(Mutta uskon että pääset asian yli ajan mittaan ja löydät vielä miehen joka rakastaa sinua eikä petä luottamustasi:)Tsemppiä ja jaksamisia paljon!
kirjoitusvirhe.
Siis Himot saivat vallan,ei homot;)
Toivon sulle voimaa ja halaan sua täältä kaukaa voimahalilla, vaikka tuskin mikään voi tuskaasi nyt helpottaa. Itsellä oli samankaltainen tilanne joskus kauan,kauan sitten. Mies(poika) kyllä sanoo vieläkin että mitään (siis yhdyhtää) ei tapahtunut jne, mutta mua tuo pelkkä pussailukin satutti kovasti. Olemme yhdessä vielä vaikka tapauksesta on jo yli 10 vuotta aikaa. Rakastan miestäni, ja tiedän että hän rakastaa mua ja tekisi melkei mitä vain edestäni. Mutta jossain sisälläni kalvaa aina välillä tieto, tuska jostain jota on tapahtunut. Mä näen niitä painajaisia vieläkin, pelkään yksinjäämistä...En tiedä, joskus olen miettinyt, että olisi ollut parempi erota heti. Elämä voisi olla helpompaa, nyt eroaminen ei enää asiota muuta. Mä joskus kun katson miestäni tunnen niin kauheeta vihaa, .seuraavana hetkenä rakastan taas. Ja arvaa raastaako tää mua henkisesti. Nytkin tuntuu että olen ihan loppu. Sun tilanne tuntuu taas liian tutulta... Oon ajatellu, että alkaisin käydä jutteleen jonkun kaa näistä jutuista, kun ei mulla oo oikein ketään sellasta kelle voisin kertoo. Kynnys lähtee hakee ammattiapua on mulla ainakin tosi iso.
Kuulostaa samalta. Minulle paljastui mieheni uskottomuus 16 avioliittovuoden jalkeen puolitoistavuotta sitten. Han sanoi rakastavansa minua ja niin jatkettiin eteenpain yhdessa. Elama oli yhta vuoristorataa.
Nyt jalkeenpain naen kuinka mieheni yritti hyvittaa minulle virhettaan ja katui tekoaan, mutta torjuin hanet toistuvasti. Minulla oli paha olla koko ajan, joka paiva kelasin tapahtunutta ja kyselin syita.
Keskustelimme paljon ja mutta se ei minulle riittanyt. Kuukausi sitten sain selville etta mieheni oli taas tapaillut ko. naista. Maailmani romahti. Han kertoi etta tarvitsi hermoloman minusta ja tama nainen oli taas heti saatavilla.
Avioero naytti selvalta. Lahetin jo eropaperit.
Puhuin muutamalle ystavalle ja he auttoivat minut parisuhdeterapeutille. Mieheni oli halukas lahtemaan mukaan.
Jo muutaman kaynnin jalkeen yli vuoden vaivannut jatkuva epavarmuus helpottui ja uskon etta avioliitollamme on toivoa. Loysin myos itsestani virheita joita en ole koskaan myontanyt.
Olen myos oppinut mita on anteeksiantaminen.
Suosittelen lampimasti avun hakemista. Jos et saa miestasi lahtemaan mukaan niin uskon etta saat apua vaikka menet yksin.
Minä voin ihan huonosti kun luin kirjoituksesi.Meillä oli vastaava tilanne yli puoli vuotta sitten.Se ei kestänyt kun kuukauden ennen kun mies jäi kiinni lähes rysän päältä.Ensin tuli shokki jolloin ei ollut muuta pelkoa kun että tähänkö 25 vuoden avioliitto päättyi.Ei päättynyt koska puhuimme ja puhuimme ja selvitimme syitä jotka tähän olivat johtaneet eikä ollut mitään syytä.Oli vaan tilaisuus,pieni humala ja helppo saalis.Piti yrittää vieläkö onnistuu kaatamaan/tyydyttämään nuoren naisen.
Elämä oli yhtä helvettiä sen jälkeen vaikka tunsimme rakastavamme toisiamme edelleen.Paha olo sai vallan lähes joka päivä monta kuukautta.Itsetuntoni oli pohjalla ja itkin varmaan enemmän kun koko elämäni aikana ennen sitä.
Olo kuitenkin helpottui pikkuhiljaa ja huonot hetket harvenivat.Teko ei katoa mielestä varmaan koskaan mutta nyt sen kanssa jo pystyy elämään.Vieläkin tunnen itseni jotenkin irralliseksi tässä suhteessa vaikka mieheni näyttää kyllä joka päivä miten paljon hän minua rakastaa.
Viimenen koettelemus on että kaiken suremisen ja pitkän masennuskauden jälkeen sain infarktin.Kyseltyäni lääkäreiltä miten masennus ja henkilökohtainen kriisi vaikuttaa infarktin syntyyn uskon että se kyllä oli osasyy tapahtumaan.Olen käynyt niin syvällä masennuksessani ettei tämä enää tuntunut miltään.
Eilen juuri viimeksi pettämisestä taas puhuessamme, koska se jostain taas tuli mieleen, sanoin miehelleni että tänäpäivänä ja tällä kokemuksella varustettuna ei olisi kun yksi ratkaisu täman teon seurauksenaja se olisi avioero.Tuska ei olisi voinut olla pahempi.
Nyt kuitenkin jatketaan yhdessä koska muuten kaikki olisi mennyt hukkaan ja toivon ettei asia koskaan toistu.Mutta jos toistuu niin tiedän nyt etten jää suhteeseen suremaan.
Samalla kärsimyksen määrällä kestäisit jos suhteen loppumisenkin. Suhteen lopettamisen aiheuttama tuska loppuu aikanaan, tuo tuskassa kieriskely voi jatkua koko loppuelämän. Koskaan et ainakaan unohda. Kuten itse sanoit, olet ansainnut jotain parempaa: uskollisen miehen, johon voit luottaa.
Järkevin päätös olisi jättää mies, kun kärsit petoksesta noin syvästi.
sehän tässä se vaikein juttu onkin, kun järki ja sydän ovat ihan eri teillä. toisaalta haluaa uskoa toisen oppineen läksynsä, mutta toisaalta ei tee mieli antaa ees mahdollisuutta.
Minulla on samanlainen tilanne...Mies jäi kiinni ns."pettämisestä" 4 kuukautta sitten...Lähettelivät tiuhaan toisilleen tekstareita jopa 5 tekstiviestiä/ ilta...Tämä ehkä tuntuu mitättömältä asialta, mutta
minä pidän sitä pettämisenä, koska toinen ajatteli noinkin tiheään toista...
Muusta ei ole tietoa, tämä nainen on samalla työpaikalla kuin oma miehenikin.. Joten asia
vaivaa minua edelleenkin joka päivä miehen ollessa töissä, koska tiedän heidän näkevän toisiaan päivittäin...toisinaan tuntuu, kuin olisin tulossa hulluksi pelkästä ajatuksesta,
että he vaihtavat kuulumisia, näkevät toisiaan..
Ajatukset pyörivät vain siinä, että jos tilanne edelleenkin vain jatkuu, minun tietämättäni...
Epäluulolle en saa mitään, vaikka kuinka yritän puhua itselleni järkeä, ettei moinen luulottelu
ole ollenkaan tervettä omalle itsetunnolle...
Mutta ajatukset vain kimpoavat jostakin.. tulee vihan tunnetta, katkeruutta toista ihmistä kohtaan
koska hän on tehnyt minusta tempullaan tälläisen epäilevän"tuomaan"... Olenkin alkanut miettiä pitääkö tätä tilannetta kestää, vai olisiko helpompikin tie saada rauha sielulleen...
Lapset ovat jo lähestulkoon aikuisia ja avioliitto vuosiakin jo takana reilut 20.. Olisiko minunkin aika kokeilla omia siipiäni...
saako tälläinen olotila olla? Meillä sovittu kokeiluaikaa sillä aikaa mietin miten haluan jatkaa? Laita sinäkin ittelles joku aika mihin asti kattelet ja sitten teet ratkaisusi olet kerennyt suunnittelemaan asiat järjestykseen jospäätät jatkaa yksinäsi ? MInun täytyy miettiä asumiset, auto ja tärkein mikä on lasten paikka jos ero tulee ? miten muuten pärjään. Nyt taas tuntuu todella epätoivoiselta. Pitäisiköhän mennä juttelemaan jonkun kanssa ? Sukulaisille en haluaisi pettämisestä puhua muuten muuttuu heidän suhtautumisensa petturi mieheen toisaalta miksi minä häntä suojelen ? Jos ero tulee kaikille teen selväksi miksi me erottiin saapahan sitten sietää muitten ylenkatsomiset.
Meillä mies jäi kiinni ensiksi huorissa käymisestä (tauti) ja sitten myöhemminmuista naisista. Minä olin kilttinä hoidellut pieniä lapsiamme kotona ja odotellut perheen isää kotiin. Luotin täysillä häneen. En ole vieläkään päässyt yli tuskasta ja aikaa on jo kulunut lähes 10 vuotta. Taidan olla aivan toivoton tapaus...Yhdessä emme enää ole.
..lähdin pois. En jäänyt ihmettelemään sen enempää. Eikä edes kiinnostanut. Jos ihminen ei viitsi sen verran arvostaa mitä on, niin ei se kyllä opikaan sitä arvostamaan.
Olen tullut siihen tulokseen, ettei pettäminen parisuhdetta korjaa. Ilmi tullessaan parisuhde kokee todellakin kovan kriisin. Jos mies/ nainen petti silloin kun kaikki oli suht hyvin, hän taatusti pettää silloin kun kaikki menee päälaelleen. Kannattaa pelastaa itsensä pois suhteesta eikä uskotella mitään muuta. Jos jäät ja uskot, olet jatkossa siinä tilanteessa ettet halua antaa periksi. Silloin vedät omaa elämääsi perässäsi kuin kivirekeä Mukavaakin voisi olla ja uskollisen miehen/naisen voisit löytää, muttet ikinä kohtaa HÄNTÄ jos roikut siinä henkilössä, joka ei oikeasti arvosta sua pätkääkään..
ei kannata vihata. Odotetaan ja kerjätään hellyyttä ja rakkautta sieltä mistä sitä ei oikeesti voi saada. Kelvattiin vain siihen, myönnetään, olen pahoillani. Elämä opettaa, kun mies kääntää selkänsä niin totuus realisoituu raa'alla tavalla. Ei enää koskaan samaa virhettä
.. kaikille kommentoineille! Kiitos monista eri näkökulmista. Tänään olen menossa terapiaan, sillä mun pieni pää ei todellakaan enää kestä ystävien avulla. Toivon että mahdollisimman moni ns pelimies tai -nainen lukee naitä viestejä. Toivon että joku voisi oppia jo pelkästään lukemalla näitä. Se mitä minun päässäni on tapahtunut, en todellakaan soisi tätä kenellekään. Mä en ole enää minä, itseni. Ottakaa rakkaat ihmiset toistenne tunteet huomioon, älkää unohtako rakkaitane pahimmalla mahdollisella tavalla. Arvostakaa ja kunnioittakaa toisianne, pääsette paljon pidemmälle. Ainakin minulle, tämä tilanne on ollut toistaiseksi elämäni pahin vastoinkäyminen. Ehkä mä sitten olen vain niin heikko että en pysty käsittelemään tällaista asiaa. Mutta niin voi olla moni muukin. Älkää laittako rakkaitanne tähän jamaan, tästä suosta ei ole kuin vaikea tie ylös.
Voi sinua! Toivottavasti vielä näet tämän viestini, vaikka omasta viestistäi onkin vielä aikaa... Olen ollut erilaisessa tilanteessa, mutta kuitenkin kokenut saman kuin sinä ja käynyt juuri saman tunneskaalan läpi...
En osaa muuta sanoa, kuin että tarvitset paljon, paljon voimia ja kärsivällisyyttä. Enen kaikkea, muista, että vika ei ole sinussa, vaan pettäjässä. Itse teet päätöksen siitä, haluatko ja voitko hänen kanssaan enää jatkaa. Minä itse aikoinani tein päätöksen, että haluan jatkaa, ja helppoa se ei ole ollut. Nyt, 3 vuoden jälkeen tapahtuneesta, voin kertoa että tilanne on taas palautunut sellaiseksi luottamuksen suhteen, kuin sen pitäisikin olla. Hirveästi miettimistä, suuttumusta, itkua, mustasukkaisuutta, anteeksiantamista, draamaa...
Tällä hetkellä olen onnellinen siitä, että päätimme jatkaa, ja onnellinen siitä, että mieheni sitoutui täysin muuttumaan ja on siinä onnistunutkin. Nykyään hän on se mies, joksi häntä luulin jo alunperinkin. Nyt hän on se mies, johon voin luottaa ja jota uskallan täysillä rakastaa.
Kuitenkin, vielä nykyäänkin tulee hetkiä, jolloin menneisyys vaivaa.. Silloin täytyy vain päättää pysyä nykyhetkessä, antaa anteeksi uudelleen ja yhä uudelleen.
Mitä tässä yritän sanoa, on: jatkaminen on mahdollista, jos te _Kumpikin_ tosissanne sitoudutte siihen ja _Kummallakin_ löytyy siihen tahtoa. Se on kaikkein vaikein tie, helpointa olisi lopettaa ja lähteä. Minulla tämä vaikeampi tie tuntuu olleen onnistunut valinta, päivääkään en vaihtaisi pois, vaikka vaikeaa on ollut. Mieti siis hyvin tarkkaan missä te menette ja oletko sinä itse todella valmis käymään asiaa uudelleen ja uudelleen läpi, ja onko hän valmis tukemaan sinua siinä ja muuttumaan. Mieti oikeasti, onko hän sen arvoinen.
Lähetän sinulle koko sydämestäni voimaa ja jaksamista. Muista, että et silti ole yksin: tuhannet, ehkä miljoonat ihmiset ovat kokeneet saman. Sinä selviät tuosta kyllä vielä, lopulta. Paljon voimia ja kaikkea hyvää elämääsi!