2 v. erosta

paljon paremmin ku naimisissa ollessa. Pitää vaan täyttää päivät ja ajatukset iloisilla asioilla, ja kauniilla asioilla. Ja välillä vähän realismia siihen sekaan, tasapainotteluahan se elamänhallinta on. Pakko vaan mennä ettepäi! :)

Huhtikuussa tulee kaksi vuotta siitä kun ex muutti pois kodistamme. Suuri kupla oli puhjennut ja koko elämän pituiseksi tarkoitettu yhteisvaellus päättyi kuin kananlento sopivasti ennen 10v hääpäivää. Koko elämältä putosi pohja, syvään kuiluun jotenkin tipahdin. Nyt elämä jo paremmin, mutta sitä itsekin ihmettelen, että miten vieläkin voi tuntua joskus NIIN pahalta ja yksinäiseltä. Miten voi vieläkin olla ikävä miestä, joka petti kaikki odotukseni. Miestä, jota en ehkä kuitenkaan enää voisi luokseni ottaa. Vaikka hän olikin tärkein ihminen, joka koskaan on elämässäni ollut. Olen pakottanut itseni ihmisten ilmoille, treffeillekin. Välillä on ollut ihan mukavaakin, mutta ei koskaan sen enmpää.Useimmiten ei tunnu miltään. Eikä kukaan ehkä koskaan enää pysty saamaan minua tuntemaan kuin hän. Enkä minä ehkä koskaan pysty itsestäni antamaan toiselle ihmiselle niin kuin annoin hänelle. Aika kurja tulevaisuudenkuva...
Ei tässä nyt neuvoja tullut, sorry! Mutta tiedätpähän ainakin, ettet ole yksin ajatustesi kanssa...

Heips!
Voisin sanoa omalla kokemuksella, että etsi Ystävä elämääsi. Ihminen kenen kanssa jakaa päivän kuulumiset, ihminen kenelle soittaa kun on paha/hyvä olla, ihminen joka kuuntelee ja jota sinä kuuntelet.
Sitä myötä saat pikkuhiljaa takaisin sitä luottamusta itseesi sekä vastakkaiseen sukupuoleen. Huomaat, että aurinko alkaa paistamaan myös sinulle!
Suosittelen lämpimästi!
Ystävällisin terveisin Johanna

Samanlaisia ajatuksia minullakin.

Pahinta on juuri se uskon puute. Ei voi uskoa enää rakkauteen tai mihinkään "elämäntarkoitukselliseen" läheisyyteen ihmissuhteissa.

Sen olen jo kai tajunnut, että ei exäni ollut välttämättä sen erikoisempi kuin moni muukaan. Eli uskon kyllä, että minulle on ihan yhtä hyviä ja parempiakin naisia tarjolla, mutta usko itse rakkauteen ja ihmissuhteisiin on mennyttä.

Tuska ja kipu alkaa hellittää, enää menetystä ei sure jatkuvasti. Pahinta on juuri toivon menettäminen. Toista kertaa ei voi samalla tavalla heittäytyä parisuhteeseen ja laskea koko elämäänsä rakkauden varaan.

ja hyvin menee!! en ees haaveile pettäjästä toistamiseen!!!eli en ota naista enään!!

Siellä kaikki puhuvat samaa kieltä - kaikilla on kipeitä erokokemuksia - huomaat, että voit ja uskallat puhua ja kuunnella - etkä ole rasite kenellekään puhuessasi.

Pyrkimys on löytää elämälle tarkoitus omasta itsestä. Ei niin, että toinen ihminen toisi merkityksen/tavan/tien täällä tallaamiselle.
Itseni kanssa (ainakin, takuuvarmasti) vietän loppuelämäni - siispä ensimmäinen askel on oppia tulemaan toimeen oman minäni kanssa, antaa anteeksi ITSELLENI, ymmärtää, että olen paras "minä", mitä voi olla.

Jossitella ei kannattaisi, kussakin vaiheessa teemme ratkaisut sen hetkisen ymmärtämyksemme ja ajatustemme mukaan, eikä tehtyä saa tekemättömäksi (tai tekemätöntä tehdyksi).

Itsellä erosta reilu kolme vuotta. Yhä vielä matkalla ymmärrykseen: "Se, että on yrityksessään epäonnistunut tai että toinen on jättänyt ehkä hyvinkin raastavalla tavalla, ei saa estää arvostamasta sitä, mitä on omassa elämässään uskonut, rakastanut, antanut ja saanut." (Martti Lindqvist)

Rämpimistä, itkemistä, surullisia/masentuneita hetkiä. Muutama pakonomainen (?) nettideittikokeilu - kelpaanko vielä. Ei kipinää siihen suuntaan, mutta normaalielämän ihmissuhteissa ja tuttavuuksissa huomaan, että ihmiset ovat ihania, että ajoittain uppoudun (heittäydyn täysillä) keskusteluun, herjanheittoon, nauramiseen. Kelpaan sittenkin - uskallan edes näin.

Tsekkaa paikkakuntasi eroryhmät. Ei ole huonouden tunnustamista mennä muiden "epäonnistuneiden" seuraan. Siellä saat olla sellainen kuin olet - niin ovat muutkin.

Jospa kävisit tuolla treffit -palstalla,sieltä voisi löytyä kirjoitteluseuraa ja ehkä muutakin jos löytäisit vaikka sieluntoverin. Minä löysin ystävän sieltä.On turvallista, kun voi tutustua ensin nimimerkin suojassa....sitten enemmän jos siltä tuntuu.

Enää en haikale entiseen, mutta en ole päässyt eteenpäinkään. Joitain hyviksi ystäviksi jääneitä suhteita olen saanut rakennettua, mutta varsinaiseen kestäväksi tarkoitettuun parisuhteeseen en ole vielä kyennyt.

Kestänyt kaiken kivun ja säryn ajatuksella, että Luoja antaa uuden suhteen jos ja kun näkee,että sellaiseen kykenen. Olen jättänyt lähes kokonan jutun Herran huomaan, hän on puhemiehenäni. Luotan Häneen.

ihan kuin olis itsestään lukenut äsken! Mulla erosta tulee keväällä 2 vuotta ja tässä kitkutellaan päivä kerrallaan ns. eteenpäin. itsestä tuntuu että 5 askelta eteen ja 3 taakse eli hidasta. tiedän ettei ole kiire mihinkään suhteeseen koska en ole valmis. olen silti käynyt treffeillä mutta tapaamani ihmiset etsii salarakasta tai yhden illan juttuja. ei ne ole mua varten. kaipaan myös ihmistä joka suostuisi olemaan kaveri ilman sänkyä. halipula on eikä ihmistä ole tarkoitettu olee yksin.
Yhden illna jutuissa satuttaa vaan itsensä ja itsetunto kärsii.
huomasin eron jälkeen ettei mulla ole kavereita hei enää.. olen elänyt niin tiukasti yhden miehen ja lasten elämää ettei ollut edes kelle puhua! Ammatti ihmisen puheille kun pääsi kupla alkoi puhjeta. Muuten en olis jaksanu ees tähän.
Tsemppiä sulle,kyll aurinko paistaa meille ja kaikille muille samassa tilanteessa oleville! uskon ja luotan siihen.

Itsekin kipuilen näissä eroasioissa vaikka onkin erosta jo 4v aikaa. Tuntuu siltä että mikään ei enää tunnu miltään ja jos on iloa niin se ilo täytyy tukahduttaa sisään kun ei ole sitä toista jonka kanssa jakaa se ilo ja surun suhteen on asia sama.
Yöt ovat pahimpia, olla yksin sängyssä ja miettiä kuinka se ennen oli, oli kaveri siinä vieressä ja oli mukava kuunnella yön ääniä ja miettiä kuinka mukavaa on kun on puolisio kenenkä kanssa jakaa asiat ja nukkua sitten turvallisesti.
Nyt sitten kaikki on toisin ja uutta en pysty ottamaan, vaikka ystäviä on tullut mutta sen pitäemmälle en pystyisi menemäänkään asioissa, jotenkin tuntuu siltä että olen saanut kyllä astian täytenä ja luoja jos sellainen on olisi voinut vähän kahtoa isompaa astiaa mun kohdalla, jos kerta niin paljon asioita annetaan minun harteilleni.
Tässä mietin kuinka olen selvinnyt tästä kaikesta ja saan kiittää poikaani joka on laittanut minunt jatkamaan eteenpäin vaikka olisi ollut miten vaikeata, kuitenkin kun huomaan ja katson ympärilleni ja mietin pojan tulevaisuutta jonka elämä on sitä että oli hän sitten kumman luona vaan, niin on sitten toista vanhempaa aina ikävä, jätimmekö me hänelle minkälaisen perinnön sitten tulevaisuutta varten, sen aika näyttää sitten, mutta siinä pienessä sydämessä on jo nyt asioita joita ei kuuluisi olla sen ikäisellä lapsella ollenkaan.

Olen tosiaan huomannut että nykysiin satsataan liittoon liian vähän aikaa ja pidetään asioita itsestään selvyytenä ja ehkä on helpompi harrastaa kertakäyttösuhteita ja sitten erota kun se laimenee, ei viitsitä panostaa suhteeseen, tai käytetään sitten suhdetta omien pyrkimyksien eteenpäin viemiseen ja rikotaan se toinen siinä sivussa.
Jokaiseen eroonhan löytyy aina oikeutus ja syyt omasta mielestään, mutta onko ne niin kuin ne itse ajattelee, monesti asiat vaan paisuvat mielessä kohtuuttoman isoski ja kärpäsestä tulee härkänen ja eräs takuu varma eron syy on alkoholi, siinä saa oikeutuksen eroon ja toisten sympatiat päällle, se erotettu vaan sitten kantaa sen toisenkin taakan ja joutuu vielä toistenkin hylkäämäksi ja monesti herää kysymys että miksi Jeppe juo, ehkä se syvin syy on siinä että liitto ei toimi ja se missä pitäisi suu käydä ja tapahtua vuorovaikutusta niin sitä piiloudutaan pullon henkeen ehkä on aikaisemmin ollutkin jotain purku asioita menellään että missä on vika, mutta toinen ei sitten ole tohtinut jatkaa keskustelua eteenpäin ja tilanne on jäänyt seilaamaan paikoilleen.

Mielstäni nämä ero asiat ovat sellaisia vaikka erosta on jo vuosia aikaa, niin vaikka miten kipeää ottaakin niin voisi käydä sen entisen kanssa keskusteluja ero asioista ja putsata pöytä, muuten ei voi oma elämä jatkua kuitenkaan, vaan ne asiat jää sisälle hiertämään, olkoon ne keskustelut sitten vaikka ulos omasta vankilasta keskusteluja, koska kuitenkin sellainen tilanne on ainakin itselläni että tämä mitä on nyt siitä ei minnekään pääse vaan olen edelleenkin vaikka ero on virallinen niin kuitenkin siinä liitossa kiinni ihan lapsenkin takia ja lapsen takia en voi enkä halua katsoa itselleni tyttö ystävää, kun poika on kuitenkin mulle nyt se tärkein ja rakkain ihminen ja paljon on joutunut kärsimään tässä vuosien saatossa ja jonkun äitipuolen hommaaminen olisi hänelle liian stressaava kokemus, eli kärsitään ja yritetään tottua tähän yksinäisyyteen ja öihin, jos kerta astian olen saanut täytenä niin sen täydemmäksi se ei enää voi tulla.

"Uusien tuttavuuksien etsiminen tuntuu kuitenkin melkein mahdottomalta ajatukselta. Miten kelpaisin kenellekään ystäväksi / läheiseksi, kun vain juuri ja juuri edes itse siedän itseäni."

Sanomasi pohjalta tuli mieleen idea, jos haluat tarttua tällaiseen mahdollisuuteen niin käytän väliaikaista e-mailosoitetta [email protected] jos haluaisit kirjoitella? Olen itse eron kokenut, vaikeita asioita kohdannut. Toivon olevani jo paremmalla puolella vaikka vaikeeta tekee ja takapakkeja tulee. Ystävien tuki (kuuntelijat) on itselle ollu huipputärkeä, ilman heitä, mitä olisikaan ollu!

Erosin ja tapasin melko heti miehen. Kaipasin exääni kovasti ja siksi nojauduin tähän uuteen mieheen, hän kyllä tiesikin olevansa laastari mutta koska halusi minut, hän tyytyi siihen. Mutta usko tai älä, tilanne muuttui. Se ei muuttunut heti vaan kuukausien kuluessa jotenkin huomasin kiintyneeni tähän uuteen ihan uudella tavalla. Ja jossain vaiheessa sitten rakastuin. Ei ole kyseesssä enää laastarisuhde ja mieskin tietää sen. Meillä oli pieni tauko jossain vaiheessa ja silloin minulle kuin myös miehelle valkeni etten voi elää ilman häntä. Ollaan rakastuttu pikkuhiljaa, mies ehkä alusta asti mutta minä ajan kanssa. Entinen ei merkitse, eikä ole merkinnyt aikoihin minulle yhtään mitään. En edes ole ajatellut koko ihmistä. Jos tapaat jonkun sellaisen joka vähänkin pistää jaloissasi sukat pyörimään( se tapahtui minulle vaikka tiesin että se johtui kaipuustani exään) niin tartu rohkeasti siihen , jos ei muuta niin pääset ainakin exästäsi eroon. Yleensä sanotaan että kaksi vuotta olisi se aika minkä erosta selviäminen kestää. Siksi ehdotan kokeile uutta suhdetta vaikka et rakastuisikaan aluksi. t. Kokemusta laastarisuhteesta omaava.

Kaikki ihmissuhteet on riskipeliä,ei sitä voi tietää etukäteen miten tulee käymään.Uskaltaa täytyy muuten jää yksin ja se ei varmasti ole pitkässä juoksussa hyvä asia.Jokainen suhde opettaa ja virheistä oppii."Vastapuolella" myös on monia jotka haluaisivat lievittää yksinäisyyttä ja läheisyydenkaipuuta.Tehkää sitä toisillenne,ainahan voi löytää sitten jotain muutakin.

Kyllä sinun on otettava itseäsi niskasta kiinni, ja muutettava asennettä. Olet pudonnut omaan toipumattomuuskuoppaan, sieltä et nouse kuin itse ja ystävää apuna käyttäen. Et tiedä mikä voimavara ystävät on. Naispuolisen tarvitset ehdottomasti. Jos sinulla on joku naistuttu johon luotat, menet hänen luo, ja juttelet olet lähekkäin, sylikkäin.
Tunnet taas naisen tuoman hellyydentunteen...

Meillä erosta on tuo vajaa vuosi. Kummallakaan ei ollut uutta ihmistä kuvioissa, vaan minä epäilin omia tunteitani häntä kohtaan. Kun sain omaa tilaa ja aikaa, alkoi omat ajatukset selvitä ja pikkuhiljaa tunteetkin taas löytyivät. Harmi vain että ex oli sillä aikaa jo löytänyt uuden, vaikka mekin olimme tekemisissä koko ajan, vähintään viikottain.
Kerroin kyllä eksälle, että haluaisin jatkaa yhdessä, mutta että asiat ei voi jatkua kuten ennen, vaan niiden pitää muuttua. Kerroin että itse olen valmis tekemään töitä sen eteen, että juttu toimisi, mutta ex oli jo päättänyt jatkaa elämäänsä uuden ihmisen kanssa.

Minulla toipuminen on vielä ihan vaiheessa, ja varmasti siihen vaikuttaa se että tunnen että meillä kaikki asiat jäivät vielä ihan kesken ja toisaalta se, että mielestäni ne ongelmat mitä meillä oli, olisivat olleet ratkaistavissa.
Aluksi yritin kovasti tapailla uusia ihmisiä ja jotain pientä oli viritteillä, mutta törmäsin koko ajan samaan asiaan, eli että tunteet eksää kohtaan ovat niin vahvat, ettei olisi reilua uutta ihmistä kohtaan jatkaa suhdetta. Tässäkin piti hakata päätä seinään, ennen kuin uskoin ettei minusta vielä ole mihinkään uuteen suhteeseen.
Nyt mennään päivä kerrallaan eteenpäin, ja kuten ystäväni sanoo, toiset päivät ovat kultaa, toiset kiveä. Välillä vain tulee ihan epätodellinen olo; miten tässä näin kävi.

Jos joku haluaa vaihtaa ajatuksia vaikkapa meilien muodossa, niin posti tulee perille osoitteella [email protected]

Vaimon ja perheen lähdöstä kulunut 4 kuukautta...4 kuukautta...tuntuu kuin jo olisin vuoden verran taapertanut omaillani.
Tämänkin illan olen vain töistä tultuani klo 15.30 istunut koneella ja surffailut..tarkistellut sähköpostiani josko ex:ältä olisi jotain sinne tullut...ei ole eikä tule/poislukien lapseen liittyvät asiat)nekin sanan tai kahden lauseita..."keskustelun"hän haluaa hoitaa sähköpotsitse tai tekstiviestein...mietin ja suren viimeistä lapsenvaihto tilannetta,lapsi 4v ei haluaisi palata luotani äidilleen.Itkee ja tulee perässäni kun yritän poistua tilanteesta,raskasta lapselle ja mulle(jollain lailla varmaan ex:llekin)....joka ilta saa miettiä unenkin saamista...Muutama chatti/s.posti kokeilu,eipä niistäkään sen kummempaa...Aamulla sama ajatusrumba...töihin...kotiin...koneelle...nukkumaan.
Ajatukset velloo ees taas josko hän kuitenkin muutaisi mieltään asioissamme ja palaisi,vaikka kuitenkin tiedän ett ei palaa..

Voisin kuvitella, että samassa tilanteessa olevan henkilön kanssa olisi helpointa jutella/viettää aikaa, ilman että tarvitsee miettiä, pystyykö sen lähempään "suhteeseen". Olisi vaan kiva jos olisi joku jonka kanssa viettää yksinäisiä iltoja, kun kodin seinät tuntuu kaatuvan päälle...

En jaksa nyt lukea kaikkia ketjun juttuja, joten voi olla, että tämä asiani on uusinta. Mutta oletko ajatellut, että kärsit masennuksesta? Siis sellaisesta masennuksesta, joka vaatii hoitoa, lääkkeitä tai terapiaa? Käy työterveyslääkärillä tai yksityisellä psykiatrilla ja selvitä asiaa.

En jaksa kirjoittaa kaikkea uudestaan, mutta käyt kattomassa Juk44lle kirjoittamani viesti omasta selviämisestäni. Olen ikäisesi, ja eronnut 2003. Koville otti ero, ja suhteet sen jälkeenkin. Mutta selvisin, ja siitä jotain Jukkikselle kirjoitin. Nim on ei paluuta. Voimia Sinulle, kyllä sinä jaksat=).