Miten selvitä läheisen kuolemasta?

Murheellistahan tuo on. Sille ei maha mitään, että itkuksi menee, mutta ei tarviikkaan mahtaa. Täällä on joka hommalla oma aika. Miun poika (11v.) on välillä murehtinu sitä, että miten hän pärjää kun isi joskus kuolee. Oon vastannu että niin se maailma vaan toimii, että joskus jokaisen on kuoltava. Jos ihmiset ei kuolisi pois, niin maailma olisi täyttynyt jo aikoja sitten. Siis vanha sukupolvi on tehnyt tehtävänsä ja jos olet jollakin tavoin "suoraselkäinen" kansalainen, niin äitisi on onnistunut siinä missä pitikin. Ei muuta kuin "soihtu" äidiltä omaan käteen ja viesti jatkuu........ tämä on vaan elämää. Who want's to live forever????

rinnat ajoissa pois? Muista itse käydä mammoissa; periytyvää tuo syöpä.

aika. sulla on nyt vielä se vaihe, että kuolema on vasta tulossa, siihen ei jotenkin kuitenkaan pysty valmistautumaan muuten kuin olemalla äitisi lähellä mahdollisimman paljon. Vaikka hän ei olisi enää tajuissaan, hän mahdollisesti kuulee äänesi ja tuntee kosketuksesi ja saa lohtua läsnäolostasi samoin sinä. Myöhemmin olet tyytyväinen kun olit saattamassa äitisi rajan yli.

Surutyö alkaa vasta kuoleman jälkeen, kun hautajaiset on ohi ja äitiä ei enää ole. suru on surtava pois, sinun on puhuttava tunteistasi ja olostasi muille, sukulaisille ystäville jne. Niille jotka jakavat surun. Mutta elämän on jatkuttava suruun ei pidä jäädä kiinni. JOs tuntuu vakealta hae ammattiapua, joskus yksi keskustelukerta voi riittää.
Itse menetin isäni kymmenen vuotta sitten äkillisesti, siihen ei ollut mitään mahdollisuuksia valmistautua. Minua lohdutti kuitenkin se, että olin viimeiset viikot ollut paljon tekemisissä isäni kanssa ja juttelimme paljon ehkä ensimmäistä kertaa "aikuisten kesken".
Ikävä on edelleen kova, mutta taustalla elämässä. elämän realiteetit ovat kuitenkin niin, että jokaisen on täältä lähdettävä.

Elämä on välillä tosi rankkaa ja vaikee. Sille ei voi mitään. Ihan normaalia että ihminen joutuu kokemaan kamaluuksia vaikka ei millään haluaisi. Muista että kriisiä mitä ihmiset joutuvat käymään opettavat ja kasvattavat ihmistä. Läheisistä ihmisistä jokainen joutuu joskus luopumaan vaikka ei millää haluaisi.

Menetin viikonloppuni aivan yllättäen läheiseni. Pari päivää olen taukoamatta itkenyt. Tänään jo helpompi päivä. Pelkään että pahin on vielä edessä. Tällä hetkellä tuntuu että en ole vielä tajunnut täysin mitä on tapahtunut. Ei minullakaan helppoa ole. Mutta silti uskon siihen että aika parantaa haavat. Vaikka nyt elämä tuntuu vaikealta, jaksan silti uskoa vielä että tunnelin päässä on vielä valoa, kunhan aikaa kuluu.

Jaksamisia sinulle.

joskus eläessään, että nuha lähtee niistämällä, yskä yskimällä...suru suremalla... noudatin hänen mottoaan ja se auttoi itkin ja huusin ja raivosin koska halusin niin tehdä kävin koko elämämme kirjon lävitse. Kun olin sen tehnyt kunnolla, olin hyväksynyt tilanteen. Suru täytyy pohjiaan myöden käydä lävitse sisimmissään, jos jotain jättää kesken, niin se voi kalvaa pitkäänkin. Kun suurin sureminen on ohitse, niin mielessä hän on aina mukana, teoissa kaikessa jotenkin suojelusenkelinä turvaamassa läheistensä matkaa eteenpäin.

Meillä sattui niin monta surullista asiaa vuosi sitten ennen joulua ja hiukan sen jälkeen, että suruun lopulta turtui oli aivan tunnoton, viimeiset uutiset otti jo aivan tyynenä. Onni onnettomuudessa oli, että pojan kummitäti sai ainakin hetkiseksi terveen paperit nyt jälkeenpäin, nuori ihminen. Muistan nyt nauttia siitä mitä on olemassa ja muistan olla ihmisten seurassa jotka ovat minulle tärkeitä. Läsnäoloa opin itselleni enkä tahdo sitä taitoa jättää unholaan. Kyllä elämä aina jatkuu eteenpäin oli mitä vain matkan varrella. Muistathan elää oman elämäsi hyvänä ja täytenä jotta lähimmäisillesi jää aikanaan sinusta kaunis muisto.

Äitini on kanssa tällä hetkellä sairaalassa jossa sain kuulla tänään ettei odoteta elävän enään viikonlopun ylitse.
5 vuotta sitten tullut rintasyöpä jonka luultiin jo 3kertaa voitetuksi sai viimein äitini liian väsyneeksi enään taistelemaan.
Sitä miettii vaan ettei enään koskaan tapaa ellei sitä sitten "taivas" jne.ole olemassa.
Kirjottele jos vaikka sitä pystyisi auttamaan hieman toistemme surua.
[email protected]

Alkajaisiksi: olen pahoillani äitisi tilanteesta. Toivon Sinulle voimia jaksaa kaiken pahan yli.
Itse menetin äitini syövälle vajaa 2v sitten. Taisteli alkoi jo v 1990. Välillä tuli ns. terveen paperit mutta sitten taas tuli takapakkia. Ja lopuksi kävi kuten kävi.
Ikävä ei ole helpottanut vieläkään. Välillä tulee kyyneleet silmiin kun tulee tunne että tarvitsisi omalta äidiltä neuvoa tms. Aika kyllä parantaa mutta kauanko siinä menee...:/
Jos haluat olla yhteydessä ja jutustella niin meilaa [email protected].

makaa hoitokodissa täysin toisten avun varassa. No, syömään pystyy itse. Ymmärtää jo tilanteensa ja tavallaan odottaakin kuolemaa.
Isä kuoli syöpään yli kymmenen vuotta sitten. Vanha oli hänkin.
Tällaiset kuolemat ovat kuitenkin jotenkin luonnollisia. Kuuluvat väistämättä elämämiseen. Kaikilla joskus edessä.
Siksi jonku kovan yllättävän sairauden aiheuttama 'liian aikainen' poismeno tuntuu pahemmalta.

Itseltä kuoli lapsi yllättäen leikkauksen jälkeiseen komplikaatioon pari vuotta sitten.
Tästä oman lapsen kuolemasta en ole vielä yli päässyt. Tuntuu niin väärältä.
Joskus nukkkumaan mennessä ajattelee, että kun ei heräisi enää koskaan vaan pääsisi lapsensa luo.
Kovia juttuja nämä ovat. Sitten kun aika on selviät jotenkin. Käyt läpi kaikki rutiinit kuin sumussa. Ihmisen mieli on rakennettu niin, että se suojelee romahtamiselta. (puhun oman kokemani perusteella)
Vasta kuukausien päästä kykenet asiaa käsittelemään. Olisi hyvä, jos sinulla olisi ystäviä, joiden kanssa voisit kohdata asian. Jotka tukisivat sinua.

Voimia :(

Mun isä kuoli oltuaan kuukauden teholla vuonna 2004,äiti kuoli vuotta myöhemmin,aika on todella raskasta,oon uskossa,ja sen avulla selvinny,mut on täytyny myös käydä terapeutille puhumassa,lääkkeitä en suosittele!Hampaat irvessä tässä vaan pusketaan eteenpäin,kyllä se valo sieltä jo näkyy!Toivotan todella voimia sulle,tiedän tasan tarkkaan miltä susta tuntuu.Muista että aika parantaa,vaikka seitä nyt ei uskois!

oma poikaystäväni kuoli 2 kuukautta sitten syöpään.. alussa mietin miten jaksan,
en pystynyt olemaan omassa huoneessa yli kuukauteen, nukuin missä milloinki, ja surin kotona, 3 viikon päästä hakeuduin ulos, ystävien pariin, ja sillo tunsin olon helpommaks..
olen edistynyt jo paljon siitä missä kunnossa olin kun hän nukku pois. tuntui kuin koko maailma ois romahtanut, mut muistin mitä sanoja hän sanoi mulle. sit rupesin meittii, sitä että hänellä ei ole niitä kipuja enään, ei sitä tuskaa.. vaikka hän olikin vasta 20 niin olen tavallaan helpottunut, hän kitui paljon!!
ajattelen, että hän on luonani, ja tapaamme kun on minun aikani..
ite käyn jopa psykiatrilla, ja siel puhun tästä asiasta paljon, tuntuu kuin olo oisi keventynyt siitä, että tietää tosiaan että joku on siinä, ja juuri sitä varten, että kuuntelee mua...
voimia sulle

Sinulla on nyt vaikeaa... Vaikka nykyisin kipulääkityksen vuoksi syöpäpotilaan ei tarvitse kärsiä tuskia, niin toivottomuus iskee jos ei oleënää lääketieteellistä parannuskeinoa.
Suru on normaalia ja se on todella ahdistavaa, mutta kokemuksesta tiedän, että hiekanjyvä kerrallaan se helpottaa ajan kanssa. Menetin puolisoni 41 v avioliiton jälkeen 1,5 v sitten.
Nyt jo voin itkemättä "keskustella" hänen kanssaan ja tukea perheystäväämme, joka 16.2 äkillisesti menetti miehensä, vain 45 v ikäisenä(sydän). Toivon jaksamista Sinulle!

Minunkin äitini vetelee viimeisiään. Ei pääse enään liikkumaan kunnolla. Mutta äitini on nyt kotona. Oli sairaalassa n. 2vk mutta sitten hänet siirrettiin hoitokotiin(saattokotiin) jossa hän oli noin 1½ kk. Tiedän että on kamalaa katsoa kun äiti kärsii ja pian hän on poissa. Mutta minä teen surutyötä jatkuvasti, koko ajan. Ei ole ainoatakaan päivää, tuntia, että en ajattelisi asiaa. Se tulee tapahtumaan tahtoi tai ei. Sinäkin ajattelet asiaa varmaankin jatkuvasti, mutta se auttaa selvittämään ajatuksiasi. Asioihin tottuu tai sitten on vain pakko tottua. Uskon että selviät vaikka kipeää tekee. Niin tekee minullakin, mutta on vain pakko jatkaa. Tiedän että äitini ja äitisi kuolee joskus, me kaikki kuolemme joskus. Mene vaikka juttelemaan, se helpottaa kun tietää että ei itse kanna koko taakkaa. Anna äidillesi tukea mutta ota vastaan myös itse tukea. Todella paljon voimia sinulle koska tiedän että tämä vie voimia. Kyllä selviät tästä. Saat surea rauhassa mutta muista pitää tarpeeksi huolta itsestäsi. Jos tuntuu että mikään ei ole hyvin niin mene puhumaan jonnekkin, se helpottaa ainakin vähäisen. Voimia todella paljon sinulle.

Hei!

Teen suomen kielen kandidaatintutkielmaa Tampereen yliopistossa. Tutkimukseni aiheena ovat empatian osoittamisen kielelliset keinot anonyymeilla keskustelufoorumeilla. Haluaisin käyttää tätä Suomi24-palvelussa käytyä keskustelua aineistona tutkimuksessani.

Käsittelen aineistoani täysin anonyymisti, enkä julkaise kirjoittajien nimimerkkejä tutkimuksessani. Työssäni tarkastelen puhtaasti empatian osoittamisen kielellisiä keinoja ottamatta kantaa esimerkiksi keskustelijoiden tilanteisiin. Erittelen keskustelun viesteistä selkeästi empaattisiksi luokiteltavat puheenvuorot, jotka analysoin sekä sanallisella että toiminnallisella tasolla avatakseni niitä keinoja, joiden avulla empatiaa voidaan osoittaa anonyymissa verkkokeskustelussa. Saatan tekijänoikeuslain puitteissa lainata osia joistakin puheenvuoroista, mutta tällöinkään en julkaise kirjoittajan nimimerkkiä.

Mikäli kysyttävää ilmenee, otathan yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen [email protected].

Ystävällisin terveisin,
Pauliina Ahlqvist, Tampereen yliopisto