Paskamainen äiti

Äiti on alkoholisoitunut luonnevikainen narsisti. 2-3 -vuotiaana hän käytti minua pelinappulana isää vastaan, kertoi minulle paikkansapitämättömiä paskajuttuja isästä. Tyypilliseen narsistisen luonnehäiriön tapaan manipuloi ympäristöään, muilla kuin hänellä ei ole merkitystä, olin kuulemma syntymälläni pilannut hänen uranäkymänsä jne jne. Ja tota paskaa saa sitten kuulla parikymmentä vuotta väkivaltaisten juoppohulluuskohtauksien siivittämänä. Faija on sellainen hyväluontoinen heittopussi, joka tapasi paeta kotoa äidin raivoamista, meni pitkään ennen kuin sain ihmisäkäsitykseni ja naiskuvani kohdalleen.

Joo, meni näköjään alter egot sekaisin. Olen siis toi alkuperäinen kirjoittaja. Toivotaan että sivupersoonat pysyy turvallisen virtuaalisina.

asdasda kirjoitti:

Äiti on alkoholisoitunut luonnevikainen narsisti. 2-3 -vuotiaana hän käytti minua pelinappulana isää vastaan, kertoi minulle paikkansapitämättömiä paskajuttuja isästä. Tyypilliseen narsistisen luonnehäiriön tapaan manipuloi ympäristöään, muilla kuin hänellä ei ole merkitystä, olin kuulemma syntymälläni pilannut hänen uranäkymänsä jne jne. Ja tota paskaa saa sitten kuulla parikymmentä vuotta väkivaltaisten juoppohulluuskohtauksien siivittämänä. Faija on sellainen hyväluontoinen heittopussi, joka tapasi paeta kotoa äidin raivoamista, meni pitkään ennen kuin sain ihmisäkäsitykseni ja naiskuvani kohdalleen.

Lue lisää

Tuntuupa tutulta. Itse olen jo kuusikymppinen, äitini kiusasi ja terrorisoi minua lähes koko ikäni. Vanhanaikaisen kasvatuksen saaneena, en pystynyt katkaisemaan välejäni häneen, kuin väliaikaisesti, yritin kestää ja ymmärtää koska halusin, että lapsillani olisi isovanhemmat. Äitini ei käyttänyt alkoholia, hän oli ilman sitäkin manipuloiva luonnevikainen narsisti. Hän vähätteli, pilkkasi, ivasi ja keksi valheita. Lapsena hänen viestinsä minulle alkoivat: jos sinua ei olisi…
Normaali vanhempi toivoo lapsilleen hyvää, äiti toivoi meille aina pahaa ja jopa kadehti omia lapsiaan. Sisareni muutti kotoa 300 km päähän kuusitoistavuotispäivänään, työpaikan ja matkarahat hänelle oli järjestänyt entinen opettaja joka tunsi olosuhteemme, itse olin 18 pois muuttaessani.
Toivoin, että etäisyys auttaisi, mutta ei. Jokainen tapaaminen ja puhelinsoitto päätyi syyttelyyn ja ivaamiseen, vuosien myötä aina vain pahempiin.
Äiti kuoli neljä vuotta sitten. Kukaan ei ole elämäni aikana aiheuttanut minulle niin paljon pahaa, kuin äiti. En osaa edes surra häntä, mutta olen antanut hänelle anteeksi. Ajattelen, että hän ei varmaan voinut sille mitään, hän oli mikä oli, ja toimi sen mukaan. Olen myös antanut anteeksi itselleni etten pystynyt rakastamaan häntä ja vihantunteet häntä kohtaan.
Pidä sinä pintasi ja pysy äidistäsi erossa, ei hän muutu, jatka sinä elämääsi. Viha on tunne mikä kuluttaa ja syö sisintäsi, sallittu tunne mutta turha taakka kantaa. Kannattaisiko sinun hakea keskustelu apua ?
Voimia ja haleja sinulle!

asdasda kirjoitti:

Äiti on alkoholisoitunut luonnevikainen narsisti. 2-3 -vuotiaana hän käytti minua pelinappulana isää vastaan, kertoi minulle paikkansapitämättömiä paskajuttuja isästä. Tyypilliseen narsistisen luonnehäiriön tapaan manipuloi ympäristöään, muilla kuin hänellä ei ole merkitystä, olin kuulemma syntymälläni pilannut hänen uranäkymänsä jne jne. Ja tota paskaa saa sitten kuulla parikymmentä vuotta väkivaltaisten juoppohulluuskohtauksien siivittämänä. Faija on sellainen hyväluontoinen heittopussi, joka tapasi paeta kotoa äidin raivoamista, meni pitkään ennen kuin sain ihmisäkäsitykseni ja naiskuvani kohdalleen.

Lue lisää

Paitsi, että hänen ei edes tarvinnut juoda ollakseen kurja äiti - itse asiassa hän oli niin 'raivoraitis', että kun tuttavani tulivat kylään Puolasta, tuliaisenaan vodkapullo, äiti kaasi sen heidän nenänsä edessä tiskialtaaseen. Ja hänestä se oli moraalisesti oikea käyttäytymistapa!

Ja tuon hän teki ollessaan hyvällä tuulella. Hänen ilkeytensä on niin pitkä juttu, etten taida siitä nyt kertoilla.

En ole ollut häneen yhteydessä viiteentoista vuoteen, enkä tule olemaan vastaisuudessakaan. En vihaa, mutta en rakastakaan. Hän on minulle vieras ihminen.

äidiltäni! kirjoitti:

Paitsi, että hänen ei edes tarvinnut juoda ollakseen kurja äiti - itse asiassa hän oli niin 'raivoraitis', että kun tuttavani tulivat kylään Puolasta, tuliaisenaan vodkapullo, äiti kaasi sen heidän nenänsä edessä tiskialtaaseen. Ja hänestä se oli moraalisesti oikea käyttäytymistapa!

Ja tuon hän teki ollessaan hyvällä tuulella. Hänen ilkeytensä on niin pitkä juttu, etten taida siitä nyt kertoilla.

En ole ollut häneen yhteydessä viiteentoista vuoteen, enkä tule olemaan vastaisuudessakaan. En vihaa, mutta en rakastakaan. Hän on minulle vieras ihminen.

Lue lisää

kohtaloita ja äitejä. Toki tiedän, että kaikenlaisia meistä löytyy. Itselläni jo ikää liki 60v, sisaruksia 4, monta omaa lasta, 7 lastenlasta ja oma äitini elää ja on pian 90v.
Ei moiti äitiäni, vaikka tiedän ja olemme sisaruksina olleet "eriarvoisia". Äiti on äiti ja yleisemmin ajattelee lapsen etua ja parasta aina. Tässä kerrotut "kauheat" äidit ovat kertakaikkiaan "sairaita" - henkisesti ja psyykkisesti. Joten heidän tekemisensä ja suhtautumisensa lapsiinsa on paras unohtaa. Viha on turha ja energiaa kuluttava tunne. Sairas ihminen ei tajua tilaansa eikä tekemisiään.

Kyllä sosiaaliviranomaiset hoitaa asiat ellei lapsi tunne mitään yhteenkuuluvuutta vainajaa kohtaan ja jollei vielä ole edes ollut tekemisissä vuosikausiin.

Ei muuten joudu! Kukaan ei ole velvoitettava huolehtimaan sukulaistensa hautajaisista.
Niin ja voin sanoa, että sen asian voi siirtää rakkaalle valtiollemme.
Ne kyllä hoitaa ruumiit jatko toimenpiteisiin.

Ja mikä sossu sinä olet? Jos vihaa mutsiaan niin sitten vihaa. Ei huolehtiminen ole mikään tekosyy, jonka varjolla pitäisi arvostaa ja rakastaa jotakuta joka on täysi paska itseään kohtaan. Onko sulla koskaan ollut mutsia, joka on tehnyt sun elämästäs yhtä helvettiä?
Kato, on helppo puhua noin niin kauan kun ei ole kokenut sitä itse.

älä nyt enää syyllistä ja vaadi ymmärtämään. Kuka jaksaisi rakastaa äitiä, jonka elämän viattomalla syntymisellään on pilannut. Niitä asioita ei voi mukksi muuttaa. Aika ainoastaan parantaa ja elämän ja ajatusten suuntaaminen muualle. Kyllä ihminen saa oikeutetusti jopa vihata ja pitää etäisyyttä äitiinsä, ei ainakaan silloin tule tehtyä mitään harkitsematonta, jota saisi katua vankilassa.

dkfj kirjoitti:

älä nyt enää syyllistä ja vaadi ymmärtämään. Kuka jaksaisi rakastaa äitiä, jonka elämän viattomalla syntymisellään on pilannut. Niitä asioita ei voi mukksi muuttaa. Aika ainoastaan parantaa ja elämän ja ajatusten suuntaaminen muualle. Kyllä ihminen saa oikeutetusti jopa vihata ja pitää etäisyyttä äitiinsä, ei ainakaan silloin tule tehtyä mitään harkitsematonta, jota saisi katua vankilassa.

Lue lisää

vaan tarkoitin sitä, että viha, oli sen kohde sitten kuka tahansa, on syövyttävä tunne. Siitä ei ole mitään hyötyä. Se jyskyttää pään sisällä ja rikkoo omaa itseä ihan turhaan. Parempi on päästä vihasta yli ja olla vaikka välinpitämätön tässä tapauksessakin.

sinnaliina kirjoitti:

vaan tarkoitin sitä, että viha, oli sen kohde sitten kuka tahansa, on syövyttävä tunne. Siitä ei ole mitään hyötyä. Se jyskyttää pään sisällä ja rikkoo omaa itseä ihan turhaan. Parempi on päästä vihasta yli ja olla vaikka välinpitämätön tässä tapauksessakin.

Lue lisää

On luonnotonta olla tuntematta vihaa sellaista kohtaan joka on tehnyt itselle pahaa.

Vihan yli tai ohi ei niin vain mennä.

Jossakin vaiheessa se viha on käytävä läpi.

Meillä on kaikilla omat keinomme selviytyä, mutten usko, että vihan olemassaolemattomuuden teeskentely auttaa ketään. Silloinhan vain jatkaa aikuisena sitä tunteiden kieltämistä ja hyllylle nostamista, johon lapsena (usein) pakotettiin.

Joopa. Arvaapa oliko mulla LIEVIÄ arvokriisejä joskus 7-8 -vuotiaana kun kuolussa selitettiin osana ev-lut. kristillisyyden pakkosyöttöä että vanhempia on kunnioitettava vaikka tilanne olisi mikä. Kunnioita siinä sitten suu vaahdossa karjuvaa humalaista äitiä, joka herättää sut keskellä yötä kertomalla paskajuttuja faijasta ja sen kaikista vioista. Selitti joskus sellaistakin että olisi voinut helposti hukuttaa mut vauvana pesusoikkoon. Ja väliin uhkaili itsemurhalla.
Herään vielä nykyäänkin taustamelusta poikkeaviin rasahduksiin turhan helposti. Ja mutsin tuttavapiiriä manipuloiva käytös on rokottanut mut melkolailla immuuniksi kaikelle teennäiselle petollisuudelle. Valitettavasti tämän takia mun on turha yrittää toimia esim. jonkun yhdistyksen hallituksessa kun en jaksa sitä teennäistä rottapeliä mitä näissä pelataan. Tiedä sitten onko suurikin menetys loppurivini kannalta. Muutenkin suhtautumiseni auktoriteetteihin ja valtahierarkioihin muotoutui skeptis-kyyniseksi, mikä tietty tuo omat vaikeutensa mm. työelämään.

Mun tekemisieni mitätöinti ja haukkuminen jatkui vuositolkulla kotoa pois muuton jälkeenkin. Kymmenisen vuotta jaksoin pitää jonkinlaisia välejä mutta viimeinen niitti tuli kun hän alkoi puhelimessa juovuspäissään kommentoida ivallisesti taannoista avioeroani. Mitä syytä mulla on pitää tälläiseen patologiseen luonnevikaiseen saastaan yhteyttä? Ei niin mitään, enkä ole päivääkään katunut päätöstäni. Viime aikoina olen alkanut satunnaisesti vihata faijaakin siitä että hän antoi kaiken tapahtua. Väistelevä selkärangaton hyssyttelijäpelkuri. En oikein pysty kunnioittamaan häntäkään, valitettavasti. Niinpä elän menneisyyteni suhteen eräänlaisen tyhjiön päällä, kun en sattuneesta syystä viitsi muistella.

asdasda kirjoitti:

Joopa. Arvaapa oliko mulla LIEVIÄ arvokriisejä joskus 7-8 -vuotiaana kun kuolussa selitettiin osana ev-lut. kristillisyyden pakkosyöttöä että vanhempia on kunnioitettava vaikka tilanne olisi mikä. Kunnioita siinä sitten suu vaahdossa karjuvaa humalaista äitiä, joka herättää sut keskellä yötä kertomalla paskajuttuja faijasta ja sen kaikista vioista. Selitti joskus sellaistakin että olisi voinut helposti hukuttaa mut vauvana pesusoikkoon. Ja väliin uhkaili itsemurhalla.
Herään vielä nykyäänkin taustamelusta poikkeaviin rasahduksiin turhan helposti. Ja mutsin tuttavapiiriä manipuloiva käytös on rokottanut mut melkolailla immuuniksi kaikelle teennäiselle petollisuudelle. Valitettavasti tämän takia mun on turha yrittää toimia esim. jonkun yhdistyksen hallituksessa kun en jaksa sitä teennäistä rottapeliä mitä näissä pelataan. Tiedä sitten onko suurikin menetys loppurivini kannalta. Muutenkin suhtautumiseni auktoriteetteihin ja valtahierarkioihin muotoutui skeptis-kyyniseksi, mikä tietty tuo omat vaikeutensa mm. työelämään.

Mun tekemisieni mitätöinti ja haukkuminen jatkui vuositolkulla kotoa pois muuton jälkeenkin. Kymmenisen vuotta jaksoin pitää jonkinlaisia välejä mutta viimeinen niitti tuli kun hän alkoi puhelimessa juovuspäissään kommentoida ivallisesti taannoista avioeroani. Mitä syytä mulla on pitää tälläiseen patologiseen luonnevikaiseen saastaan yhteyttä? Ei niin mitään, enkä ole päivääkään katunut päätöstäni. Viime aikoina olen alkanut satunnaisesti vihata faijaakin siitä että hän antoi kaiken tapahtua. Väistelevä selkärangaton hyssyttelijäpelkuri. En oikein pysty kunnioittamaan häntäkään, valitettavasti. Niinpä elän menneisyyteni suhteen eräänlaisen tyhjiön päällä, kun en sattuneesta syystä viitsi muistella.

Lue lisää

olkoon sitte paska äiti isä ukko tai akka..ei tollasia riippoja kannata sisällään pitää. Mulla oli luonnevikainen mies, kyllä helpotti kun kävin asiantuntijan juttusilla. Olinkin jo aika loppu ja eksyksissä, kunnes eräänä päivänä tajusin, ettei minun tarvitse sentään itseäni uhrata toisen "hulluuden" takia. En olisi tuota tajunnut jos en olisi saanut tukea, koska olin jo ihan loppu. Otin eron vaikka sain pelätä kuollakseni vielä muutamia vuosia. Mutta hei haloo - katkeruus rassaa, sen takia menkää ihmeessä jonkun asiantuntijan juttusille.

juttelemaan jonnekkin kirjoitti:

olkoon sitte paska äiti isä ukko tai akka..ei tollasia riippoja kannata sisällään pitää. Mulla oli luonnevikainen mies, kyllä helpotti kun kävin asiantuntijan juttusilla. Olinkin jo aika loppu ja eksyksissä, kunnes eräänä päivänä tajusin, ettei minun tarvitse sentään itseäni uhrata toisen "hulluuden" takia. En olisi tuota tajunnut jos en olisi saanut tukea, koska olin jo ihan loppu. Otin eron vaikka sain pelätä kuollakseni vielä muutamia vuosia. Mutta hei haloo - katkeruus rassaa, sen takia menkää ihmeessä jonkun asiantuntijan juttusille.

Lue lisää

Kuka tässä nyt niin katkera on?
Tajuatko, että puran vuosien takaista kiukkua keskustelu palstalla? En minä asiasta edes mainitse, kun olen muualla.
Ei minulla ole aikaa, kun on kaikkea muuta ja parempaa. Jos haluan antaa kohtalotoverille tunnetta, ettei hän ole yksin, niin vikaa kenties päässä? Mähän olen siis hei ihan hullu!

asdasda kirjoitti:

Joopa. Arvaapa oliko mulla LIEVIÄ arvokriisejä joskus 7-8 -vuotiaana kun kuolussa selitettiin osana ev-lut. kristillisyyden pakkosyöttöä että vanhempia on kunnioitettava vaikka tilanne olisi mikä. Kunnioita siinä sitten suu vaahdossa karjuvaa humalaista äitiä, joka herättää sut keskellä yötä kertomalla paskajuttuja faijasta ja sen kaikista vioista. Selitti joskus sellaistakin että olisi voinut helposti hukuttaa mut vauvana pesusoikkoon. Ja väliin uhkaili itsemurhalla.
Herään vielä nykyäänkin taustamelusta poikkeaviin rasahduksiin turhan helposti. Ja mutsin tuttavapiiriä manipuloiva käytös on rokottanut mut melkolailla immuuniksi kaikelle teennäiselle petollisuudelle. Valitettavasti tämän takia mun on turha yrittää toimia esim. jonkun yhdistyksen hallituksessa kun en jaksa sitä teennäistä rottapeliä mitä näissä pelataan. Tiedä sitten onko suurikin menetys loppurivini kannalta. Muutenkin suhtautumiseni auktoriteetteihin ja valtahierarkioihin muotoutui skeptis-kyyniseksi, mikä tietty tuo omat vaikeutensa mm. työelämään.

Mun tekemisieni mitätöinti ja haukkuminen jatkui vuositolkulla kotoa pois muuton jälkeenkin. Kymmenisen vuotta jaksoin pitää jonkinlaisia välejä mutta viimeinen niitti tuli kun hän alkoi puhelimessa juovuspäissään kommentoida ivallisesti taannoista avioeroani. Mitä syytä mulla on pitää tälläiseen patologiseen luonnevikaiseen saastaan yhteyttä? Ei niin mitään, enkä ole päivääkään katunut päätöstäni. Viime aikoina olen alkanut satunnaisesti vihata faijaakin siitä että hän antoi kaiken tapahtua. Väistelevä selkärangaton hyssyttelijäpelkuri. En oikein pysty kunnioittamaan häntäkään, valitettavasti. Niinpä elän menneisyyteni suhteen eräänlaisen tyhjiön päällä, kun en sattuneesta syystä viitsi muistella.

Lue lisää

Rasittavinta oli se ainainen huuto mistä tahansa.
Viimeisimpinä muistan sen, kun mutsini rupesi riiheämään siitä, että kirjoitin kauppalappuun kirjoitusvirheen. (aaaaaaaarrrrrrrggggggghhhhhh)
Siis se oli niin viimeisiä pisaroja, että huhhuh.

Munkin mutsi tuli herättämään keskellä yötä, paisko tavaroita naamalle ja huusi.
Sitten se yritti kai tappaakin mua, mutta sillon meillä oli se miesystävä kylässä, joka esti sitten sitä.
Se uhkaili aina huutaessaan tappaa mut esim. jos mun piti viedä koiraa, niin se huusi:
"Jos et nyt vie sitä koiraa niin tapan sut?"
Käsität varmaan, ettei se tosiaan helpottanut yhtään ja tota oli jatkunut niin kauan kuin vain olin jaksanut muistiani koota.
Tyttöystäväni oli kuin kuultu rukous ja en tiedä missä olisin ollut ehkä myöhemmin, jos hän ei olisi astunut mukaan kuvioon.
Yritin itsemurhaa ainakin kolmesti ja kerran melkein onnistuinkin, kun hyppäsin yhden rakennuksen katolta, mutta jotenkin selvisin vain naarmuilla ja aivotärähdyksellä. (?)

Sinulla on ollut rankkaa ja ei sitä voi pyyhkiä ikinä pois, vaikka kuinka sitä luulisi.
Osa ei voi edes tajuta sitä, kun ei ole koskaan kokenut. Luulevat, että se on jotain suurentelua ja voi pojat! Joskus toivoisin että olisikin.

Ei se ,että joku on jonkun äiti ,nosta häntä pyhimyksen asemaan ja arvostelun yläpuolelle.Teot ne ratkaisee.Äidin on ansaittava lapsen kunnioitus ja arvostus omalla käytöksellään ja rehellisellä rakastamisellaan. Jos lasta on kohdeltu huonosti ja ei tasapuolisesti ja äidin kieroilut joskus lapselle paljastuu, kyllä lapsella on oikeus vihata äitiään sydämensä pohjasta ja olla katkera,vaikka yleisesti annetaankin ymmärtää, että lapsen täytyy olla mukisematta ikuisessa kiitollisuuden velassa,siitä että on saanut murua rinnan alle ja on ollut pienenä katto pään päällä.Jos äiti pysyy asioissa omalla polullaan ei lapsella ole muuta mahdollisuutta kuin panna välit poikki ,jopa lopullisesti, että saa keskittyä omaan elämäänsä, tällöin on vaan ajateltava että se oli ihmissuhde muitten joukossa.

111 kirjoitti:

Ei se ,että joku on jonkun äiti ,nosta häntä pyhimyksen asemaan ja arvostelun yläpuolelle.Teot ne ratkaisee.Äidin on ansaittava lapsen kunnioitus ja arvostus omalla käytöksellään ja rehellisellä rakastamisellaan. Jos lasta on kohdeltu huonosti ja ei tasapuolisesti ja äidin kieroilut joskus lapselle paljastuu, kyllä lapsella on oikeus vihata äitiään sydämensä pohjasta ja olla katkera,vaikka yleisesti annetaankin ymmärtää, että lapsen täytyy olla mukisematta ikuisessa kiitollisuuden velassa,siitä että on saanut murua rinnan alle ja on ollut pienenä katto pään päällä.Jos äiti pysyy asioissa omalla polullaan ei lapsella ole muuta mahdollisuutta kuin panna välit poikki ,jopa lopullisesti, että saa keskittyä omaan elämäänsä, tällöin on vaan ajateltava että se oli ihmissuhde muitten joukossa.

Lue lisää

Hautajaiskulut maksaa toki ensisijaisesti kuolinpesä. Jos vainajalla on varallisuutta, hautauskustannukset makstetaan siitä. Ja hautauskulut tietenkin vähentävät mahdollista perintöä.

Tietenkin jokaisella näin, myös suvun huolehtiessa hautajaisista.

Mutta kyllä ne sossun tädit sen hautapaikan hankkivat ja järjestävät hautauksen. Virkatyönä.

Vaikka tässä onkin kyse äidistä ja lapsesta niin ihan sama pätee kuin avioliittoon: kummankin velvollisuus on tehdä parhaansa.

Jos äiti ei ikinä tee yhtään mitään suhteen hyväksi, niin saa tietysti rypeä siellä pohjamudissa ihan rauhassa... Miksi lapsen olisi yksin velvollisuus yrittää parantaa yhtään mitään?

Höpö höpö sanon minä.

Jos äiti ei ole ymmärtänyt rakastaa lastaan niin se on hänen ongelmansa eikä (enää) sen aikuistuneen lapsen.

Monet, kuten sinäkin ilmeisesti, yrittävät hintaan mihin tahansa nostaa olento nimeltä "äiti" jollekin perkuleen jalustalle.

Hiukan realismia peliin, kiitos. Se äiti ei ole pyhimys vaikka kuinka peitettäisiin lehtikullalla ja kiillotettaisiin pyhimyksen sädekehää kutreilla.

Äiti on vain ihminen, ihan samalla tavoin kuin se lapsikin.

Aivan epäoikeudenmukaista vaatia vaikka mitä (hirveitä kärsineeltä, avuttomalta) lapselta samalla kun aikuiselta äidiltä ei vaadita yhtään mitään. Eikös vain?

Sitten kuitenkin vedotaan siihen, että lapsi on nyt aikuinen. Eikö se äiti sitten ole KOSKAAN aikuinen? Onko "äiti" yhtä kuin joku vajaaälyinen olento, jolta ei sovi vaatia aikuisen käyttäytymistä?

Minusta tuommoinen "logiikka" on hämmästyttävän sumeaa.

kuin avioliitto kirjoitti:

Vaikka tässä onkin kyse äidistä ja lapsesta niin ihan sama pätee kuin avioliittoon: kummankin velvollisuus on tehdä parhaansa.

Jos äiti ei ikinä tee yhtään mitään suhteen hyväksi, niin saa tietysti rypeä siellä pohjamudissa ihan rauhassa... Miksi lapsen olisi yksin velvollisuus yrittää parantaa yhtään mitään?

Höpö höpö sanon minä.

Jos äiti ei ole ymmärtänyt rakastaa lastaan niin se on hänen ongelmansa eikä (enää) sen aikuistuneen lapsen.

Monet, kuten sinäkin ilmeisesti, yrittävät hintaan mihin tahansa nostaa olento nimeltä "äiti" jollekin perkuleen jalustalle.

Hiukan realismia peliin, kiitos. Se äiti ei ole pyhimys vaikka kuinka peitettäisiin lehtikullalla ja kiillotettaisiin pyhimyksen sädekehää kutreilla.

Äiti on vain ihminen, ihan samalla tavoin kuin se lapsikin.

Aivan epäoikeudenmukaista vaatia vaikka mitä (hirveitä kärsineeltä, avuttomalta) lapselta samalla kun aikuiselta äidiltä ei vaadita yhtään mitään. Eikös vain?

Sitten kuitenkin vedotaan siihen, että lapsi on nyt aikuinen. Eikö se äiti sitten ole KOSKAAN aikuinen? Onko "äiti" yhtä kuin joku vajaaälyinen olento, jolta ei sovi vaatia aikuisen käyttäytymistä?

Minusta tuommoinen "logiikka" on hämmästyttävän sumeaa.

Lue lisää

Väärässä olet esimerkiksi siinä, ettei huonokin äiti rakastaisi lastansa, mutta hänelle ei ole kukaan osannut opettaa oikeaa tapaa rakastaa, sillä nämä jutut jatkuvat sukupolvesta seuraavaan, jos ei joku tajua niitä katkaista. Ihan sama kuka, kunhan sen tekisi edes joku.

Lapsen velvollisuus on kasvaa ihmisenä mahdollisimman paljon eteenpäin ihmissuhteissa, mutta jos on ollut takana huonosti onnistunut suhde äitiinsä (ja tähän kai voisi myös sanoa äiti / tytär suhteissa) niin joidenkin tietynlainen kasvu jää tulematta, koska sitä on tukkimassa koetut pelot ja se, että lapsesta on tullut niin kiltti johtuen väkivallasta ja voimakkaasta puheenkäytöstä kotona, ettei hän enää uskalla kyseenalaistaa mitään. Jatkaa "kiltti-ihminen" linjaansa on kaikessa aina samaa mieltä toisten kanssa, kyllä itsekseen protestoi joitakin asioita, mutta ei uskalla riidan pelossa kyseenalaistaa mitään ihmissuhteissaan. Elämä on muuttunut samanlaiseksi näytelmäksi, mitä se oli ollut jo sukupolvia ennen...aina vain uudelleen...

Se kiltti ihminen pitää opettaa olemaan pelkäämättä mielipiteitään, se ei ole kasvattajan syy jos hän ei halua henkistä kasvua itselleen, vaan jatkaa samalla linjalla, niin ettei mitään olisi tapahtunut.

Henkistä kasvua on esim. irtaantua lapsuuskodistaan, tehdä rajat selviksi vanhemmilleen, ei roikkua millään negatiivisella henkisellä köydellä enää sinne. Se on siis lapsen työ onnistua irtaantumaan jos hän jättää selvittämättä ja jää asia selvittämättä ja sisäistä kasvua ei voi tulla, ja siinä itsensä löytämisessä voi tapahtua suuriakin ihmeitä ihmisluonteessa, jos saa tulpan irtoamaan. Ei ole enää tarvetta syytellä muita epäonnistumistaan, vaan uskaltaa sanoa jos on jostain asiasta erimieltä rakentavasti. Ihminen joka on koukussa vihaansa ei osaa edistyä todellisesti ihmissuhteissaan. Vanhemmalla iällä voi tulla masennusta vain siksi, että jokin sisällä toivoo henkistä kasvua, mutta ihminen on saamaton, tietämätön mitä tehdä asialle.

En pysty nostamaan äitiäni enää millekkään alustalle, sillä muistot ovat kuten hänkin sanoo, mutta on hienoa nähdä hänen elävän aivan toisenlaista elämää kun aikaisemmin, itsekin päässeenä vihastaan, rakastan häntä omalla tavallani, tietäen, että hänen kätketyt purkauksensa johtuivat kuitenkin perimmiltään välittämisestä, hän ei vain osannut aikaisemmin ilmaista itseään oikein. Tunnen lähimmäisen vastuun hänestä, tahdon tuottaa hänelle paljon onnistumisen tunteita, sillä nyt näen mikä hänet saa onnelliseksi ja hän uskaltaa nauttia sanattomista eleistäni. Joululahjaksi hän osti mulle iltalaukun kauniin mustan. Se, että olin lahjasta aidosti tyytyväinen ja kiitollinen ja sanoin tulleen tarpeeseen, sain hänet viettämään yhtä elämänsä parhaimmista jouluista, sillä hän on täynnä onnistumisen kaipuuta. Aina kun hän jossain onnistuu, niin hän tulee vahvemmaksi ihmiseksi ja sitä myötä uskaltaa hyvän mielensä näyttää maailmalle. Ennen hänen elämässään oli vain epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä, näin ei ole enää.


"Aivan epäoikeudenmukaista vaatia vaikka mitä (hirveitä kärsineeltä, avuttomalta) lapselta samalla kun aikuiselta äidiltä ei vaadita yhtään mitään. Eikös vain? "

Tässäpä kiteytit kaikkein tärkeimmän, odotat edelleenkin täydellisyyttä äidiltäsi ja itse et halua kasvua vaan syyllistät hänet, edelleenkin vaikka et ole enää lapsi...

Terveessä kodissa kasvaneet lapset kasvavat ja osaavat ottaa vastuun omasta elämästään helpommin, mutta epäterveessä kodissa kasvanut lapsi odottaa, että muut palvelevat häntä, hänen pyytämättä yhtään mitään vain olettamalla toisten tekevän hänet onnelliseksi, kun oma äiti ei onnistunut. Yleensähän se tehtävä annetaan sille elämänkumppanille, se on raskas taakka toisen kantaa, miltei mahdoton, siksi suhde ei kovin hyvin onnistu, on riitaa aivan tyhmistä asioista joista terveet ihmiset eivät edes riitele. Se rakkaus on kuoppaan kaivettu asetithan hänelle aivan liian suuren tehtävän itse osallistumatta, mutta erotessanne edelleenkin hänkin oli se joka teki kaiken väärin ja sinä olit se joka joutui "kärsimään"

Terveessä kodista kasvanut lapsi eron jälkeen ottaa oppia tekemistään virheistä, eikä toista niitä uudelleen, mutta rikkinäisestä kodista tullut lapsi toistaa niitä suhteesta toiseen ain vain syyttäen toista osapuolta kaikista virheistä.

Tämän kaiken voit todeta vaikkapa tilastoista. Kuinka paljon on niitä naisia joiden miehet esim. lyövät ja alkavat juomaan, tapellaan, kun suhde päättyy sama nainen löytää taas samanlaisen miehen jonka kanssa asiat toistuvat. Siinä rikkinäisen kodin tytär toistaa samaa rikkinäistä kasvuaan yhä uudelleen ja uudelleen.manipuloimalla miehiä väkivaltaan. Todellisuudessa voi jopa olla niin, että mies olikin aivan ehjästä kodista, mutta tarpeeksi pitkään "vihassa manipuloituna" ei jaksa enää selvitä pelkillä sanoilla, sillä eihän toinen kuuntele häntä.

Tämä oli yksi esimerkki näitä voisi kaivella useita. suhteisiin ei tarvitse liittyä näkyvää väkivaltaakaan. Se voi olla henkistä. Luottamuksen puutetta: esim. marisemalla toisen käyttäytymisestä jotain näin: mikset sinä tänäänkään tullut ajoissa vaikka odotin,(on huolissaan, kun itseä ei miellytetty) kun oikesti terve ihminen olisi kysynyt, että mikäs sinua viivästytti, oliko ylitöitä... on huolissaan ja kiinnostunut läheisensä asioista.

Voi nämä todella ovat niin vaikeasti tajuttavia aiheita itselleen, silloin kun ei ole "halua löytää virheitä itsestään" on tarve olla oikeassa ja täydellinen teoissaan. Se täydellisyyden tavoittelu juuri on se tulevan masentumisen syy, se, ettei voi antaa itsensä olla virheitä tekevä ihminen ja osaa aidosti nolostua jonkun harmittoman virheen jälkeen vaan moittii itseään, niinkun se kasvattaja teki aikoinaan ja syyllistää itse itsensä epäonnistujaksi.

Siksi yritän puhua ja sanoa, että kun tekee ajoissa uudenlaisia päätöksiä elämässään, hakee vaikka jonkin alan kirjan kirjastosta, alkaa muovaamaan itseään siihen, että uskoo onnistuvansa asioissa, niin voi välttyä paljolta vielä surullisemmalta, eroista rakastamistaan ihmisistä, sillä jälkeenpäin kun tajuaa omat virheensä voi tulla suru puseroon, kun huomaa, että se ihminen olikin aivan mahdottoman hieno ja ajattelevainen, miksen tajunnut muuttaa itseäni ajoissa. Jos oikein katsot sillä silmällä maailmalla voit nähdä näitä onnettomia ihmisiä monenmoisia joilta elämä jäi nauttimatta oikein, vain siksi, että kantoi vihaa sisällään. Haluatko olla yksi heistä?

tämä sinulle kirjoitti:

Väärässä olet esimerkiksi siinä, ettei huonokin äiti rakastaisi lastansa, mutta hänelle ei ole kukaan osannut opettaa oikeaa tapaa rakastaa, sillä nämä jutut jatkuvat sukupolvesta seuraavaan, jos ei joku tajua niitä katkaista. Ihan sama kuka, kunhan sen tekisi edes joku.

Lapsen velvollisuus on kasvaa ihmisenä mahdollisimman paljon eteenpäin ihmissuhteissa, mutta jos on ollut takana huonosti onnistunut suhde äitiinsä (ja tähän kai voisi myös sanoa äiti / tytär suhteissa) niin joidenkin tietynlainen kasvu jää tulematta, koska sitä on tukkimassa koetut pelot ja se, että lapsesta on tullut niin kiltti johtuen väkivallasta ja voimakkaasta puheenkäytöstä kotona, ettei hän enää uskalla kyseenalaistaa mitään. Jatkaa "kiltti-ihminen" linjaansa on kaikessa aina samaa mieltä toisten kanssa, kyllä itsekseen protestoi joitakin asioita, mutta ei uskalla riidan pelossa kyseenalaistaa mitään ihmissuhteissaan. Elämä on muuttunut samanlaiseksi näytelmäksi, mitä se oli ollut jo sukupolvia ennen...aina vain uudelleen...

Se kiltti ihminen pitää opettaa olemaan pelkäämättä mielipiteitään, se ei ole kasvattajan syy jos hän ei halua henkistä kasvua itselleen, vaan jatkaa samalla linjalla, niin ettei mitään olisi tapahtunut.

Henkistä kasvua on esim. irtaantua lapsuuskodistaan, tehdä rajat selviksi vanhemmilleen, ei roikkua millään negatiivisella henkisellä köydellä enää sinne. Se on siis lapsen työ onnistua irtaantumaan jos hän jättää selvittämättä ja jää asia selvittämättä ja sisäistä kasvua ei voi tulla, ja siinä itsensä löytämisessä voi tapahtua suuriakin ihmeitä ihmisluonteessa, jos saa tulpan irtoamaan. Ei ole enää tarvetta syytellä muita epäonnistumistaan, vaan uskaltaa sanoa jos on jostain asiasta erimieltä rakentavasti. Ihminen joka on koukussa vihaansa ei osaa edistyä todellisesti ihmissuhteissaan. Vanhemmalla iällä voi tulla masennusta vain siksi, että jokin sisällä toivoo henkistä kasvua, mutta ihminen on saamaton, tietämätön mitä tehdä asialle.

En pysty nostamaan äitiäni enää millekkään alustalle, sillä muistot ovat kuten hänkin sanoo, mutta on hienoa nähdä hänen elävän aivan toisenlaista elämää kun aikaisemmin, itsekin päässeenä vihastaan, rakastan häntä omalla tavallani, tietäen, että hänen kätketyt purkauksensa johtuivat kuitenkin perimmiltään välittämisestä, hän ei vain osannut aikaisemmin ilmaista itseään oikein. Tunnen lähimmäisen vastuun hänestä, tahdon tuottaa hänelle paljon onnistumisen tunteita, sillä nyt näen mikä hänet saa onnelliseksi ja hän uskaltaa nauttia sanattomista eleistäni. Joululahjaksi hän osti mulle iltalaukun kauniin mustan. Se, että olin lahjasta aidosti tyytyväinen ja kiitollinen ja sanoin tulleen tarpeeseen, sain hänet viettämään yhtä elämänsä parhaimmista jouluista, sillä hän on täynnä onnistumisen kaipuuta. Aina kun hän jossain onnistuu, niin hän tulee vahvemmaksi ihmiseksi ja sitä myötä uskaltaa hyvän mielensä näyttää maailmalle. Ennen hänen elämässään oli vain epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä, näin ei ole enää.


"Aivan epäoikeudenmukaista vaatia vaikka mitä (hirveitä kärsineeltä, avuttomalta) lapselta samalla kun aikuiselta äidiltä ei vaadita yhtään mitään. Eikös vain? "

Tässäpä kiteytit kaikkein tärkeimmän, odotat edelleenkin täydellisyyttä äidiltäsi ja itse et halua kasvua vaan syyllistät hänet, edelleenkin vaikka et ole enää lapsi...

Terveessä kodissa kasvaneet lapset kasvavat ja osaavat ottaa vastuun omasta elämästään helpommin, mutta epäterveessä kodissa kasvanut lapsi odottaa, että muut palvelevat häntä, hänen pyytämättä yhtään mitään vain olettamalla toisten tekevän hänet onnelliseksi, kun oma äiti ei onnistunut. Yleensähän se tehtävä annetaan sille elämänkumppanille, se on raskas taakka toisen kantaa, miltei mahdoton, siksi suhde ei kovin hyvin onnistu, on riitaa aivan tyhmistä asioista joista terveet ihmiset eivät edes riitele. Se rakkaus on kuoppaan kaivettu asetithan hänelle aivan liian suuren tehtävän itse osallistumatta, mutta erotessanne edelleenkin hänkin oli se joka teki kaiken väärin ja sinä olit se joka joutui "kärsimään"

Terveessä kodista kasvanut lapsi eron jälkeen ottaa oppia tekemistään virheistä, eikä toista niitä uudelleen, mutta rikkinäisestä kodista tullut lapsi toistaa niitä suhteesta toiseen ain vain syyttäen toista osapuolta kaikista virheistä.

Tämän kaiken voit todeta vaikkapa tilastoista. Kuinka paljon on niitä naisia joiden miehet esim. lyövät ja alkavat juomaan, tapellaan, kun suhde päättyy sama nainen löytää taas samanlaisen miehen jonka kanssa asiat toistuvat. Siinä rikkinäisen kodin tytär toistaa samaa rikkinäistä kasvuaan yhä uudelleen ja uudelleen.manipuloimalla miehiä väkivaltaan. Todellisuudessa voi jopa olla niin, että mies olikin aivan ehjästä kodista, mutta tarpeeksi pitkään "vihassa manipuloituna" ei jaksa enää selvitä pelkillä sanoilla, sillä eihän toinen kuuntele häntä.

Tämä oli yksi esimerkki näitä voisi kaivella useita. suhteisiin ei tarvitse liittyä näkyvää väkivaltaakaan. Se voi olla henkistä. Luottamuksen puutetta: esim. marisemalla toisen käyttäytymisestä jotain näin: mikset sinä tänäänkään tullut ajoissa vaikka odotin,(on huolissaan, kun itseä ei miellytetty) kun oikesti terve ihminen olisi kysynyt, että mikäs sinua viivästytti, oliko ylitöitä... on huolissaan ja kiinnostunut läheisensä asioista.

Voi nämä todella ovat niin vaikeasti tajuttavia aiheita itselleen, silloin kun ei ole "halua löytää virheitä itsestään" on tarve olla oikeassa ja täydellinen teoissaan. Se täydellisyyden tavoittelu juuri on se tulevan masentumisen syy, se, ettei voi antaa itsensä olla virheitä tekevä ihminen ja osaa aidosti nolostua jonkun harmittoman virheen jälkeen vaan moittii itseään, niinkun se kasvattaja teki aikoinaan ja syyllistää itse itsensä epäonnistujaksi.

Siksi yritän puhua ja sanoa, että kun tekee ajoissa uudenlaisia päätöksiä elämässään, hakee vaikka jonkin alan kirjan kirjastosta, alkaa muovaamaan itseään siihen, että uskoo onnistuvansa asioissa, niin voi välttyä paljolta vielä surullisemmalta, eroista rakastamistaan ihmisistä, sillä jälkeenpäin kun tajuaa omat virheensä voi tulla suru puseroon, kun huomaa, että se ihminen olikin aivan mahdottoman hieno ja ajattelevainen, miksen tajunnut muuttaa itseäni ajoissa. Jos oikein katsot sillä silmällä maailmalla voit nähdä näitä onnettomia ihmisiä monenmoisia joilta elämä jäi nauttimatta oikein, vain siksi, että kantoi vihaa sisällään. Haluatko olla yksi heistä?

Lue lisää

Minusta on kummallista, että sinä siellä cyberissä mukamas tunnet minut, vaikka tuskinpa olemme koskaan edes tavanneet. En edes asu Suomessa. Ihmeellinen selvänäkijä sinun täytyy olla!

Ei minua henk.koht. enää lapsuuteni vaivaa, se on ollutta ja mennyttä. Olen toki saanut luvan vaivalloisesti yksin nousta kivistä mäkeä ylös ja opetella elämäni työkaluiksi ne positiiviset keinot, joita toiset "onnelliset" ovat saaneet ilmaiseksi kotoa eväiksi.

En ole koskaan vaatinut vanhemmiltani "täydellisyyttä" (olet muuten inhottava kun panet sanoja toisen suuhun), mutta kai heiltä(kin) aikuisuutta voi vaatia ihan samalla tavalla kuin heidän aikuisilta lapsiltaan? Eikö? Miksi ei?

Enpä tiedä, väitinkö ettei "huono äiti" rakastaisi lastaan. Mutta sen rakkaudenhan täytyy välttämättä näkyä teoissa jollakin tavalla. Ei se muuten mitään rakkautta ole. Pelkkä "äiti sinua rakastaa" ei oikein tehoa, jos samaan aikaan lapsi on todellisuudessa täysin heitteillä.

Oma pohdintani on nykyään teoreettista, sillä
1) olen itse päässyt eroon lapsuudestani kaikesta huolimatta ja mm. itsetuntoni on vihdoinkin kohdallaan
2) näitä vastaavia tapauksia (vastuuttomia vanhempia siis) näyttää sikiävän yhä uudestaan joka lävestä.

Ja KAIKKI vastuu kehityksestä sysätään surutta lapsen niskaan. En näe siinä mitään logiikkaa.

Psykologisointisi kertonee omista pohdinnoistasi, joita yrität säälittävällä tavalla pakkosoveltaa minuunkin. Et onnistu - minäpä en ole sinä, kiitos vain.

En ole koskaan syytellyt esim. ilkeää äitiäni jostain epäonnistumisestani. Oletko sinä harrastanut sitä? No, se on sitten SINUN ongelmasi.

Minä en ole syytellyt äitiäni sellaisesta. Muista asioista kylläkin.

Jatka vielä vähän syvällistä psykoanalyysiäsi netin yli, niin teet itsesi vielä naurettavammaksi.

tämä sinulle kirjoitti:

Väärässä olet esimerkiksi siinä, ettei huonokin äiti rakastaisi lastansa, mutta hänelle ei ole kukaan osannut opettaa oikeaa tapaa rakastaa, sillä nämä jutut jatkuvat sukupolvesta seuraavaan, jos ei joku tajua niitä katkaista. Ihan sama kuka, kunhan sen tekisi edes joku.

Lapsen velvollisuus on kasvaa ihmisenä mahdollisimman paljon eteenpäin ihmissuhteissa, mutta jos on ollut takana huonosti onnistunut suhde äitiinsä (ja tähän kai voisi myös sanoa äiti / tytär suhteissa) niin joidenkin tietynlainen kasvu jää tulematta, koska sitä on tukkimassa koetut pelot ja se, että lapsesta on tullut niin kiltti johtuen väkivallasta ja voimakkaasta puheenkäytöstä kotona, ettei hän enää uskalla kyseenalaistaa mitään. Jatkaa "kiltti-ihminen" linjaansa on kaikessa aina samaa mieltä toisten kanssa, kyllä itsekseen protestoi joitakin asioita, mutta ei uskalla riidan pelossa kyseenalaistaa mitään ihmissuhteissaan. Elämä on muuttunut samanlaiseksi näytelmäksi, mitä se oli ollut jo sukupolvia ennen...aina vain uudelleen...

Se kiltti ihminen pitää opettaa olemaan pelkäämättä mielipiteitään, se ei ole kasvattajan syy jos hän ei halua henkistä kasvua itselleen, vaan jatkaa samalla linjalla, niin ettei mitään olisi tapahtunut.

Henkistä kasvua on esim. irtaantua lapsuuskodistaan, tehdä rajat selviksi vanhemmilleen, ei roikkua millään negatiivisella henkisellä köydellä enää sinne. Se on siis lapsen työ onnistua irtaantumaan jos hän jättää selvittämättä ja jää asia selvittämättä ja sisäistä kasvua ei voi tulla, ja siinä itsensä löytämisessä voi tapahtua suuriakin ihmeitä ihmisluonteessa, jos saa tulpan irtoamaan. Ei ole enää tarvetta syytellä muita epäonnistumistaan, vaan uskaltaa sanoa jos on jostain asiasta erimieltä rakentavasti. Ihminen joka on koukussa vihaansa ei osaa edistyä todellisesti ihmissuhteissaan. Vanhemmalla iällä voi tulla masennusta vain siksi, että jokin sisällä toivoo henkistä kasvua, mutta ihminen on saamaton, tietämätön mitä tehdä asialle.

En pysty nostamaan äitiäni enää millekkään alustalle, sillä muistot ovat kuten hänkin sanoo, mutta on hienoa nähdä hänen elävän aivan toisenlaista elämää kun aikaisemmin, itsekin päässeenä vihastaan, rakastan häntä omalla tavallani, tietäen, että hänen kätketyt purkauksensa johtuivat kuitenkin perimmiltään välittämisestä, hän ei vain osannut aikaisemmin ilmaista itseään oikein. Tunnen lähimmäisen vastuun hänestä, tahdon tuottaa hänelle paljon onnistumisen tunteita, sillä nyt näen mikä hänet saa onnelliseksi ja hän uskaltaa nauttia sanattomista eleistäni. Joululahjaksi hän osti mulle iltalaukun kauniin mustan. Se, että olin lahjasta aidosti tyytyväinen ja kiitollinen ja sanoin tulleen tarpeeseen, sain hänet viettämään yhtä elämänsä parhaimmista jouluista, sillä hän on täynnä onnistumisen kaipuuta. Aina kun hän jossain onnistuu, niin hän tulee vahvemmaksi ihmiseksi ja sitä myötä uskaltaa hyvän mielensä näyttää maailmalle. Ennen hänen elämässään oli vain epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä, näin ei ole enää.


"Aivan epäoikeudenmukaista vaatia vaikka mitä (hirveitä kärsineeltä, avuttomalta) lapselta samalla kun aikuiselta äidiltä ei vaadita yhtään mitään. Eikös vain? "

Tässäpä kiteytit kaikkein tärkeimmän, odotat edelleenkin täydellisyyttä äidiltäsi ja itse et halua kasvua vaan syyllistät hänet, edelleenkin vaikka et ole enää lapsi...

Terveessä kodissa kasvaneet lapset kasvavat ja osaavat ottaa vastuun omasta elämästään helpommin, mutta epäterveessä kodissa kasvanut lapsi odottaa, että muut palvelevat häntä, hänen pyytämättä yhtään mitään vain olettamalla toisten tekevän hänet onnelliseksi, kun oma äiti ei onnistunut. Yleensähän se tehtävä annetaan sille elämänkumppanille, se on raskas taakka toisen kantaa, miltei mahdoton, siksi suhde ei kovin hyvin onnistu, on riitaa aivan tyhmistä asioista joista terveet ihmiset eivät edes riitele. Se rakkaus on kuoppaan kaivettu asetithan hänelle aivan liian suuren tehtävän itse osallistumatta, mutta erotessanne edelleenkin hänkin oli se joka teki kaiken väärin ja sinä olit se joka joutui "kärsimään"

Terveessä kodista kasvanut lapsi eron jälkeen ottaa oppia tekemistään virheistä, eikä toista niitä uudelleen, mutta rikkinäisestä kodista tullut lapsi toistaa niitä suhteesta toiseen ain vain syyttäen toista osapuolta kaikista virheistä.

Tämän kaiken voit todeta vaikkapa tilastoista. Kuinka paljon on niitä naisia joiden miehet esim. lyövät ja alkavat juomaan, tapellaan, kun suhde päättyy sama nainen löytää taas samanlaisen miehen jonka kanssa asiat toistuvat. Siinä rikkinäisen kodin tytär toistaa samaa rikkinäistä kasvuaan yhä uudelleen ja uudelleen.manipuloimalla miehiä väkivaltaan. Todellisuudessa voi jopa olla niin, että mies olikin aivan ehjästä kodista, mutta tarpeeksi pitkään "vihassa manipuloituna" ei jaksa enää selvitä pelkillä sanoilla, sillä eihän toinen kuuntele häntä.

Tämä oli yksi esimerkki näitä voisi kaivella useita. suhteisiin ei tarvitse liittyä näkyvää väkivaltaakaan. Se voi olla henkistä. Luottamuksen puutetta: esim. marisemalla toisen käyttäytymisestä jotain näin: mikset sinä tänäänkään tullut ajoissa vaikka odotin,(on huolissaan, kun itseä ei miellytetty) kun oikesti terve ihminen olisi kysynyt, että mikäs sinua viivästytti, oliko ylitöitä... on huolissaan ja kiinnostunut läheisensä asioista.

Voi nämä todella ovat niin vaikeasti tajuttavia aiheita itselleen, silloin kun ei ole "halua löytää virheitä itsestään" on tarve olla oikeassa ja täydellinen teoissaan. Se täydellisyyden tavoittelu juuri on se tulevan masentumisen syy, se, ettei voi antaa itsensä olla virheitä tekevä ihminen ja osaa aidosti nolostua jonkun harmittoman virheen jälkeen vaan moittii itseään, niinkun se kasvattaja teki aikoinaan ja syyllistää itse itsensä epäonnistujaksi.

Siksi yritän puhua ja sanoa, että kun tekee ajoissa uudenlaisia päätöksiä elämässään, hakee vaikka jonkin alan kirjan kirjastosta, alkaa muovaamaan itseään siihen, että uskoo onnistuvansa asioissa, niin voi välttyä paljolta vielä surullisemmalta, eroista rakastamistaan ihmisistä, sillä jälkeenpäin kun tajuaa omat virheensä voi tulla suru puseroon, kun huomaa, että se ihminen olikin aivan mahdottoman hieno ja ajattelevainen, miksen tajunnut muuttaa itseäni ajoissa. Jos oikein katsot sillä silmällä maailmalla voit nähdä näitä onnettomia ihmisiä monenmoisia joilta elämä jäi nauttimatta oikein, vain siksi, että kantoi vihaa sisällään. Haluatko olla yksi heistä?

Lue lisää

Tässäpä kiteytit kaikkein tärkeimmän, odotat edelleenkin täydellisyyttä äidiltäsi ja itse et halua kasvua vaan syyllistät hänet, edelleenkin vaikka et ole enää lapsi...


Ei äitini tarvitse olla enää täydellinen hänhän on kuin nuori pimatsu aina ajoittain, nyt kun uskaltaa olla sellainen kuin on, toki eteneminen ei koskaan tapahdu hetkessä. Hän on vain hyväksynyt sen, että ei määrää minun elämästäni enää millään tavoin, eikä hänellä ole oikeutta päättää tekemisistäni tai päätöksistäni, toki on oikeus kertoa mielipiteensä, mutta ei hän tee sitäkään enää siten, että se vaikuttaisi elämäni päätöksiin. Hän on vain päästänyt irti napanuorasta ja uskoo ja luottaa päätöksiini ja päinvastoin usein pyytää minua neuvomaan, että mitä tekisi joissain jutuissa ja on paljon tyytyväisempi, kun on saanut hyvän neuvon, (mitä myöskään hänen ei tarvitse noudattaa)neuvoni hänelle ovatkin enemmän sellaisia tukijuttuja, sillä olenhan hiukan nuorempaa sukupolvea ja hän jo hiukan jämähtänyt joissain asioissa paikoilleen.

Meillä on päivä päivältä parempi suhde, olemme tutustuneet vasta nyt aivan oikeasti. ja oikeastaan vain siksi, että toinen mummeli alkoi kertomaan tyttärensä kylmää suhtautumista häneen ja minun tuli paha mieli hänen vuoksensa ja päätin, että minun äidilläni oli oikeus tehdä nuorena virheitä, niin tekee jokainen äiti, minäkin ja lapseni on mahtava mukula kun on kestänyt tälläisen äidin ja pitää minua ihan hyvänä äitinä. Minun lapsesta on kasvava vahvempi suvaitsevaisempi, hän on oppinut ymmärtämään ihmisten ongelmia sinä aikana, kun äitini manipuloi lapsenkasvatustani. Lapseni oppi ymmärtämään minkälainen käytös toiselle on huonoa ja miksi. siksi, että poistuimme aina paikalta jos isoäiti käyttäytyi väärin hän tiedostaa nyt mikä on oikein ja onkin siinä asiassa tarkkaavainen. Hän voi nimittäin itse mainita mummolle, että toinen käyttäytyy tylysti ja selittää vielä päälle, että miksi hänestä siltä tuntuu. Ja nyt puhutaan nykyään ihan pikkujutuista.(mummo vaikka tiskaa huonosti, että astioihin jää jälkiä, no poika ei hoksaa, että mummon näkö on huonontunut) Mummo sitten sitä kuuntelee ja voikin huokaista siihen, että hän nyt on vain tälläinen vanha dementoitunut mummo ja taitaa sanoa välillä asioita väärinpäin ajattelematta tai hupsuuttaan ja kysyykin, että mitenkäs sitten kuuluisi tehdä...

Heillä on niin omat juttunsa supisevat ja naljailevat, mutta koskaan ei äitini tee mitään sellaista mitä sai pelätä joskus ennen. Hiukan hätäinen hän voi olla joissain asioissa, mutta poikani suvereenisti työntää sen sivummalle ja selittää hänelle miksi hitailee... sitten mummon kiirehtiminen unohtuukin, kun he uppoavat tämän selityksen tuomiin asianhaaroihin... ja heillä sitä asiaa riittää ja riittää ihan mistä vain...
Onneksi en aikoinani paiskonut ovia perässäni kiinni vaikka pitkään ihmettelinkin, miksi joitakuita pitäisi kärsiä...

normaali ihminen kirjoitti:

Minusta on kummallista, että sinä siellä cyberissä mukamas tunnet minut, vaikka tuskinpa olemme koskaan edes tavanneet. En edes asu Suomessa. Ihmeellinen selvänäkijä sinun täytyy olla!

Ei minua henk.koht. enää lapsuuteni vaivaa, se on ollutta ja mennyttä. Olen toki saanut luvan vaivalloisesti yksin nousta kivistä mäkeä ylös ja opetella elämäni työkaluiksi ne positiiviset keinot, joita toiset "onnelliset" ovat saaneet ilmaiseksi kotoa eväiksi.

En ole koskaan vaatinut vanhemmiltani "täydellisyyttä" (olet muuten inhottava kun panet sanoja toisen suuhun), mutta kai heiltä(kin) aikuisuutta voi vaatia ihan samalla tavalla kuin heidän aikuisilta lapsiltaan? Eikö? Miksi ei?

Enpä tiedä, väitinkö ettei "huono äiti" rakastaisi lastaan. Mutta sen rakkaudenhan täytyy välttämättä näkyä teoissa jollakin tavalla. Ei se muuten mitään rakkautta ole. Pelkkä "äiti sinua rakastaa" ei oikein tehoa, jos samaan aikaan lapsi on todellisuudessa täysin heitteillä.

Oma pohdintani on nykyään teoreettista, sillä
1) olen itse päässyt eroon lapsuudestani kaikesta huolimatta ja mm. itsetuntoni on vihdoinkin kohdallaan
2) näitä vastaavia tapauksia (vastuuttomia vanhempia siis) näyttää sikiävän yhä uudestaan joka lävestä.

Ja KAIKKI vastuu kehityksestä sysätään surutta lapsen niskaan. En näe siinä mitään logiikkaa.

Psykologisointisi kertonee omista pohdinnoistasi, joita yrität säälittävällä tavalla pakkosoveltaa minuunkin. Et onnistu - minäpä en ole sinä, kiitos vain.

En ole koskaan syytellyt esim. ilkeää äitiäni jostain epäonnistumisestani. Oletko sinä harrastanut sitä? No, se on sitten SINUN ongelmasi.

Minä en ole syytellyt äitiäni sellaisesta. Muista asioista kylläkin.

Jatka vielä vähän syvällistä psykoanalyysiäsi netin yli, niin teet itsesi vielä naurettavammaksi.

Lue lisää

cyber? Jokin keskustelupaikka myöskin? Ethän käytä edes mitään nikkiä mistä sinut voisi tunnistaa tietyksi ihmiseksi?

Niin ei ollut tarkoitukseni kenenkään juttua arvostella, ihan vain yleisesti tästä aiheesta, kun olin lukenut ketjun loppuun ja oli jotenkin mielekkäämpää vain vastata aloittajalle...

Aika erikoinen näkökohta, että luulet minun tekevän itsestäni naurettavan? Enemminkin näen nyt sen ihmeen, että jokin kolahti, koska reagoit noin, ei minulla ollut mitenkään tarkoitus kenenkään suuhun sanoja lykätä, ne olivat kyllä ihan omiani. Anteeksi vain jos sait sellaisen vaikutelman, että tarkoitin suorasti sinua. En toivoin ihan vilpittömästi, että jos vaikka joku lukaistessaan juttuni olisi saattanut vaikka siitä löytää jotain millä muokata omia ajatuksiaan elämässään eteenpäin. asiani oli pohjimmiltaan ihan vilpitön. Ei tarkoitettu mitenkään pilkaksi kenellekään.

ei hänen kirjoitti:

Tässäpä kiteytit kaikkein tärkeimmän, odotat edelleenkin täydellisyyttä äidiltäsi ja itse et halua kasvua vaan syyllistät hänet, edelleenkin vaikka et ole enää lapsi...


Ei äitini tarvitse olla enää täydellinen hänhän on kuin nuori pimatsu aina ajoittain, nyt kun uskaltaa olla sellainen kuin on, toki eteneminen ei koskaan tapahdu hetkessä. Hän on vain hyväksynyt sen, että ei määrää minun elämästäni enää millään tavoin, eikä hänellä ole oikeutta päättää tekemisistäni tai päätöksistäni, toki on oikeus kertoa mielipiteensä, mutta ei hän tee sitäkään enää siten, että se vaikuttaisi elämäni päätöksiin. Hän on vain päästänyt irti napanuorasta ja uskoo ja luottaa päätöksiini ja päinvastoin usein pyytää minua neuvomaan, että mitä tekisi joissain jutuissa ja on paljon tyytyväisempi, kun on saanut hyvän neuvon, (mitä myöskään hänen ei tarvitse noudattaa)neuvoni hänelle ovatkin enemmän sellaisia tukijuttuja, sillä olenhan hiukan nuorempaa sukupolvea ja hän jo hiukan jämähtänyt joissain asioissa paikoilleen.

Meillä on päivä päivältä parempi suhde, olemme tutustuneet vasta nyt aivan oikeasti. ja oikeastaan vain siksi, että toinen mummeli alkoi kertomaan tyttärensä kylmää suhtautumista häneen ja minun tuli paha mieli hänen vuoksensa ja päätin, että minun äidilläni oli oikeus tehdä nuorena virheitä, niin tekee jokainen äiti, minäkin ja lapseni on mahtava mukula kun on kestänyt tälläisen äidin ja pitää minua ihan hyvänä äitinä. Minun lapsesta on kasvava vahvempi suvaitsevaisempi, hän on oppinut ymmärtämään ihmisten ongelmia sinä aikana, kun äitini manipuloi lapsenkasvatustani. Lapseni oppi ymmärtämään minkälainen käytös toiselle on huonoa ja miksi. siksi, että poistuimme aina paikalta jos isoäiti käyttäytyi väärin hän tiedostaa nyt mikä on oikein ja onkin siinä asiassa tarkkaavainen. Hän voi nimittäin itse mainita mummolle, että toinen käyttäytyy tylysti ja selittää vielä päälle, että miksi hänestä siltä tuntuu. Ja nyt puhutaan nykyään ihan pikkujutuista.(mummo vaikka tiskaa huonosti, että astioihin jää jälkiä, no poika ei hoksaa, että mummon näkö on huonontunut) Mummo sitten sitä kuuntelee ja voikin huokaista siihen, että hän nyt on vain tälläinen vanha dementoitunut mummo ja taitaa sanoa välillä asioita väärinpäin ajattelematta tai hupsuuttaan ja kysyykin, että mitenkäs sitten kuuluisi tehdä...

Heillä on niin omat juttunsa supisevat ja naljailevat, mutta koskaan ei äitini tee mitään sellaista mitä sai pelätä joskus ennen. Hiukan hätäinen hän voi olla joissain asioissa, mutta poikani suvereenisti työntää sen sivummalle ja selittää hänelle miksi hitailee... sitten mummon kiirehtiminen unohtuukin, kun he uppoavat tämän selityksen tuomiin asianhaaroihin... ja heillä sitä asiaa riittää ja riittää ihan mistä vain...
Onneksi en aikoinani paiskonut ovia perässäni kiinni vaikka pitkään ihmettelinkin, miksi joitakuita pitäisi kärsiä...

Lue lisää

En minä odota täydellisyyttä häneltä. Sen tiedän, että hän yrittää vieläkin täydellisyyteen itsekseen. Esim. jokin ruoka jonka hän on meille laittanut, ei hänen mielestään ole onnistunut hän alkaa helposti moittimaan itseään, kuinka nuorempana hän osasi laittaa paremmin mausteita ja oli makoisampaa. Tiedän, että siihen kohtaan hän tarvitsee paljon tukea, sillä kumpikin meistä tietää, että hän entisenä keittiöalan ammattilaisena tekee hyvää ruokaa. Ja mielestäni hänen hätänsä ruuan mausta ei olekkaan se mikä hänen mielessään rassaa vaan se, että hakee noin yleisesti tunnetta, että on jossain onnistunut, voin vain oikeissa kohdissa nostaa hänen itseluottamustaan tekoihinsa sanoin, kun tiedän hänen olevan epävarma itsestään ja onnistumisissaan. Hän on äärettömän herkkä ihminen.
Tämä ei ole täydellisyyden etsimistä kenestäkään toisesta vaan läheisen ihmisen tukemista. Erikoinenhan meidän tilanne toisaalta on, kun osat ovat jotenkin päälaellaan, äitini hakee tietynlaista "äitiä minusta" mutta uskon, että se on vain hetkellistä tuen tarvetta hänen kasvaessa vahvemmaksi luottamaan itseensä.

Ja kyllähän ihan normaalielämässäkin ihmiset tukevat toisiaan ja uskaltavat olla heikkoja ja tietämättömiä läheistensä kanssa, minusta tämä alkaa vain olemaan normaalia elämää, että tuen vanhaa sairasta äitiäni hän on koko ikänsä hakenut arvostusta ja välittämistä, mutta hänen keinonsa vain olivat vailinaiset. Niin ja liikaa en hänen elämäänsä myöskään elä, sillä onhan minulla omanikin josta nykyään nautin mielettömällä energialla ja se näkyy ja saa vastakaikua muissa ihmisissä.

Harmi vaan jos olisi tapahtunut tämä jo paljon aikaisemmin, niin kuinka erinlainen olisi voinut elämä olla. Ja se sisäinen raivokin tuli vain siksi, että jotain asiaa ei ymmärtänyt ja ohitti selvittämättä koko asiaa...

mikä on kirjoitti:

cyber? Jokin keskustelupaikka myöskin? Ethän käytä edes mitään nikkiä mistä sinut voisi tunnistaa tietyksi ihmiseksi?

Niin ei ollut tarkoitukseni kenenkään juttua arvostella, ihan vain yleisesti tästä aiheesta, kun olin lukenut ketjun loppuun ja oli jotenkin mielekkäämpää vain vastata aloittajalle...

Aika erikoinen näkökohta, että luulet minun tekevän itsestäni naurettavan? Enemminkin näen nyt sen ihmeen, että jokin kolahti, koska reagoit noin, ei minulla ollut mitenkään tarkoitus kenenkään suuhun sanoja lykätä, ne olivat kyllä ihan omiani. Anteeksi vain jos sait sellaisen vaikutelman, että tarkoitin suorasti sinua. En toivoin ihan vilpittömästi, että jos vaikka joku lukaistessaan juttuni olisi saattanut vaikka siitä löytää jotain millä muokata omia ajatuksiaan elämässään eteenpäin. asiani oli pohjimmiltaan ihan vilpitön. Ei tarkoitettu mitenkään pilkaksi kenellekään.

Lue lisää

soveltaa itseesi päteviä aiheita, tunteita ja "syyllistämistä" kehenkään muuhun.

Se juuri tekee kirjoittajista naurettavia, että kuvitellaan että "se mikä pätee minuun pätee myös kaikkiin muihin". Sellainen on täydellisen lapsellista.

Ensinnäkään kaikki, joilla on ollut karmean onneton lapsuus, eivät ole epäonnistuneet sen kummemmin missään kuin onnellisen lapsuuden omaavatkaan.

Minäkin olen hyvin tyytyväinen esim. ihmissuhteisiini - takana reippaasti yli 10v TAIVAALLINEN avioliitto, akateemista uraa jne. Ei siis ole mitään epäonnistumista, josta haluaisin syyttää vanhempiani.

että voit kirjoitti:

soveltaa itseesi päteviä aiheita, tunteita ja "syyllistämistä" kehenkään muuhun.

Se juuri tekee kirjoittajista naurettavia, että kuvitellaan että "se mikä pätee minuun pätee myös kaikkiin muihin". Sellainen on täydellisen lapsellista.

Ensinnäkään kaikki, joilla on ollut karmean onneton lapsuus, eivät ole epäonnistuneet sen kummemmin missään kuin onnellisen lapsuuden omaavatkaan.

Minäkin olen hyvin tyytyväinen esim. ihmissuhteisiini - takana reippaasti yli 10v TAIVAALLINEN avioliitto, akateemista uraa jne. Ei siis ole mitään epäonnistumista, josta haluaisin syyttää vanhempiani.

Lue lisää

päätäsi...
Sillä koko ajan näen tarpeesi saada moittia minua ja kokea elämäsi hyväksytyksi sitä kautta. Siinä samalla sinulla on tarve osoittaa minut lapselliseksi, ei siinä minun puolestani sano aivan miksi haluat, mutta loistaa loistaa...

En edelleenkään kuvittele mitään toisista. Eivätkä sanamuotoni ole tarkoitettu syyllistämään ketään, kuten olet nyt tainnut otaksua, miksi? Jos et vastaa minulle, niin vastaa itsellesi.

panta kiristämästä kirjoitti:

päätäsi...
Sillä koko ajan näen tarpeesi saada moittia minua ja kokea elämäsi hyväksytyksi sitä kautta. Siinä samalla sinulla on tarve osoittaa minut lapselliseksi, ei siinä minun puolestani sano aivan miksi haluat, mutta loistaa loistaa...

En edelleenkään kuvittele mitään toisista. Eivätkä sanamuotoni ole tarkoitettu syyllistämään ketään, kuten olet nyt tainnut otaksua, miksi? Jos et vastaa minulle, niin vastaa itsellesi.

Lue lisää

Cyberpsykologi analysoi tuntemattomia ihmisiä... Saatko oikein palkkaa tuosta hommasta?

Kuten sanottu, teet itsesi naurettavaksi. Mutta omapa on ongelmasi.

voine voine kirjoitti:

Cyberpsykologi analysoi tuntemattomia ihmisiä... Saatko oikein palkkaa tuosta hommasta?

Kuten sanottu, teet itsesi naurettavaksi. Mutta omapa on ongelmasi.

Ja ymmärrä väärin ihmisten puheet myös lopunkin elämäsi, arvaappa mitä, se ei ole minulta pois laisinkaan. Ja siihen kuka tekee minkä naurettavaksi on olemassa moinia mielipiteitä, mutta ainakin minä fiksuna ihmisenä jätän ne mainitsematta, sillä ei ole tarvetta ilkeillä kenellekään ja toistaa sitä alituiseen, senkin tarpeen jätän sinulle.

liian aikaisessa vaiheessa ainakaan!¨

Minulla ei ollut oikeutta vihata lapsena. vaikka isäni raivosi koko lapsuuteni.
nyt annan itselleni oikeuden vihata ja elää sen vihan läpi!

tarkoitus on kyllä prosessoida asiaa niin, että pääsen vihasta pois. mutta tällä hetkellä tilanne on se mikä on!

ja lasta (aikuinen tai lapsi)ei varmasti lohduta yhtään se, että äitiä, jonka kuuluisi lastaan hoitaa puolustellaan!
Puolustelette äitiä ja vetoatte lapseen, että hänen tulisi ymmärtää. Ja sitten sanotte että lapsi syyttää vanhempiaan niin sillä pääsee helopoiten! huh huh! kuka ymmärtää lasta? ei kukaan lapsena eikä aikuisenakaan! sitten vaan sanotaan vielä päälle, ettei saa syyttää vanhempiaan itse on vastuussa elämästään aikuisen! eikähän lapsi (aikuinen lapsi) ole jo tarpeeksi syyllisyyttä kokenuit lapsuudessaan. lapsethan ottavat syyn niskaansa kaikesta!

se mitä kaltoin kohdeltu lapsi (myös aikuisena) haluaa kuulla on, että häntä ymmärretään, eikä se, että sanotaan, että lapsen tulee ymmärtää äidinkin olevan ihminen! mitä paskaa!

itse en tule koskaan ymmärtämään jollakin tasolla sitä etteivät vanhemmat tiedostaneet miten kamala lapsuuteni oli ja että he sen tekivät sellaiseksi!

järjellä kyllä ymmärrän että he ovat vain ihmisiä jotka eivät tiedosteneet aisoita eivätkä pystyneet siksi käyttäytymään eritavalla. tunteen puolella en koskaan tule ymmärtämään sitä.

Siltikään en haluaisi sitä kuulla ensimmäisenä äidin puolustelua! Ensin haluaisin, että minua ymmärretään, koska vanhempani eivät sitä koskaan tehneet!
kun minä saan empatiaa ja ymmärrystä itseeni niin sitten voin jossain vaiheessa toivuttuani antaa sitä muille ehkä myös vanhemmilleni! mutta en vielä piiiiitkään aikaan! tavoite on kyllä se että voisi armahtaa vanhemmat, mutta vielä en pysty.

yli 20 vuoden yksinäisyys, vaikka elikin perheessä, ja kaikki se paska mitä sai niskaan ei niin helposti vain unohdu! eikä sitä niin helposti vain poisteta!

10 vuotta olen sitä jo työstänyt! ja nyt olen vihainen. ja perkele saan olla vihainen ja vihata vanhempiani juuri niin kauan kuin on tarvis!(tosin ei ole jokapäiväistä eikä vaikuta enää niin paljon muuhun elämääni vaan kausittain tulee välillä masis päiviä jolloin ajattelen liikaa vanhempiani ja menneisyyttäni) ehkä seuraavana 10 vuotena saan vihan tunteita vähenemään. ja saan olla vapaa heistä kokonaan.

se ei kuitnkaan tarkoita sitä että haluaisin heitä enää koskaan nähdä. vaan tarkoitukseni on jonain päivänä saada sopu ja rauha minun sisälläni!

Että teille joitä äiti ja/tai isä on kohdellut väärin.
SE OLI VÄÄRIN! niin ei olisi pitänyt tapahtua. olen palhoillani puolestanne! Olette vihaisia, surullisia, katkeria ja se on vaikuttanut persoonaanne ja elämäänne negatiivisesti. vanhempanne toimivat väärin viatonta lasta, teitä!kohtaan!
vaikka olisittekin nyt aikuisia niin se lapsi elää teissä vielä ja sitä koskee!

Kuitenkin nyt aikuisena meillä on enemmän kokemusta ja mahdollisuuksi itse hoitaa tuota sisällä olevaa lastamme!
Itse olen käyttänyt ihan mielikuvaakin siitä, että aikuinen minä (joka näkee tilanteen jo erinäkökulmasta, kuin lapsi joka vain kokee pahaa oloa)ottaa lapsi minänsä syliin ja sanoo minä huolehdin sinusta nyt!
se on jotenkin lohduttavaa. aikuisena voin itse auttaa itseäni. joko empatioimalla itseäni tai hakemalla apua jostain.

kuitenkin vielä korostan, että vanhemmat tekivät väärin! mutta myös korostan, että meidän tulee yrittää vähitellen se hyväksyä olipa mitä tahansa tapahtunut ja oli se miten ahdistavaa tahansa. se on tapahtunut. Ei auta miettiä voikun ei olisi tapahtunut. asiat on miten on ja tästä pitää jotenkin jatkaa eteenpäin.

jaksamista siis kaikille traumojen purkuun!

nauhuriasi kirjoitti:

Ja ymmärrä väärin ihmisten puheet myös lopunkin elämäsi, arvaappa mitä, se ei ole minulta pois laisinkaan. Ja siihen kuka tekee minkä naurettavaksi on olemassa moinia mielipiteitä, mutta ainakin minä fiksuna ihmisenä jätän ne mainitsematta, sillä ei ole tarvetta ilkeillä kenellekään ja toistaa sitä alituiseen, senkin tarpeen jätän sinulle.

Lue lisää

Enää eivät seli-seli-selittelysi auta tippaakaan. Mutta sekin on ihan sinun oma ongelmasi.

äitiä! kirjoitti:

liian aikaisessa vaiheessa ainakaan!¨

Minulla ei ollut oikeutta vihata lapsena. vaikka isäni raivosi koko lapsuuteni.
nyt annan itselleni oikeuden vihata ja elää sen vihan läpi!

tarkoitus on kyllä prosessoida asiaa niin, että pääsen vihasta pois. mutta tällä hetkellä tilanne on se mikä on!

ja lasta (aikuinen tai lapsi)ei varmasti lohduta yhtään se, että äitiä, jonka kuuluisi lastaan hoitaa puolustellaan!
Puolustelette äitiä ja vetoatte lapseen, että hänen tulisi ymmärtää. Ja sitten sanotte että lapsi syyttää vanhempiaan niin sillä pääsee helopoiten! huh huh! kuka ymmärtää lasta? ei kukaan lapsena eikä aikuisenakaan! sitten vaan sanotaan vielä päälle, ettei saa syyttää vanhempiaan itse on vastuussa elämästään aikuisen! eikähän lapsi (aikuinen lapsi) ole jo tarpeeksi syyllisyyttä kokenuit lapsuudessaan. lapsethan ottavat syyn niskaansa kaikesta!

se mitä kaltoin kohdeltu lapsi (myös aikuisena) haluaa kuulla on, että häntä ymmärretään, eikä se, että sanotaan, että lapsen tulee ymmärtää äidinkin olevan ihminen! mitä paskaa!

itse en tule koskaan ymmärtämään jollakin tasolla sitä etteivät vanhemmat tiedostaneet miten kamala lapsuuteni oli ja että he sen tekivät sellaiseksi!

järjellä kyllä ymmärrän että he ovat vain ihmisiä jotka eivät tiedosteneet aisoita eivätkä pystyneet siksi käyttäytymään eritavalla. tunteen puolella en koskaan tule ymmärtämään sitä.

Siltikään en haluaisi sitä kuulla ensimmäisenä äidin puolustelua! Ensin haluaisin, että minua ymmärretään, koska vanhempani eivät sitä koskaan tehneet!
kun minä saan empatiaa ja ymmärrystä itseeni niin sitten voin jossain vaiheessa toivuttuani antaa sitä muille ehkä myös vanhemmilleni! mutta en vielä piiiiitkään aikaan! tavoite on kyllä se että voisi armahtaa vanhemmat, mutta vielä en pysty.

yli 20 vuoden yksinäisyys, vaikka elikin perheessä, ja kaikki se paska mitä sai niskaan ei niin helposti vain unohdu! eikä sitä niin helposti vain poisteta!

10 vuotta olen sitä jo työstänyt! ja nyt olen vihainen. ja perkele saan olla vihainen ja vihata vanhempiani juuri niin kauan kuin on tarvis!(tosin ei ole jokapäiväistä eikä vaikuta enää niin paljon muuhun elämääni vaan kausittain tulee välillä masis päiviä jolloin ajattelen liikaa vanhempiani ja menneisyyttäni) ehkä seuraavana 10 vuotena saan vihan tunteita vähenemään. ja saan olla vapaa heistä kokonaan.

se ei kuitnkaan tarkoita sitä että haluaisin heitä enää koskaan nähdä. vaan tarkoitukseni on jonain päivänä saada sopu ja rauha minun sisälläni!

Että teille joitä äiti ja/tai isä on kohdellut väärin.
SE OLI VÄÄRIN! niin ei olisi pitänyt tapahtua. olen palhoillani puolestanne! Olette vihaisia, surullisia, katkeria ja se on vaikuttanut persoonaanne ja elämäänne negatiivisesti. vanhempanne toimivat väärin viatonta lasta, teitä!kohtaan!
vaikka olisittekin nyt aikuisia niin se lapsi elää teissä vielä ja sitä koskee!

Kuitenkin nyt aikuisena meillä on enemmän kokemusta ja mahdollisuuksi itse hoitaa tuota sisällä olevaa lastamme!
Itse olen käyttänyt ihan mielikuvaakin siitä, että aikuinen minä (joka näkee tilanteen jo erinäkökulmasta, kuin lapsi joka vain kokee pahaa oloa)ottaa lapsi minänsä syliin ja sanoo minä huolehdin sinusta nyt!
se on jotenkin lohduttavaa. aikuisena voin itse auttaa itseäni. joko empatioimalla itseäni tai hakemalla apua jostain.

kuitenkin vielä korostan, että vanhemmat tekivät väärin! mutta myös korostan, että meidän tulee yrittää vähitellen se hyväksyä olipa mitä tahansa tapahtunut ja oli se miten ahdistavaa tahansa. se on tapahtunut. Ei auta miettiä voikun ei olisi tapahtunut. asiat on miten on ja tästä pitää jotenkin jatkaa eteenpäin.

jaksamista siis kaikille traumojen purkuun!

Lue lisää

ei kyllä hän kantaa oman taakkansa ja huolehtii sen sisällöstä. Vaan kun päästin itseni vihaamasta ja selvitin syyt tapahtuneeseen. Vaikka en ole uskova ja kaukana siitä, niin anteeksiantaminen on oiva työkalu, mutta sitä ei voi käyttää jos on vihaa täynnä.

Kun lapsi kasvaa aikuiseksi on hän mielestäni vasta silloin todella aikuinen, kun se sisäinen lapsi kasvaa ja lakkaa käyttäytymästä lapsen tavoin, kun se "lapsi" vihdoin saa tehtyä tehtävänsä.

Itse kun tervehdyin, niin vastassa oli aivan toisenlainen maailma, enää ei tarvitse epäillä ketään ihmistä mistään vaan voin heiltä asioita kysyä suoraan jos jokin painaa mieltäni. Ennen vain kätkin kaiken sisääni pikkujututkin. Nyt kun olen kaikenlaista kysynyt ja selvittänyt, niin luotan kaikkiin ihmisiin toisin, kuin ennen. Ja koska uskallan, niin minua arvostetaan aivan toisin kuin ennen. Esimieheni luottaa arviointeihini ja toteuttaa asioita parempaan suuntaan, kun uskalsin mainita epäkohdista sain myös palkankorotuksen... Ihmiset uskaltavat kertoa minulle aivan erinlaisia asioita kuin ennen, luottavat. Siis se mitä elämäni on nyt on niin mahtavaa ja kaikki onnistuu mitä aloitankin. Ennen vain luovutin. Tämä nyt vain on niin mahtava olotila, toivoisin sen voivani jakaa kaikille, vähän samaan tyyliin, kuin entinen alkoholisti vetää irti viinasta ryhmiä. Mutta en taida olla kovin hyvä siinä, harmi.

On selvää, että jokainen selvittää äiti lapsi suhteensa omalla tavallaan. Elämäni ennen selvittämistä voi kuvata vain yhdellä sanalla: pessimisti, mitään en kuunnellut, en nähnyt.
Nyt olen optimisti ja huomioin maailmaa positiivisesti, selvitän, luotan kaikkeen ja kaikkiin, muistan kysyä jos jotain en ymmärrä toisen käytöksestä ja hänen selvitettyään asian osaan hahmottaa asian aivan uudella tavalla.

Siksi vihjaan, että kannattaa luopua vihaamisesta ja selvittää syy siihen miksi tuntee vihaa jotakuta kohtaan perinpohjin. Sanoa sille ihmiselle suoraan mitä tuntee häntä kohtaan(ei vihalla vaan aidosti mieli pahoittuneena) ja myös se jos hän kohtelee sinua huonosti kannattaa sinun näyttää pahoittaneesi mielesi ja sanoa, että kohtelu oli tylyä ja kertoa miksi. Taistella tie eteenpäin, kun yksi onnistuminen tulee, niin seuraava on jo paljon helpompi saavuttaa. Se tulee toki tehdä itsensä takia. Oma itse on tärkein ja se ettei sinua saa kohdella kukaan huonosti vaan arvostaa.
Tämän tapainen oli minun keinoni, ei se tapahtunut hetkessä. Kun oppii rakastamaan itseään niin paljon, niin ei anna kenenkään olla ilkeä ja välinpitämätön sinua kohtaan. Menneitä ei kannata kaivella vaan puuttua niihin asioihin jotka on nyt.

Viimeisin jonka jouduin sanomaan äidilleni oli hänen ainaisesta aliarvioinnista minua kohtaan, kun hän sanoi, etten osaa tehdä mitään oikein, tietäväisenä tiesi minun olevan huono lapsenkasvattaja. Sanoin hänelle vain, mitenkä voin olla vahva ja osaava jos ei oma äitini kannusta minua olemaan sellainen? Sen päivän jälkeen hän päästi irti lopullisesti ja alkoi luottamaan minuun. Nyt hänen luottamuksensa on kasvanut jo niin pitkälle, että luottaa enemmän minun päätöksiin, kuin omiinsa, mutta minä en suostu tekemään hänen päätöksiään, voin toki keskustella ja ohjata hänen mietteitään näkemään uusia vaihtoehtoja, mutta päätöksen teon jätän lopulta hänelle, sillä hänkin on aikuinen ihminen jolle kuuluu omat päätökset.

Puolustan äitiäni, sillä tätä äitiä osaan jo kunnioittaa, hänen ei enää tarvitse olla kova ja vihata ketään. Hän uskaltaa olla haavoittuva, surullinen, onnellinen ihan mitä vain, mutta hänen tiensä kasvuun on vielä kesken, kuten on minunkin aina oleva. Ei ikinä voisi uskoa samaksi ihmiseksi, kuin se joka kerran sai lapsensa melkein hengiltä vihanpuuskassaan. Sen asian olen hänelle anteeksi antanut en kanna siitä enää kaunaa, toki se on ikuisesti mielessä ei se häviä, mutta se on menneisyyttä ja siellä pysyköön.

äitiä! kirjoitti:

liian aikaisessa vaiheessa ainakaan!¨

Minulla ei ollut oikeutta vihata lapsena. vaikka isäni raivosi koko lapsuuteni.
nyt annan itselleni oikeuden vihata ja elää sen vihan läpi!

tarkoitus on kyllä prosessoida asiaa niin, että pääsen vihasta pois. mutta tällä hetkellä tilanne on se mikä on!

ja lasta (aikuinen tai lapsi)ei varmasti lohduta yhtään se, että äitiä, jonka kuuluisi lastaan hoitaa puolustellaan!
Puolustelette äitiä ja vetoatte lapseen, että hänen tulisi ymmärtää. Ja sitten sanotte että lapsi syyttää vanhempiaan niin sillä pääsee helopoiten! huh huh! kuka ymmärtää lasta? ei kukaan lapsena eikä aikuisenakaan! sitten vaan sanotaan vielä päälle, ettei saa syyttää vanhempiaan itse on vastuussa elämästään aikuisen! eikähän lapsi (aikuinen lapsi) ole jo tarpeeksi syyllisyyttä kokenuit lapsuudessaan. lapsethan ottavat syyn niskaansa kaikesta!

se mitä kaltoin kohdeltu lapsi (myös aikuisena) haluaa kuulla on, että häntä ymmärretään, eikä se, että sanotaan, että lapsen tulee ymmärtää äidinkin olevan ihminen! mitä paskaa!

itse en tule koskaan ymmärtämään jollakin tasolla sitä etteivät vanhemmat tiedostaneet miten kamala lapsuuteni oli ja että he sen tekivät sellaiseksi!

järjellä kyllä ymmärrän että he ovat vain ihmisiä jotka eivät tiedosteneet aisoita eivätkä pystyneet siksi käyttäytymään eritavalla. tunteen puolella en koskaan tule ymmärtämään sitä.

Siltikään en haluaisi sitä kuulla ensimmäisenä äidin puolustelua! Ensin haluaisin, että minua ymmärretään, koska vanhempani eivät sitä koskaan tehneet!
kun minä saan empatiaa ja ymmärrystä itseeni niin sitten voin jossain vaiheessa toivuttuani antaa sitä muille ehkä myös vanhemmilleni! mutta en vielä piiiiitkään aikaan! tavoite on kyllä se että voisi armahtaa vanhemmat, mutta vielä en pysty.

yli 20 vuoden yksinäisyys, vaikka elikin perheessä, ja kaikki se paska mitä sai niskaan ei niin helposti vain unohdu! eikä sitä niin helposti vain poisteta!

10 vuotta olen sitä jo työstänyt! ja nyt olen vihainen. ja perkele saan olla vihainen ja vihata vanhempiani juuri niin kauan kuin on tarvis!(tosin ei ole jokapäiväistä eikä vaikuta enää niin paljon muuhun elämääni vaan kausittain tulee välillä masis päiviä jolloin ajattelen liikaa vanhempiani ja menneisyyttäni) ehkä seuraavana 10 vuotena saan vihan tunteita vähenemään. ja saan olla vapaa heistä kokonaan.

se ei kuitnkaan tarkoita sitä että haluaisin heitä enää koskaan nähdä. vaan tarkoitukseni on jonain päivänä saada sopu ja rauha minun sisälläni!

Että teille joitä äiti ja/tai isä on kohdellut väärin.
SE OLI VÄÄRIN! niin ei olisi pitänyt tapahtua. olen palhoillani puolestanne! Olette vihaisia, surullisia, katkeria ja se on vaikuttanut persoonaanne ja elämäänne negatiivisesti. vanhempanne toimivat väärin viatonta lasta, teitä!kohtaan!
vaikka olisittekin nyt aikuisia niin se lapsi elää teissä vielä ja sitä koskee!

Kuitenkin nyt aikuisena meillä on enemmän kokemusta ja mahdollisuuksi itse hoitaa tuota sisällä olevaa lastamme!
Itse olen käyttänyt ihan mielikuvaakin siitä, että aikuinen minä (joka näkee tilanteen jo erinäkökulmasta, kuin lapsi joka vain kokee pahaa oloa)ottaa lapsi minänsä syliin ja sanoo minä huolehdin sinusta nyt!
se on jotenkin lohduttavaa. aikuisena voin itse auttaa itseäni. joko empatioimalla itseäni tai hakemalla apua jostain.

kuitenkin vielä korostan, että vanhemmat tekivät väärin! mutta myös korostan, että meidän tulee yrittää vähitellen se hyväksyä olipa mitä tahansa tapahtunut ja oli se miten ahdistavaa tahansa. se on tapahtunut. Ei auta miettiä voikun ei olisi tapahtunut. asiat on miten on ja tästä pitää jotenkin jatkaa eteenpäin.

jaksamista siis kaikille traumojen purkuun!

Lue lisää

Ymmärrän sinua ja saat sympatiani! Tunnistan kirjoituksestasi omia tunteitani ja ajatuksiani.

Mukavalta kuulostaa tuo mitä "taasen huh" -nimimerkki kirjoittaa. Hänen äitinsä taitaa katua menneitä, ja heillä näyttää ihan mukavasti menevän. Mutta niin se vain on, että ei lasten tarvitse kaikkia vanhempien virheitä hyväksyä, ei varsinkaan jos vanhemmat eivät itsekään tajua mitään väärää tehneensä, tai jatkavat samaan malliin kuin aina ennenkin. Sitäkin sattuu.
Tuo mitä sama nimimerkki kirjoitti vihasta, on kyllä omastakin mielestäni totta. Olisi vain parasta päästä vihasta yli ja pyrkiä täydellä teholla elämään sellaista elämää, kuin haluaakin elää. Jos siihen parempaan elämään ei kuulu oma "rakas" äiti, niin voi olla parempi luopua kokonaan siitä äidistä silloin. Ei kenenkään tarvitse elää sellaisten pakkojen alaisena!

Kun tulee tilanne että aivoni ei kestä mieheni vittuilua ja saadaan kunnon riita aikaseksi, niin minun oma äitini syyttää minua tapahtuneesta ja minun pitäisi pyytää mieheltäni anteeksi ja olla pitkäpinnainen. Minun pitäisi sietää kaikkea ja kaikenlaista kohtelua! Äitini siis aina pitää mieheni puolia, vaikka ei tiedä asioista joita perheessämme tapahtuu, mitään sen tarkemmin, kuin että millon meillä on riita. Miten vtussa jaksan tällasta kohtelua? Ikää minulla on 24 ja luultavasti äiditön elämä edessä!