Olen seurustellut yli vuoden ihanan kiltin miehen kanssa, molemmat ollaan 25v.
Kun tapasimme, olin syvästi masentunut, enkä siis puhunut tunteistani, vaan masentuneelle tyypillisesti ajattelin omien tunteideni olevan merkityksettömiä ja myötäilin vain kaikessa häntä.
Masentuneethan ovat tyypillisesti aika "mielipiteettömiä".
Silloin väheksyy omia tunteitaan, eikä halua "vaivata toista niillä".
Mieheni sai minut suostumaan hakeutumaan hoitoon ja olen ollut masennuslääkityksellä muutaman kuukauden ja vasta nyt on suhteeseemmekin alkanut tulla ongelmia, kun "todellinen minäni" alkaa nousta pintaan.
Ennen en esim. sanonut ääneen asioita, jotka minua ärsyttivät kumppanissani, mutta nyt kerron kyllä, jos esim.jouduin jälleen siivoamaan hänen sotkujaan.
Ja sehän on käsittääkseni ihan normaalia, ennen tein väärin kun vain suljin sisääni kaiken ja masennuin vain entistä enemmän.
Nyt osaan vaatia itsellenikin jotain, enkä ole pelkkä mielipiteetön marttyyri.
Mutta tästäpä ei kumppanini tykkääkään. Hän usein sanoo minun olevan ilkeä kun "komennan häntä". Jos toinen vain sotkee ja saan kulkea rätin kanssa perässä, niin en takuulla ole ilkeä jos siitä huomautan.
Enkä ole mikään nalkuttava akka, vaan huomautan vasta kun menee ihan överiksi jokin asia, ei aina ole kämpän pakko olla tip top.
Eilen jo huusin hänelle kita suorana, että hän piti minusta paljon enemmän masentuneena ja on esteenä tervehtymiselleni.
Mitä terveemmäksi tulen, sen vähemmän rakastan kultaani ja huomaan miten epäsopivia olemme toisillemme.
Välillä jopa ajattelen lopettavani lääkitykseni, jotta masentuisin taas..
Sillä hän on niin kunnollinen ja kiltti mies, ettei toista samanlaista ihan heti löydy, en haluaisi menettää häntä, mutta ei meidän suhteellamme näytä paljon olevan toivoakaan.
Kysyisinkin, onko mahdollista kahden erilaisen ihmisen tulla toimeen?
Ja miten voisimme ainakin oppia riitelemään rakentavammin, sillä jokaisen riidan jälkeen suhteemme on tullut aina vain kylmemmäksi ja kylmemmäksi, kun molemmat huutavat pitkään mielessä kaihertaneet asiat auki.
Lisäksi leppymistyylimme ovat nekin täysin erilaiset. Mieheni haluaisi riidan jälkeen rakastella, minä taas en siedä kosketusta ja se loukkaa häntä todella syvästi.
Minulle vaan olisi niin luonnotonta heti riidan jälkeen rakastella! Olemme niin erilaiset, että pelkään ettei meistä tule mitään..
Kun tapasimme, olin syvästi masentunut, enkä siis puhunut tunteistani, vaan masentuneelle tyypillisesti ajattelin omien tunteideni olevan merkityksettömiä ja myötäilin vain kaikessa häntä.
Masentuneethan ovat tyypillisesti aika "mielipiteettömiä".
Silloin väheksyy omia tunteitaan, eikä halua "vaivata toista niillä".
Mieheni sai minut suostumaan hakeutumaan hoitoon ja olen ollut masennuslääkityksellä muutaman kuukauden ja vasta nyt on suhteeseemmekin alkanut tulla ongelmia, kun "todellinen minäni" alkaa nousta pintaan.
Ennen en esim. sanonut ääneen asioita, jotka minua ärsyttivät kumppanissani, mutta nyt kerron kyllä, jos esim.jouduin jälleen siivoamaan hänen sotkujaan.
Ja sehän on käsittääkseni ihan normaalia, ennen tein väärin kun vain suljin sisääni kaiken ja masennuin vain entistä enemmän.
Nyt osaan vaatia itsellenikin jotain, enkä ole pelkkä mielipiteetön marttyyri.
Mutta tästäpä ei kumppanini tykkääkään. Hän usein sanoo minun olevan ilkeä kun "komennan häntä". Jos toinen vain sotkee ja saan kulkea rätin kanssa perässä, niin en takuulla ole ilkeä jos siitä huomautan.
Enkä ole mikään nalkuttava akka, vaan huomautan vasta kun menee ihan överiksi jokin asia, ei aina ole kämpän pakko olla tip top.
Eilen jo huusin hänelle kita suorana, että hän piti minusta paljon enemmän masentuneena ja on esteenä tervehtymiselleni.
Mitä terveemmäksi tulen, sen vähemmän rakastan kultaani ja huomaan miten epäsopivia olemme toisillemme.
Välillä jopa ajattelen lopettavani lääkitykseni, jotta masentuisin taas..
Sillä hän on niin kunnollinen ja kiltti mies, ettei toista samanlaista ihan heti löydy, en haluaisi menettää häntä, mutta ei meidän suhteellamme näytä paljon olevan toivoakaan.
Kysyisinkin, onko mahdollista kahden erilaisen ihmisen tulla toimeen?
Ja miten voisimme ainakin oppia riitelemään rakentavammin, sillä jokaisen riidan jälkeen suhteemme on tullut aina vain kylmemmäksi ja kylmemmäksi, kun molemmat huutavat pitkään mielessä kaihertaneet asiat auki.
Lisäksi leppymistyylimme ovat nekin täysin erilaiset. Mieheni haluaisi riidan jälkeen rakastella, minä taas en siedä kosketusta ja se loukkaa häntä todella syvästi.
Minulle vaan olisi niin luonnotonta heti riidan jälkeen rakastella! Olemme niin erilaiset, että pelkään ettei meistä tule mitään..
Vastaukset 22
Vanhimmat
Ehkäpä siitä sitten ei tule mitään, jos sinustakin jo tuntuu että hän tykkäsi sinusta enemmän masentuneena. Olethan aivan erilainen ihminen nyt, ja hän selvästikin hakee sitten sellaista mukautuvampaa seurustelukumppania. Älä vain masennu uudestaan. Selvitä asiat nyt ensin itsellesi, onko hän yrittämisen arvoinen, vai olisiko sittenkin omankin terveyden takia parempi olla yksin, tai löytää joku joka pitää sinusta sellaisena kuin olet.
olin itse masentunut nelisen vuotta sitten. Asiat olivat juuri niinkuin kuvailit. Väheksyin omia tunteitani, ei ketään kiinnosta jne. En silloin tiennyt kärsiväni masennuksesta, muistan vain että ei vain huvittanut tehdä mitään, eikä pahemmin itselläni ollut "huono" olo - oli vaan normaalia olo. Kunnes päätin yksi päivä että nyt se saa riittää, nyt minusta täytyy tulla se sama iloinen ja hymyilevä tyttö kuin mitä olin. Sitten aloin vaan avaamaan suutani ja puhumaan kaikesta mitä sylki suuhun toi. Ja se masennus meni sillä pois. Mutta yhä edelleen, vieläkin joskus tulee mieleen, että siihen voi helposti "sortua" tai ajautua uudelleen. Sillä toivoisinkin sinulle, että se olisi ainut kerta elämässäsi. Joten tee elämästäsi sellainen että siitä itse nautit.
Onnellista elämää sinulle.
"tee elämästäsi sellainen että siitä itse nautit."
Juuri tuo on onnellisen elämän salaisuus. Tsemppiä kehiin.
nimim. Itsekin ollut se sopeutuja kunnes homma karahti omaan mahdottomuuteensa.
"tee elämästäsi sellainen että siitä itse nautit."
Hyvä neuvo vasta-aloittelevalle narsistille :D!
Voimme elämässämme valita suht vapaasti erilaisia asioita, sellaisia, joista nauttiikin! Mutta parisuhde, kuten muutkin ihmissuhteet, perustuvat vuorovaikutukseen. Puolisolleen ei voi sanoa, että nautinkin nyt vain parhaista puolistasi, unohdetaan ne huonot.
Halutessamme nautittavaa elämää siihen sisältyy miltei aina halu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ihmisiä on rakastettava sellaisina kuin he ovat eikä sellaisina kuin itse haluaisi heidän olevan. Tämä on se onnellisen elämän salaisuus!
"Puolisolleen ei voi sanoa, että nautinkin nyt vain parhaista puolistasi, unohdetaan ne huonot."
enhän mä nyt ainakaan noin sitä tarkottanut. =)
Tarkoitin vaan, että ei elämästä saa tehdä itselleen tuskaa. Et sinäkään menisi opiskelemaan jotain ainetta, jos et nauttisi siitä, koska se olisi silloin tuskaa. Et myöskään eläisi elämääsi miehen kanssa jonka kanssa et olisi onnellinen. Sitä ajan takaa, että valinnat täytyy tehdä niin, että on pohjimmiltaan onnellinen ja nauttii elämästään. Vaikeuksia tulee, mutta ne vaikeudet eivät saa olla elämän pohja, jos niihin pystyy jotenkin omilla päätöksillään vaikuttamaan. Kuka haluaa elää elämänsä onnettomana?
on sellainen tiukkapipo, joka leikkii psykologia täällä.
Annetaan leikkiä.
En kysy keneltäkään lupaa mihinkään. It's up to me.
joutuisit tilanteeseen, että me tapaisimme raflassa. Tulisin luoksesi ja sanoisin sulle:
Vaihtoehto A "Haluan sinut söpöliini. Haluaisitko sinä minut?"
Vaihtoehto B "Kontalles huora, nyt saat piiskaa."
Minusta tuntuu, että sä saat kicksit tosta B-vaihtoehdosta, ja kipeät paikat. Mutta makaa ku petaat mun puolesta. It is really up to you!
Voit olla varma siitä, etten saa kicksejä kummastakaan vaihtoehdosta.
Luulisin, että sinäkin olet sen verran älykäs, ettet edes esittäisi noita vaihtoehtoja tavatessani minut. It's so much up to me.
Teidän englannin kielen alkeiskurssi on edennyt jo niin pitkälle, että osaat HIENOSTI laittaa melkein jokaisen kommentin perään jotain erilaista ENGLANNIKSI.
Mahtavaa!!!
saada välillä kehuja ;D.
Voisin kirjoittaa juttuni alusta loppuun englannin kielellä, mutta koska tulen tarpeeksi hyvin väärinymmärretyksi suomen kielelläkin niin käytän englantia vain kertomusteni kevennykseksi.
"niin käytän englantia vain kertomusteni kevennykseksi."
se keventää?
Et sinä minua petä. Paljastit juuri itsesi sillä mitä jätit kertomatta.
Hyviä jatkoja vaan :))
muuten on liian raskasta.
miten vaan.
Tässä on jotain ristiriitaista:
1: " Puolisolleen ei voi sanoa, että nautinkin nyt vain parhaista puolistasi, unohdetaan ne huonot."
2: "Ihmisiä on rakastettava sellaisina kuin he ovat eikä sellaisina kuin itse haluaisi heidän olevan."
Tämä jälkimmäinen on osaltaan totta, mutta miten sen voi yhdistää ensimmäiseksi kirjoitettuun ajatukseen.
Itse sanoisin jälkimmäisen asian näin : Ihmisiä rakastetaan ...
sitä, että rakastamaansa puolisoa on turha yrittää muuttaa toisenlaiseksi, edes hänen tapojaan, vaan hänet on hyväksyttävä sellaisenaan, virheineen päivineen.
Keskustelun aloittaja piti miehestään, hyvä mies kaikin puolin PAITSI, ettei hän esim. siivoa silloin kun kirjoittaja komentaa.
Kumpi sitten on oikeassa, se joka siivoaa vai se joka ei siivoa? Mahdotonta sanoa! Molemmille oma näkökanta on oikea.
Useista asioista voidaan keskustella ja niistä voidaan päästä sopuratkaisuun tai tehdä kompromissi. Aina ei päästä edes kompromissiin ja siinä kohdassa on juuri se puolison huono puoli, joka pitää hyväksyä. Eli siis huonot puolet ovat huonoja!
Moni sanoo rakastavansa toista täysillä, virheineen päivineen. Todellisuudessa hyvin moni ei hyväksy olleenkaan niitä huonoja puolia ja siitä seuraa paljon porua ja riitaa.
Tietysti vaimo voi myös erota miehestään sen takia, ettei tämä siivoa jos siivoaminen ja järjestys merkitsee hänelle enemmän kuin mies itse! Puntaroitavaksi jäisi edelleen mistä löytyisi mies, jossa niitä vikoja ja puutteita ei olisi.
En kyllä ihan samaistu tuohon, että toinen pitäisi vain hyväksyä sellaisena kuin on. Olemme jutelleet asiasta poikaystävänikin kanssa ja samaa mieltä ollaan, että kyllä suhteessa MOLEMPIEN pitää vähän voida muuttaa tottumuksiaan, mutta ei toista voi rajattomasti muokata mieleisekseen. Jos otetaan se asenne, että toinen on vain hyväksyttävä virheineen päivineen, ei suhteessa päästä ikinä eteenpäin ja lopulta nämä "virheet" voivat koitua suhteen kohtaloksi. Esim. miehelläni oli suhteemme alussa aika kypsymätön tyyli puolustautua hyökkäämällä. Jos mainitsin häntä jostakin asiasta, hän puolestaan alkoi keksiä että se olisi aina jollain tavalla alunperin minun syyni. Itse taas en pitänyt tärkeänä sitä, kumpi meistä oli syyllinen, vaan halusin itse asian korjaantuvan. Ajan mittaan hän oppi tämän asian ja myöntää nyt itsekin olleensa aluksi lapsellinen. Ellen koskaan olisi sanonut asiasta, vaan tyytynyt häneen sellaisena kuin on, ei hän olisi itsekään huomannut omaa huonoa käytöstänsä. Ja näitä tilanteita on ollut paljon molemmin puolin, myös minä olen joutunut muuttamaan ikiaikaisia ajatuksiani. Tämä onkin mielestäni parisuhteen tärkein anti, siinä kasvaa ja oppii myös omasta itsestään asioita, ei vain toisesta ihmisestä. Mutta tätä ei tapahdu, jos vain tyytyy toisen kaikkiin huonoihin puoliin ja ottaa kärsivän aseman. Pähkinänkuoressa voisi sanoa että: "Ihmisen perusluonnetta ei voi muuttaa, mutta tottumuksia saa ja pitääkin muuttaa, mikäli molemmat kokevat ne ongelmallisiksi."
Se minua harmittaakin, että tässä suhteessa ei toteudu tämä asia, vaan mieheni nimeenomaan hyväksyi minut virheineni kaikkineni.
-Eli hän hyväksyi myös masennukseni ja alkoholismini. En odottanut unelmien prinssiä pelastamaan minut itsetuholtani, mutta jonkinlaista tukea ja ymmärrystä olisin halunnut ja haluan yhä, huutavalla kaipuulla. En halua että minut hyväksytään tällaisena. Minusta todellista rakkautta on se, että hyväksyy toisen vain onnellisena, itsestään ja toisista huolehtivana inhimillisenä olentona. Ei virheineen kaikkineen.
En tarkoittanut toisen hyväksymistä virheineen päivineen sitä, että toinen ottaa kärsivän aseman. Toki asioista pitää keskustella ja pyrkiä jonkinmoiseen ratkaisuun.
Rohkenenkin ehdottaa, että lopetat siivoamisesta jankuttamisen ja komententelun. Silloin, kun miehesi on erityisen hyvällä tuulella (ja sinä myös!) otat asian esille. Sanot, että sinusta on kurjaa siivota yksin ja TOIVOT hänen tekevän osuutensa. Kysyt, mistä hän voisi aloittaa ja minkä ajan kuluessa. Mitä miehesi siihen vastaa, sitä en edes minä tiedä ;D. Varmaa on se, että hän kuulee oikeasti ASIAN eikä keskity vain ärsyyntymään sinun komentelusta.
Riitoja syntyy juuri niistä asioista, jotka vain toinen kokee ongelmallisiksi. Riidellessä tulisi aina muistaa se, että toisen näkemys on ihan yhtä arvokas kuin oma. On täysin turhaa huutaa, komentaa tai syytellä toista siitä, että hän on tottunut tekemään jotain toisin kuin itse! Ainoastaan rauhallisella keskustelulla voi saada toisessa muutoksen aikaan. Muutos ei välttämättä tapahdu heti keskustelun jälkeen. Joskus on käytävä kymmeniä (ellei satoja!) keskusteluja samasta asiasta.
Joihinkin asioihin ei edes keskustelemalla tule tulosta. Toisiin saattaisi tulla, pitkän ajan jälkeen. Siinä mielestäni punnitaan juuri se, rakastaako puolisoaan tarpeeksi sietämällä näitä hänen ei-toivottuja ominaisuuksiaan. Tätä juuri tarkoitin sillä, että toinen on hyväksyttävä sellaisena kuin hän on, sillä joidenkin ongelmien/"virheiden" muutosprosessi saattaa kestää vuosia eikä muuttumisesta silloinkaan ole varmuutta.
Mielestäni on hienoa ja ihanaa, että miehesi hyväksyy sinut sellaisena kuin olet! Masennuksesi hyväksyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että MIEHESI TOIVOISI sinun olevan edelleen masentunut. Varmasti hän toivoo sinun parantuvan! Mutta miehesi ei voi sinua parantaa, sen sinä teet itse. Sama päätee kaikkeen muuhunkin: Molemmat parisuhteen osapuolet kehittävät ITSEÄÄN. Joitain asioita oppii suhteen toiselta osapuolelta, toisia ystäviltä, lehdistä, kirjoista ja mistä tahansa.
Aurinkoista syksyä ja kaikkea hyvää sinulle!
Rakkaani oli masentunut vielä 5 kuukautta sitten. Nyt alkaa ääntä ja mielipiteitä olla ihan normaalilla tavalla. Ei se suhdetta ole muuttanut, vaan lisännyt tosi paljon keskustelujamme erimielisyysien tullessa, jotka on niin saatu aina hoidetuiksi.
Parisuhteen ongelma on se, että toinen pitää hyväksyä karvoinen kaikkineen, koska toista emme pysty muuttamaan, vain omaa toimintaamme jossain määrin. Sitä vaan luullaan pystyvämme muovaamaan toinen olemaan haluamallaan tavalla.
Olette varmaan suhteen tärkeässä vaiheessa, kun ensi huuma on mennyt ja arki on tullut. Kyllähän huushollin pitää olla kummankin kannalta sopivassa kondiksessa. Juttele asiallisesti tästä, mitä haluat ja mitä et halua, ja mitä pitää asian hoitamiseksi mielestäsi tehdä. Jos ette löydä samaa käsitystä, niin ei sitten paljon vaihtoehtoja jää. Mulla meni muutama suhde ja kymmeniä vuosia, ennenkuin tajusin tämän.
Rakastelusta olen sitä mieltä, että ajattelin miesystäväsi tavoin parikymmentä vuotta sitten. Nyt ajattelen, että erimielisyydet on purettava, ennekuin haluaa rakastella. Nuorempana minäkin ajattelin rakastelun pyyhkivän kaiken ikävän pois, mutta eihän se vaan niin ole. En halua rakastella, ennenkuin kaikki asiat on selvitetty. Tsemppaa vaan itsesi kuntoon ja keskustele rauhallisesti kaverisi kanssa asioista, ja kerro rehellisesti tunteittesi ristiriidasta.
Minun mielipiteettömyyteni ja myötäilyni johtui kai luonteesta ja siitä, että suhteen alussa elin vielä vanhempieni vaikutuksen alaisena. Kotona ei kannustettu omien ajatusten ilmaisuun, piti olla vaatimaton.
Kuulosti kyllä erittäin tutulta. Kiltin luonteeni vuoksi jouduin painostuksen ja hyväksikäytön uhriksi parisuhteessani. Masennuin siitä, kun käänsin kaiken tuskan itseäni vastaan. Inhosin itseäni, en miestä, joka tuskan aiheutti.
Pieni välimatka ja hengähdystauko teki minulle hyvää. opin näkemään asiat laajemmin. Myös minäkuvani parani, kn näin itseni itsenäni enkä parisuhteen osapuolena. Ennen itsetuntoni paranemista ja "puhekykyni" saamista kemiamme tuntuivat sopivan paremmin yhteen. Kuvio oli selkeä. Hän vei, minä vikisin ja myötäilin, kätkin vastalauseet sisälleni. Nykyään saan syyllisyydentuskia ilmaistessani tahtoani, ja kaikki on muuttunut niin vaikeaksi.
Tuntuu kai sekavalta, mutta en oikein haluaisi ruotia yksityiskohtia juuri nyt. HAlusin vain sanoa, että ymmärrän täysin, mitä tarkoitat. Olemme olleet viisi vuotta yhdessä, joista kaksi oli sitä myötäilyä. Nyt viime vuodet ovat olleet tasapainon hakua uuden, aikuisemman minän ja myös aikuistuneen hänen välillä. Ehkä ainut neuvo, jonka voin antaa, on: ajattele asioita pitkällä aikavälillä. En ole tyypillinen nuori, joka eläisi kuin viimeistä päivää. Se tyyli ei sovi kaikille. Mutta olen heikoimpanakin hetkenä yrittänyt ajatella, että tämä on vain ohimenevä vaihe tiellä kohti parempaa. Näen siis myös tulevaisuudessa miehen rinnallani, vaikka välilä tuntuu, ettei tässä ole järkeä. Mutta jos sinusta yhteinen tulevaisuus tuntuu mahdottomalta, älä kiduta itseäsi kohtuuttomasti.
kuitenkin sinulle on se, että olet päässyt pois sieltä masennuksen helvetistä.
Älä missään nimessä päästä ajatusmaailmaasi, että lopettaisit lääkityksen niin kauan kuin sitä todella tarvitset.
"Kysyisinkin, onko mahdollista kahden erilaisen ihmisen tulla toimeen? "
Kyllä on mahdollista kahden erinlaisen ihmisen tulla keskenään toimeen...se alkaa siitä, että molemmat haluavat opetella tulemaan asioissa toisiansa vastaan, sekä hyvissä että huonoissa.
Riita ja kriisi tilanteet ovat parisuhteen testit, ei vaadita niin paljon taitoa ja rakkautta pärjätä hyvinä päivinä puolison kanssa. Vasta riita tilanne opettaa huomaamaan mitkä ovat rakkauden rajat ja mitkä ovat parisuhde taidot.
Niitä kannattaa opetella, on ihana tunne, huomata selvinneensä riidasta loukkaamatta toista.
Pidä itsestäsi huolta, opettele olemaan terveellä lailla itsekäs. Älä anna periksi, toivut kyllä.
Vaatii joskus paljon aikaa toipua todellisesti masennuksesta, mutta sinä pystyt siihen, kun olet valmis toipumaan et tahdo enään masennusta. Kun olet toipunut näkemyksesi muuttuvat, pari suhdekkin alkaa luistaa aivan uutta rataa.
Täytynee vain toivoa että miehesi on myös valmis tekemään omalta osaltaan töitä suhteenne eteen. Kaunista syksyä toivottelen sinulle!