käsitteenmäärittelyä...

Kyllä minä olen ihan miehestäni puhunut. Jos jostain syystä on pitänyt tarkentaa, niin sitten on voinut selittää, että ei olla naimisissa.

Niin ja kohta puhun sitten ex-miehestäni... :)

riittää vallan hyvin.
(Jos ei ole tarvetta erityisesti kiinnittää huomiota siihen,että se on mies)

Vieraille on tullut useimmin sanottua "poikaystävä", mikä kuulostaa niin teiniXX:ltä heti kun moisen vaan lausuu. Tuntuu, ettei yli parikymppiset nyt ainakaan mene moiseen kastiin. Ja jotenkin poikaystävä tuntuu monesti "ei niin vakavalta" Onneksi mennään kohta naimisiin, niin katoaa nyt sekin ongelma ;D

Aiemmin, pitkän avoliiton aikana, käytin enimmäkseen avon etunimeä (jos ei tarvinnut johonkin viralliseen paikkaan määritellä asioita tarkasti). Jos joku sitten halusi tarkennuksen asiaan, että "onkos se avo- vai avio-", niin silloin kerroin, mutta asiasta murehtimisvastuun jätin kuulijalle.

Myöhemmässä vaiheessa aloin uusille tuttavuuksille käyttää mallia "mies" ja avokki puolestaan minusta "vaimo", ja enimmäkseen jätimme sen "avon" siitä pois (ei sitä mitenkään erikseen päätetty, "suussa vaan taipui" jotenkin molemmilla samalla tavalla). Kaipa se jotenkin enteili, että menimme sitten jossain välissä naimisiinkin. Käytämme edelleen tuota "mies" tai "vaimo" määritettä, jos emme pelkkiä etunimiä. Ja taas kuulijat saavat rauhassa pohtia, että kumpikohan on kyseessä.

Miksi antautua määrittelyn ansaan? Lokeroidaan ihmisiä ihan tarpeeksi jo muutenkin, että ei itseään tarvitse erikseen ryhtyä lokeroimaan.

Poikaystävä, ehdottomasti ei kiitos tässä iässä. Ja mies-sana todellakin sekoitetaan avioliittoon.
Siispä nykyisin lipsahtaa useimmiten sana isäntä, ainakin vähemmän virallisissa keskusteluissa. Sehän on ainakin totta, meidän taloudessahan tuo on isäntä talossa.
Minä kuulun olevan mieheni suussa usein mamma, enkä tuotakaan niin pahakseni pistä. =)

Vaikeinta oli englanninkielisessä keskustelussa puhua aiheesta. Mies kutsui minua amerikkalaisen tuttavansa kuullen wife-sanalla, eikä selitellyt sen enempää, minä tyydyin sitten työporukassa boyfriendiin. Vaikka siinä viiskymppisten joukossa samalla tuntee auktoriteettinsa valuvan miinuksen (tai lähinnä jonnekin teini-iän) puolelle, parempi se oli kuin alkaa selitellä jotain common-law husband -höpönlöpöä.

Musta on helpompi puhua miehestäni avomiehenä. Tai no usein sanon vain mies... Riippuu tilanteesta, että onko väliä onko se aviomies vai avomies. Poikaystävä ei jotenkin kuulosta sopivalta (ja poikakaveri vielä vähemmän), kun mies on jo 40 ja olemme asuneet yhdessä 7 vuotta... Miesystäväkin vähän tökkii. Jotkut kutsuu miestäni "kaveriksi".

Mies taitaa sanoa yleensä emäntä tai vaimo. Mun mielestä avovaimo on ihan ok. Itse usein puhun jonkun avovaimosta kyllä vaimona. On lyhyempi sana.

Mieheni kyllä luuli aluksi, että kun on kihloissa ollaan avoliitossa, siksi hän ei kutsunut minua avovaimoksi! Kun emme siis ole kihloissa.

Joo, olen miettinyt samaa asiaa. Olenpa saanut väärinkäsityksiäkin aikaiseksi kun olen puhunut "miehestäni". Se on jonkun mielestä vain aviomiehille varattu sana. Miesystävä taas kuulostaa viisikymppiseltä aikamiespojalta. Avomies ei tosiaan toimi. Se on liian pitkä ja virallinen. Eihän kukaan käytä "aviomies"-sanaakaan kuin kaikkein virallisimmissa yhteyksissä. Avokki taas kuullostaa avohoitopotilaalta. Vanhemmat ihmiset kutsuvat usein kumppaniani "kaveriksi". Mielestäni ollaan enemmän ku kavereita, ei olla pelkästään kämppiksiä.

Minä kutsun miestäni mieheksi.

Kavereille puhun poikaystävästä ja virallisille tahoille tai vanhemmille henkilöille avomiehestä.

Vaimokkeen vastakohta mieheke on paras sana. Joskus käytän "avo" tai "avokki"... Tuo avomies kuulostaa jotenkin niin viralliselta. :/