Hei !
Olen elänyt mieheni kanssa kohta 18-vuotta yhdessä.Siitä 11 vuotta naimisissa, meillä on kaksi ihanaa poikaa.
Jotain suhteesta kuitenkin puuttuu. Minä haluan kovasti läheisyyttä,toisen huomioimista, nättiä sanaa joskus. MIes makaa vapaa-aikansa netissä selaten kaikenmaailman foorumeja. Kun puhun tunteistani hän lähtee pois,sanoen,että nyt ei kestä kuunnella minun ruikutusta. Nyt olen alkanut kaipaamaan rinnalla kulkijaa ,joka tukee minua vastamäessä.Meillä se on niin,että isännän potiessa stressiä kyllä minun tukeni on itsestäänselvää. Olen ollut hänen tukenaan hänen sairaalajaksoillaan, kun hän sairastui psykoosiin. Tiedän kyllä että hänen sairautensa on yksi syy hänen tunteettomuuteensa, mutta eikös avioliitossa olla toisemme tukena eikä toisen tukena...olen kovasti alkanut etsiä muualta töitä, jotta menisin lasten kanssa kotiseuduille takaisin. Isäntä sanoo,että sitten hän eläisi onnellista sinkkuelämää. Miksi hän noin puhuu, tietäen minun pahoittavan siitä mielen? Kertokaa mielipiteitä....
Olen elänyt mieheni kanssa kohta 18-vuotta yhdessä.Siitä 11 vuotta naimisissa, meillä on kaksi ihanaa poikaa.
Jotain suhteesta kuitenkin puuttuu. Minä haluan kovasti läheisyyttä,toisen huomioimista, nättiä sanaa joskus. MIes makaa vapaa-aikansa netissä selaten kaikenmaailman foorumeja. Kun puhun tunteistani hän lähtee pois,sanoen,että nyt ei kestä kuunnella minun ruikutusta. Nyt olen alkanut kaipaamaan rinnalla kulkijaa ,joka tukee minua vastamäessä.Meillä se on niin,että isännän potiessa stressiä kyllä minun tukeni on itsestäänselvää. Olen ollut hänen tukenaan hänen sairaalajaksoillaan, kun hän sairastui psykoosiin. Tiedän kyllä että hänen sairautensa on yksi syy hänen tunteettomuuteensa, mutta eikös avioliitossa olla toisemme tukena eikä toisen tukena...olen kovasti alkanut etsiä muualta töitä, jotta menisin lasten kanssa kotiseuduille takaisin. Isäntä sanoo,että sitten hän eläisi onnellista sinkkuelämää. Miksi hän noin puhuu, tietäen minun pahoittavan siitä mielen? Kertokaa mielipiteitä....
Vastaukset 7
Vanhimmat
Miksi maailmassa voi olla noin tunteettomia ihmisiä.
Siinä olen samaa mieltä kanssasi että avioliitto on yhdessä kulkemistä ja kulkemista samaan suuntaan.
Tuetaan toista kun tukemisen aika tulee.
Tuollainen välinpitämyys suuttuttaa minua ihan oikeasti.
Ohjeita sinulle en oikein uskalla antaa kun oma avioliittoni on jossain mielessä samassa pisteessä.
Tosin vaimoni on se hajoittava osapuoli. Olen kai minäkin syyllistynyt siihen että en ole aina ottanut kaikkea huomioon mitä avioliitossa pitäisi ottaa mutta olen ainakin mielestäni yrittänyt.
Jaksamista sinulle.
Miehesi ei ole sinun arvoisesi ihminen !
Voimia sinulle! Voisiko miehesi tunteiden latistumisen syynä olla psykoosialttius. Käykäähän joskus kaksin miestäsi hoitavan psykiatrin vastaanotolla keskustelemasta asiasta.
oma raja vastaan: olet aina tukenut toista, nyt haluaisit olla itsekin tuen saajana. Miehestäsi ei ole tukijaksesi, sairautensa vuoksi (psykoosia sairastava ei takuulla halua kuulla toisen ruikutuksia...On niin käpertynyt itseensä, että tarvitsevat kaiken saamansa avun ja muut saavat pärjätä omillaan).
Sinun kannattaisi hakea ystäväseuraa muualta. Eikö sinulla ole yhtään läheistä ystävää, joka tukisi sinua? Kirjekaveria? Nettiystävää?
Kun saisit purkaa ajatuksiasi, ne eivät kiertäisi yhtä ja samaa piiriä, avartaisit tavallaan ajatusmaailmaasi.
Hanki muuta tekemistä, liikuntaa, joku kerho, missä saat olla muiden kanssa.
Tiedän tuon läheisyyden kaipuun; itsekin kaipaan sitä, mutta mieheni ei halua sitä antaa. Vaikka vaadin ympärilleni tietyn reviirin, jonka sisälle en päästä kuin harvat ja valitut, niin silti haluaisin "kiehnätä" oman mieheni kainalossa. Mutta ei kun ei. Välillä olen katkera: tähänkö minun hellyyteni nyt kilpistyy? Olen saanut lapsille osoittaa kaiken hellyyteni, onneksi, muuten olisin jo aikaa sitten näivettynyt.
Koeta kestää, elämä on elämistä varten, etsi hellyydellesi muita kanavia.
On minulla muutama tosi hyvä kaveri, jotka tietävät meidän perheen tilanteen,ja joille olen itkenyt pahan hetken tultua.
Onneksi on arkirutiinien pyörittäminen tässä työttömyyden keskellä. Mieli tekisi lähteä tosiaan sinne vanhalle kotiseudulle,jossa kaikki läheiset ovat. Oppisi isäntäkin pärjäämään omillaan. Seudulla olisi töitäkin,mutta silti jokin haraa muuttoa vastaan. Lapset olisivat innoissaan kun pääsisivät lähelle mummoloitaan. On vuosien vittuilut alkaneet vaikuttamaan minun itsetuntooni, vaikka olen aina ollut se meidän perheen vahva. Joskus alkoi aina pulssi kiihtymään kun kuulin isännän askeleet, kun ei tiennyt millä mielellä on tälläkertaa on. Ei minun ollut tarkoitus mitään kirjaa tähän kirjoittaa ,mutta sanat jotenkin tulla tupsahtivat.
ihan vakavissasi alkaa tekemään sitä muuttoa. Ilmoitat vain miehelle, että menet ja etsit sieltä töitä. Sinun on aika alkaa elää omaa elämääsi, ei miehesi elämää. Koska kaipaat omaistesi luo, niin mene: koskaan ei tiedä milloin on liian myöhäistä.
Kyllä sun miehes on aika alkaakin "nauttia" siitä sinkkuelämästä. Se ei nimittäin aina ole niin hauskaa, kuin mitä kuvitellaan. Yksinäistä ainakin on, kun koti on tyhjä, ei ääniä ympärillä jne. Itse joutuu kaiken tekemään, kun sinä et enää tee. Et huolehdi ja hoivaa.
Tuo huomautus noista vittuiluista ja askelten kuulemisista osui niin lähelle meikäläistä, että ihan hätkähdin. Sellaista meilläkin. Joskus on ihan ookoo, mutta joskus pelkkä ajatus kotiin menosta laittaa viivyttelemään.
Lasten takia olen aina ensin mennyt kotiin ja katsonut, että heillä on kaikki hyvin, ennen kuin olen omiin menoihini lähtenyt. Kerran jopa pyörsin portilta takaisin, kun näin automme pihassa...niin kamala paikka joskus on saada kuulla sitä samaa NALKUTUSTA ja vittuilua. Harvassa nykyään on ne hyvät päivät, huonoja on enemmän.
Mies odottaa minun auttavan mukisematta kaikessa, missä itse ei oikein pärjää, mutta vastapainoksi en saa itse mitään. Nyt on pahin kausi juuri menossa, mikään muu ei kiinnosta kuin oma tekeminen ja omat menot, niistäkään ei voi minulle kertoa. Saan aina arvuutella missähän herra nyt luuhaa.
Hassua, annan tässä neuvoja sinulle, vaikka voisin käyttää ne itseenikin :). Minulla omaiset ovat täällä ympärillä, tukenani silloin, kun tukea haluan (hyvin harvoin). Olen paljon miettinyt viimeaikoina tämän jutun loppumista, mutta jokin haraa vastaan. Oma oloni parani huomattavasti, kun aloitin säännöllisen liikunnan: muutamana iltana poissa kotoa tuo mukavaa vaihtelua.
Mutta tsemppiä sinulle. Teet itse omat päätöksesi, ei niitä voi kukaan tehdä sinun puolestasi. Mieti asiat ensin tasan tarkkaan, ennen kuin toimit. Ettet sitten kadu jälkikäteen...
Kiitos vastauksista. Olen saanut paljon ajattelemisen aihetta,teille siitä kiitos. Kovasti kuitenkin pelottaa tuo muutto, mutta toisaalta olisihan siellä vastassa vanhempani ja ihana anoppi.Pakkohan tässä on ottaa päivä kerrallaan. Tällainen lapsiperheen arki pitää ajatukset kasassa, ettei ala liikaa murehtimaan. Mielessä pyörii ja tiskipöydän siivous ja imurointi, kun talo on nyt hiljentynyt lasten lähdettyä kouluun. HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ KAIKILLE TEILLE !!!
sinulle.