Poikaystäväni on 21, minä 17. Asumme 50km päässä toisistamme ja nyt hän pääsi töihin ja muuttaa vielä kauemmas. Sitten välillämme on 100km. Ei siinä mitään. MIKSI hän ajelee illat jossain kaukana minusta, kun voisi tulla luokseni? Se pistää mielikuvituksen liikkeelle.. minulla on vielä, ikäväkyllä, erittäin vilkas mielikuvitus ja ajattelen aina, että sillä on toinen tai että se löytää uuden ja paremman. Hän sanoo, että ei ole aikeessa edes KATSELLA naisia, vaan ajella kavereiden kanssa. Vuosi ja kaksi kuukautta on takana päin.. Hyvin on mennyt tänne asti. Kyllä luotan häneen 100%:sesti, mutta minä aina vaan tappelen tästä kyseisestä asiasta. MIKSI se ei tule minun luo? Tiedän itsekkin vastauksen: olen koulussa, koulun jälkeen töissä ja töitten jälkeen on liian myöhäistä tai hän iltavuorossa. Kertokaa, miten löydämme yhteistä aikaa lisää? Muutto yhteen? Siinäkin vielä vaikeuksia; äiti pistää vastaan. Olen joutunut soittamaan sosiaalitoimistoonkin. Lain mukaan minulla on oikeus muuttaa, mutta sillon äiti sitten pamautti päin naamaa, että "sinulla ei ole sen jälkeen äitiä enää" Leppyykö se? Pää on tyhjä ja sitten kuitenkin niin sekaisin. Keksikää jokin vastaus. Miten menettelen? mitä teen jatkossa? pois kotoa 18-vuotiaana? vai aikaisemmin?
Pikaisia vastauksia odotellen....
Pikaisia vastauksia odotellen....
Vastaukset 17
Vanhimmat
Jos sä muutat, kuten äitisi sanoi "Sulla ei oo äitiä enään" ni ei se muuta kantaansa, eli vaikka muuttaisin 30 vuotiaana pois, ni se suuttuisi. Eli muuta rohkeasti vaan. ei se vuoden päästä oo erilainen... ja kyllä se kaipuu/ikävä tulee, et kyl äitis kuukauden päästä viimestään pyytää sua käymään kahville anopin tykö :)
senkun muutat, kyllä äitisi sen tulee hyväksymään
senkun muutat, kyllä äitisi sen tulee hyväksymään
ei hyväksyisikään koskaan, se on sun elämäs, jota sä elät, äitisi elää toivottavasti omaansa. Ole rohkea.
Mitenkäs nää raha-asiat? Mistä mä saan rahaa elämiseen jne? En minä kehtaa mennä enää suututtelun jälkeen äidiltä rahaa kinuamaan! Ei asumistuki ja lisät jne. riitä elämiseen, enkä tahtos minnekkään sossun luukulle mennä! Isällä ja äidillä on hyvät tulot ja ne vaikuttavat opintotuen saamiseen! Ja rakkaanikin on töissä.. hänenkin tulonsa vaikuttavat! Olen vielä koulussa, joten iltatyöt olisi ainoastaan mahdollisia, MUTTA miten sitä jaksaa 8 tunnin koulupäivän jälkeen? Muutenkin on kotona kärhämää, joten tahtoisin senkin takia pois.. Olen ihan pihalla.. :(
eikö rakkaasi rahat riitä molempien elättämiseen? ja jos todella (!) haluat muuttaa yhteen poikaystäväsi kanssa, niin niele hyvänen aika ylpeytesi ja mene sinne "sossun luukulle", hyvässä tapauksessa sieltä saa rahaa. Ja sillä rahalla sitten elät mukavammin kuin ilman sitä rahaa.
Itseläni oli samantapainen tilanne aikanaan. Vanhempieni kanssa oli silloin (17-vuotiaana) todella huonot välit silloisen poikaystäväni takia... Halusimme muuttaa yhteen, mutta vanhempani eivät sitä sallineet. Asiaa puitiin perhekriisi palavereissa asti...
Sitten samana päivänä kun täytin 18 muutimme yhteen. Kävin itse sosiaalitoimistosta hakemassa takuuvuokraan rahaa... He eivät myöntäneet. Tarvittiin vanhemmiltani lappu, jossa he kertoivat heittäneensä minut ulos ennen kuin rahaa sain. Joten sosku ei aina ole se ratkaisu varsinkaan alaikäiselle!!!
..mutta lähinnä sitä tarkoitin, että kannattaa yrittää, sillä minä ainakin sain tekstistä sellasen kuvan, että koska ylpeys ei anna periksi mennä sossuun. eihän sieltä saa aina rahaa täysi-ikäisetkään ihmiset, jotka sitä todella tarvitsevat, annetaan vaan kaikkia selityksiä ja toivotaan jotta asiat tästä paranisivat (ilman heidän apua).
Ei se periaatteessa ylpeydestä kiinni ole. En vain haluaisi. Ja kyllä poikaystävälläni olisi rahaa elättää, mutta en halua elää kenenkään siivellä. Paitsi porukoiden :) No joo.. kai mun isä auttais.. se ei ole tätä hommaa niin paljon vastaan. Porukat on siis eronneet. Se sano, et mun pitää tehä nii, ku mulle itelleni on parasta. Meillä on ollu äidin kanssa niin paljo riitaa, etten varmaan kestä sitä enää pitkään - ainaista naputtamista.
vaikka toisaalta on järkevää miettiä myös raha-asioita,jotenkin mulle tuli olo, että sä olet kuitenkin aika kakara vielä. Sä et tunnu olevan vielä valmis omille siivillesi, joten anna itsellesi aikaa selvitä ensin itsesi kanssa.
Sun ja kundin ikäero on sen verran iso tuossa vaiheessa, että teidän maailmat todellakin on erit, eikä sun pääsi tule kovin hyvin tollaista kestämään.
Mitetihän mitä sä oikein rakastat, ja sitä voikohan tuo olla elämäsi ainut rakkaus, sillä ei oikea rakkaus teetä tuollaista epätoivoa, vaan on jotain muuta; yhdessäoloa, varmuutta, rauhaa, turvallisuutta.
Jos mä olisin vielä 17 ja samanlaisessa tilanteessa, kääntäisin katseeni takaisin mun likkakavereitten puoleen, ja kysyäisisin, että missäs on bileet tänäviikonloppuna, suunnittelisin elämääni eteenpäin, sillä jätkät on kuin ratikat: jos yhteen ei ennätä, ei tarvii kauaa odotella kun toinen jo tulee.
Sun ei mun mielestä kannata lähtee ryntimään sinne kundin perään,kun on jo tässä vaiheessa noin monta jossaa ja muttaa. Riidat mutsin kanssa kuuluu asiaan, näin se vaan on, ja valmistaa sua siihen päivään, kun millään muulla ei ole niin väliä kuin sillä, ettet asu äitis kanssa saman katon alla, ja pakkaat kamppees ja häivyt vaikka huonomankin toimeentulon uhalla.
Mä olin 15v.kun asuin itekseni: koulussa piti käydä että saa ainakin yhden safkan päivässä ja vessasta pöllittyä paperia, mutta muuten mä olin tyytyväinen, kukaan ei ollut naputtamassa, mutta eipähän ollut huolehtimassakaan. Silloin en sitä tosin kaivannutkaan, nyt vuosien päästä on joskus käynyt mielessä, että oispa mullakin ollu oikea äiti, ei nimittäin ole vieläkään, vaikka hengissä se on, ja asuu samassa kaupungissakin..
En mitä ole väittänytkään, että olen niin helvetin aikuinen. Tiedän, että olen lapsi vielä. Ja minä rakastan poikaystävääni. Olen valmis omilleni. Ainoat mutat ja jossit ovat raha-asiat ja äiti. Vaikka minä haluankin muuttaa omilleni, en silti halua "suututtaa" äitiäni. Onhan minulla säästössä 2000 euroa, mutta niillä kun ei pääse, kun alkuun vaan.
Minusta meidän ikäero ei ole ongelma. Eikä rakkauteni teetä tätä epätoivoa, vaan kotiolot. Jos ymmärsit toisin, niin ymmärsit. Et sinä minua tunne! Etkä tunne vanhempianikaan.
Anteeksi, mutta minua ei ole oikeastaan koskaan kiinnostanuut bileet, eikä muutkaan. Kylällä olen muutaman hullun kerran käynyt. Kaverini hylkäsitvät minut aloitettuani seurustelun. Parhaan ystäväni kommentti oli: "Sulle oon kateellinen, Tanjalle en. Oot aina ollu niin vitun lihava ja nytku vähä laihuit, nii heti ukko. Mie oon RUMA. Ei mua kukaan huoli. Anteeks, ku en rakasta sua tarpeeks, että voisin enää olla ystäväsi. Sinä saat aina kaiken!" Ja toisten, jos vaikka EREHDYIN soittelemaan joka päivä "Onhan sulla Henri." Joka päivä olis ollu kamuille aikaa.
Eli siinä on ne saatanan YSTÄVÄT! Kateellisia paskoja, kun kerrankin MINULLE sattuu jotain. KOulusta sain sitten muutaman uuden hyvän ystävän, mutta he asuvat sitten jo kauempana.
Itsekkin olet muuttanut omillesi 15 VUOTIAANA! Minä olen valmis, mutten ole valmis "menettämään" mutsia. Että revi siitä.
sori vaan, jos mä loukkasin sun tunteita, mutta sainpahan ainakin vastauksen. Jos sun ja kundin juttu on sillä pohjalla, että te tosiaan voisitte elää ja asua yhdessä, niin asia esiin. Ehdottomasti mä kannatan, jos vaihtoehdot on mutsi tai yhteinen elämä rakkaansa kanssa, jälkimmäistä, sillä äidit leppyy kuitenkin joskus; viimeistään silloin, kun ne näkee, että niitten mukulalla elämä pysyy handussa, kulkee eteenpäin.
Oletan, kun olet puhunut poismuutosta sun mutsisi saaneen jonkun kakara-kohtauksen,se ei näet välttämättä ole kiinni iästä tai asemasta, ja se menee ohi jossain vaiheessa. Ainakin jollain tapaa aikuinen alkaa riidan jälkeen funtsimaan asiaa uudelleen, ja osaa erottaa tunteet ja järjen, ja laittaa ne arvojärjestykseen.
Mä olen aina ollut se joka hiihtää umpihankeen, eikä perässähiihtelijöitä ole montaakaan ollut. Mä olen raivannut oman polkuni edetä, eikä niitä polkuja kovinkaan moni ole sopinut kulkemaan, en ole kaivannut,tai on ollut erimielisyyttä polun suunnasta, jolloin mä olen saanut omituisen, erilaisen leiman, mutta valinnut oman tieni, ja ollut kuitenkin tyytyväinen; olen ainakin itseni kanssa sovussa. Joka kerta jouduttuani hyppäämään tuntemattomaan, on pahimmalta tuntunut hetki, kun on irroittanut jalkansa, otteensa siitä mistä on pitänyt pois päästä, hetki ennen kuin tietää kohta leijuvansa kohti jotain mistä mitään ei tiedä. Aina,kun on viimein päässyt taas jaloilleen, siipisulat suorittua, ja tajuavansa selvinneen, olen huomannut että hyppy tuntemattomaan on kannattanut, vaikka ei mitään takuita mistään saanutkaan, siitä miten sitten pärjään. Aina on pärjätty.
Ja muutes.. mun mutsi soitti äsken.. ei se ollutkaan ollu vihainen enää moneen vuoteen, ihmetellyt vaan, missä sen pien tyttö on..
Kylläh, voisin elää hänen kanssaan vaikka maailman loppuun asti :) Henri on tehnyt minut onnelliseksi. Vaikka pikku riitoja välillä onkin. Varsinkin silloin oli, kun käytin e-pillereitä ja ne eivät tuntuneet oikein käyvän minulle. Nyt vaihoin merkin ja kaikki hyvin :)
Olen keskustellut äidin kanssa muutosta. Kommentti oli "Tuolla on ovi, ole hyvä. Takaisin ei tarvitse tulla." Uhkailun makua. Olen liian pieni, kuulemma. Äidin oma pikku vauveli, niinku on monta kertaa viime aikoina tokaissut. Mielestäni olen valmis muuttamaan. Ja siitä olemme puhuneet poikaystävänkin kanssa. Olen sanonut äidille, etten halua elää hänen elämäänsä, vaan omaani. Ja että haluan tehdä virheeni itse, koska niistä opin. Että hänkin on tehnyt virheensä. Mutta minä en saisi tehdä samoja virheitä, kuin hän. Mistä sen tietää, onko virhe muuttaa yhteen. Ei mistään. Vain kokeilemalla. Jos äidin virhe oli muuttaa 16-vuotiaana yhteen isäni kanssa, miksi MINUN virhe olisi muuttaa rakkaani kanssa yhteen? Ei voi tietää, mitä tämä poikii. Vaikka eläisimme loppu elämän yhdessä, onnellisesti. Miten saan hänet ymmärtämään, että minun TÄYTYY tehdä ne virheet. Ei niiltä voi välttyä. Muutan joka tapauksessa joskus.
Mutta täytyy myöntää, että kyllä se kuitenkin on niin uutta se muuttaminen, että välillä arveluttaa. Varsinkin äidin suhteen. Kai se leppyyy. Se sanookin aina, että Henri voi jättää, mutta he eivät jätä koskaan...
Tätä pitäs jutella ihan kahdestaan, Jos haluut, laita postia osoitteeseen [email protected].
se on niin useimmiten että poikaystävä voi jättää mutta vanhemmat ei (toistenkin päin toki on tapauksia)...
Mutta puhut asiaa, että itse ne virheet täytyy tehdä. Ilman niitä sitä ei opi, ilman niitä elää jossain pilviharsossa, ja kun sieltä romahtaa alas.... Toisaalta ilman yrittämistä ei voi saada mitään, jos aina vaan pelkää mitä voi tapahtua, saattaa tapahtua, ehkä tapahtuu, niin elämässä ei saa kaikkia niitä asioita mitä haluaa.
Minulla tilanne on, että pitäisi sanoa vanhemmille että menen ensi kesänä naimisiin, kirkkokin on varattu, mutta enpä ole vielä sanonut, eihän sillä kiire ole. Mutta sieltäkin sitä kommentia kyllä tulee, "noin nuorena", "entäs sitten jos hän jättää", "voitko nyt jo tietää että hän on se jota rakastat koko elämäsi".... (Toisaalta voi olla, etteivät he sano mitään...)
Niin, yritä, erehdy, onnistu ja opi.
Ei me äidit olla sen viisampia, ainakaan mitä tulee kenekään toisen elämään. Mä olen yrittänyt muistaa,etten ole lapsilleni juuri muuta kuin väline tähän maailmaan ja omaan elämään.Itse heidän täytyy omat ratkaisunsa tehdä, mä voin ainoastaan olla tukena ja pitää sylini avoinna heidän tulla, jos he sitä tarvitsevat.
En väitä,etteikö lapsen, sen oman pienen suloisen avuttoman nyytin näkeminen kasvaneena, reppu selässä, ajatukset jossain kaukana, silmät kirkkaina vakaassa uskossa omaan itseensä tekisi tiukkaa, mutta sitä varten heidät olen saanut. Mulla ei ole oikeutta pidättää heitä luonani, heidän on maailmansa. Valloittavat he sen kuitenkin, tavallansa.
Jokainen meistä tekee virheitä, eikä niistä kuitenkaan opi kukaan muu kuin itse, jos itsekään. En mä uskalla sanoa lapselleni etukäteen, että sori, sä olet valinnut väärin, mä voin sanoa vain että mä odotan sua, tule kun tarviit mua.
Äitisi rakastaa sinua ja on huolissaan sinusta, vaikka onkin sanonut että jos lähdet, takaisin ei ole tulemista. Sanoit, että hän itse muutti 16- vuotiaana isäsi kanssa yhteen. Miten kävi? Se oli äitisi mielestä virhe; huonosti siis.
Hän ei vaan tahtoisi sinulle käyvän samoin. Hän tahtoisi säästää sinut samalta tuskalta mitä on itse joskus kokenut.
Mutta, toisen puolesta ei voi elää enkä ole tähän päivään mennessä tavannut yhtäkään ihmistä, joka olisi ollut niin viisas että olisi oppinut jonkun toisen tekemistä virheistä.
Oikeassa olet, itse ne mokat täytyy tehdä, nousta jaloilleen ja oppia siitä. Se on totta, muutat joka tapauksessa joskus omillesi. Jos vanhemmat ovat viisaita he tukevat lapsiaan tässä tapauksessa, eivätkä estele.
Joskus se vaan voi olla yllättävän vaikeaa myöntää itselleen, että oma lapsi on jo niin iso pärjätäkseen omillaan.
Siinä on sopeutumista molemmille, sekä lapselle että vanhemmalle.
Mitä ikinä teetkään, toivotan sinulle onnea ja tsemppiä! Elämä kantaa kyllä, tavalla tai toisella. Monet muutkin ovat selvinneet omillaan, miksi et sinäkin?
Aurinkoista syksyä! =)