Meillä on takana seitsemän vuotta ja kaksi lasta. Koko suhteen ajan kundi on juossut milloin milläkin syyllä; kaverit tarvitsee apua, duunissa menee pitkään, ja ollut pois systeemistä pitkiäkin aikoja. Sitten kun viimeinkin se palaa kotiin, on se niin väsynyt, ettei jaksa kuin syödä, käydä suihkussa ja kaatua tajuttomana sänkyyn. Mikään ei silloin kosketa häntä, unenlahjat on valtaisat. Ainoa mikä hänet saa liikkeelle on se,kun kaverit soittaa, ja pitää taas mennä. Mä olen ja odotan kotona väliin alistuen, välillä vittuuntuen koko touhuun. Olen yrittänyt puhumalla saada tyypille järkeä päähän, ja silmät auki näkemään perheensä, pienet lapsensa, jopa vaimonsakin, mutta jostain syystä ajatus ei kauaa idä; kannettu vesihän ei kaivossa kestä. Voisimme/voisin hakea lopullista eroa, mutta jokin vielä estää. Vaikka tiedän, ettei muutosta tapahdu, kundi on kuitenkin jo iältään aikuinen, silti jotenkin saan itseni tyytymään tyhjiin lupauksiin..Käy kai tavallaan sääliksi tai jotain sanoa tämän liiton loppuneen jo aikaa sitten, ja pysyä sanassaan.
Tunnen olevani tasapainoisempi ja rauhallisempi kun kundi on poissa, ja paniikki alkaa nousta, kun tiedän hänen tulevan takaisin, sillä sama huilaamis-tankkaamisrumba alkaa samantien, enkä haluaisi olla vain perustason tarpeista huolehtija = äitinä aikuiselle miehelle, jolta minunkin kuuluisi saada tyydytystä niin henkisesti kuin fyysisesti. Nyt pitäisi riittää se, että hän saapuu, ja ON paikalla, vaikka makaisikin tajuttomana kaiken aikaa.
Kysymystä ei kai tarvinne esittää.. mikä oliskaan se viimeinen pisara? Olisikohan minullakin oikeus parempaan ?
Tunnen olevani tasapainoisempi ja rauhallisempi kun kundi on poissa, ja paniikki alkaa nousta, kun tiedän hänen tulevan takaisin, sillä sama huilaamis-tankkaamisrumba alkaa samantien, enkä haluaisi olla vain perustason tarpeista huolehtija = äitinä aikuiselle miehelle, jolta minunkin kuuluisi saada tyydytystä niin henkisesti kuin fyysisesti. Nyt pitäisi riittää se, että hän saapuu, ja ON paikalla, vaikka makaisikin tajuttomana kaiken aikaa.
Kysymystä ei kai tarvinne esittää.. mikä oliskaan se viimeinen pisara? Olisikohan minullakin oikeus parempaan ?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Eihän tuo ole elämää. Itse sanoit, että tunnet olosi paremmaksi, kun miehes on poissa. Se kertoo minusta jo hyvin paljon. Kyllä mieheskin jo luulisi tajuavan sinun ja lastesi tarpeen, mutta niin kuin jo sanoit, ei kannettu vesi kaivossa pysy. Valitettavasti tuo pitää paikkansa.
Mä voin kyllä kuvitella tilanteen, kun olet kertomassa itsekin väsyneenä puolikuolleelle, valveen rajamailla olevalle miehellesi että haluat huomiota, hellyyttä. Ei näytä hyvältä, ei.
Mutta kuitenkin toivotan sulle voimia tehdä ratkaisusi, oli se jatkaminen tai ero. Mutta muutos teidän taloudessa pitää tapahtua, ei tuollainen ole elämää. Ole hieman itsekkäämpi, se voisi auttaa.
Jottei juttu riistäytyisi vikaraiteille,pitää vielä kertoman, ettei kyse ole pelkästään puuttuvasta huomiosta tai hellyydestä, niitäkin ilman pystyy jotenkuten elämään, ja ainahan sitä voisi,jos vaan kolahtaisi,sen verran ottaa vaikka suihin,että viimein saisi kundin kiinnostumaan,jotta saisi "edes" panot,mutta kyse on laajemmasta,isommasta. Tällaisessa suhteessa henkinen anti on nollassa,kukaan ei jaa kanssani mun pääni sisältöä, ei koe kanssani ei hyvää,ei huonoa.
Ärsyttävää ja rasittavaa on, kun työlle, jonka eteen on yleisesti hyväksyttyä antaa vaikka henkensä tai kavereilleen omistautunut kundi saapuu parinkin viikon reissuiltaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, olettaa kaikkien iloitsevan hänen saapumisestaan, kuin joulupukin,jolta siltäkään ei kysellä,että missä vitussa sä olet koko vuoden taas luuhannut,vaan ollaan riemuissaan jo pelkästään siitä,että se tulee, huolimatta siitä, että se taas heti lähtee, ja kun vastassa onkin vaimo,joka näkee jo silmissään,miten tarina taas jatkuu, eikä suinkaan riemuitse kuin tuhlaajapojan paluusta,ollaan taas kuilun partaalla.
Ihmetyttää kuinka pitkään vielä näen itseni kertomassa kundille,että hei, ota vastuuta perheestäsi, kerro mitä pyörii pääkopassasi, kerro mitä sinulle kuuluu,miltä tuntuu. Puhumattakaan siitä,miten ja milloinka lakkaan toivomasta ja tyytymästä tyhjiin lupauksiin.
Ja hei, joulupukille kuuluu vielä maksaakin käynnistään..
Ei noin voi elää parisuhteessa, koska se vaatii kummaltakin aika paljon panosta joka päivä. Eräässä tuttavaperheessä kävi tosi ikävästi naisen keskityttyä opiskeluun ja lasten hoitoon heidän 14 nyt vuotta kestäneessä suhteessaan. Viimeiset 3 vuotta on mennyt tasapaksusti. Kumpikin tekee samaa työtä, mutta mies toisella paikkakunnalla. Viikko sitten paljastui, että mies on ollut 2 vuotta toisen naisen kanssa suhteessa. Hän on aina tullut kotiin, mutta seurustellut tämän naisen kanssa. Nyt perheessä on tosi hankala tilanne. Nainen on järkytyksestä päästyään tajunnut virheensä miehen huomiotta jättämisestä. Silti hän on ollut pettämättä miestään, koska on uhrannut hänet työnsä ja lastensa edestä. Liiton jatkuminen kyllä tuntuu aika mahdottomalta, mutta opetuksen se on antanut molemmille.
Siis pane ukkosi tiukan paikan eteen. Mitä hän haluaa suhteeltanne, mitä hän haluaa sinun tekevän siinä, mitä hän itse haluaa suhteen eteen tehdä, mitä hän odottaa sinulta ja sinä häneltä, mitä siis yleensä haluatte ja tahdotte nyt yhdessä tekevänne? Parisuhdehan on jokapäiväistä lannoittamista ja kitkemistä, ei se itsestään toimi, vaan menee pilalle. Itselläni on ihan riittävästi huonoja kokemuksia, mutta luulen nyt jo osaavani sitä hoitaa. Onnea vaan keskusteluillenne.
Viimeeksi tavatessamme yritin saada taas otetta. Pyysin kirjoittamaan mihin hän on valmis tässä sitoutumaan. vastaus oli aika selkeä:
-rampaamista en lopeta, kokonaan,
- teen enemmän kotitöitä!*hymy*
- syön puuro lautasen tyhjäksi *virn*
- otan lääkkeet kiltisti *kieliposkella*
!!! kun ei mitään lupaa, ei mitään voi rikkoa !!
Olen mä yrittänyt monella tapaa ottaa totuuden esille, mutta loppupelissä juttu menee siihen, että kundi käy virnuilemaan, tarttuu siihen miten esitetään, eikä suinkaan siihen mitä, enkä kohta enää jaksa jauhaa samaa, vaan annan olla, uskomatta kuitenkaan lopullisesti etteikö toinen tajua mistä on kyse. Toki tajuaa,terävä jätkä, mutta mun on vaikea selittää itelleni uskottavasti, miksei se jaksa välittää, tai miksi itte olen vielä jaksanut.
Toi on aika v-mäinen tapa hoitaa tosiasioita. Jos noin tekee, niin ei todella tajua parisuhteen merkitystä, ennenkuin se loppuu. En voisi tuollaista pottuilua tai kamalaa lapsellisuutta kestää. En voi muuta, kuin toivoa sinun löytävän järkevän ratkaisun. Yksi tapa olisi ottaa yhteys vaika seurakunnan perheneuvontaan ja jutella asiantuntijan kanssa. Tämä on sinulle tärkeä asia, joka on jotenkin saatava selvään lopputulokseen. Tsemppiä vaan!
Mulla oli samantapainen suhde, avoliitto, lasteni isän kanssa. Hänelle kaikki muu meni minun ja lasten edelle. Reissuhommissa hän oli kuopuksen syntymän jälkeen ja sen lyhyen ajan mitä oli kotona, ei edes kokonaista viikonloppua, hän ravasi kavereillaan ja vanhemmillaan ja milloin missäkin, ei kotona.
Sitä hän teki jo silloin kun oli normaalisti päivätöissä, se vaan korostui kun kotonaoloaika lyheni tynkä-viikonlopuksi.
Käytännössä olin yksinhuoltaja, minulla oli kolme lasta. Sillä erolla, ettei lasten isä ollut koskaan lastensa kanssa - kuten viikonloppuisät sentään ovat.
Eräs nainen sanoi kerran, että vika on naisessa jos mies ei viihdy kotona???!!!! mutta miten mies saada viihtymään kotona? Jos miehelle muu elämä on tärkeämpää ja perhe ja vaimo itsestäänselvyyksiä niin mitä hittoa siinä voi tehdä? Ei kaikki vastuu parisuhteesta ja perhe-elämästä voi eikä saa olla vain yhden osapuolen harteilla!
Minulle viimeinen pisara oli, kun pyysin lasten isää katsomaan lastensa perään, että saisin kotihommia tehtyä.. ja hän vastasi: itsepähän olet ne halunnutkin, hän ei ole kumpastakaan halunnut.
Se oli viimeinen pisara.
En tiedä, mikä se olisi ollut, jollei tuo. Poislähtöä, eroa, tein jo kauan ennen tuota.
Mulla oli myös sama juttu, olin paljon tasapainoisempi ja rauhallisempi ja kotielämä lasten kanss sujui mukavasti, kun mies oli pois.
Itselläni ero oli käänne parempaan.
Iso asia se on, siksi sitä miettii ja harkitsee kauan.
Meillä mies olisi halunnut takaisin, "nyt olen oppinut, nyt ymmärrän, olen muuttunut", en ottanut ja hyvä niin. Ei mikään olisi muuttunut.
Mieti, mitä haluat elämältäsi. Jos et tiedä mitä haluat, kirjaa ylös mitä ET halua. Sitä kautta löytyy, asiat konkretisoituu. Ero voi joskus olla hyvä ratkaisu ja käänne parempaan. Kyse on sinun elämästäsi, mutta myös lasten elämästä. Millaisen mallin heille haluat antaa parisuhteesta, isyydestä, vanhemmuudesta - sinusta itsestäsi.
Ero ei rikkonut minun lapsiani. Elämämme muuttui tasaisemmaksi. Minä muutuin, vapautuneemmaksi, huumorintajuisemmaksi. Lapsilla meni tovin aikaa tottua uuteen äitiin, joka hullutteli jne.
sä kirjoitit kuin mun elämästä, ja sitä olinkin kaivannut; jonkun saman läpikäyneen ajatuksia, tuntoja, sillä mä tiesin, ettei tämäkään kokemukseni ole maailmassa ainutlaatuinen. Sun elämäsi erosi jälkeen on aika selvänä visiona minunkin tulevaisuudesta, jota olen yrittänyt kuvitella mielessäni. Itseasiassa eilen tuli astia täyteen,menin viileästi harkiten käräjäoikeuteen ja jätin eron kakkosvaiheen käsittelyyn. Pareissa luki, että "tuomitaan" avioeroon: minulle siinä oli sanomana "vapautetaan turhasta tyhjän pyytämisestä ja odottamisesta". Jos avioliitosta ei ole jäljellä kuin sormus ja lapset, ei siinä enää ole paljoakaan hävittävää. Tosin jossain sisällä kaihertaa harmi siitä, että minä ja me hävisimme camelboots-elämälle, mutta vaiennan kaiherruksen todennäköisyydellä: kamppailu olisi jatkunut iän kaiken, ja olisi saattanut maksaa oman terveyteni, joka jo nyt oli koetuksella.
Tiedä, sisäistääkö exä tapahtuneesta mitään, mutta en jaksa enkä välitä enää asiaan paneutua, aion kerätä omaksi opiksi seikat,joista jotain voi oppia, ja alkaa elämäään omaa elämääni, tuli se sitten eteen minkälaisena on tullakseen.
..heräsin, kuuntelin itseäni: olen tyytyväinen elämääni, siihen mitä siinä on, ja mitä siinä ei ole.
cMeidän elämä ei ole kuin veteen piirretty viiva, jostakin asiasta joutuu luopumaan ,toisen myös täytyy antaa, se pätee kaikessa keskinäsessä yhteisessä elämässä ,me ollaan loppujen lopuksi kaikki yksilöitä,jos me löydetään se samanhenkinen, se joka myös katsoo ja ymmärtää ja se että ei yhteinen elämä tarkoita jotain saaippuaoopperaa, meillä takana 15.v .Puhukaa toisillenne ,puhuminen ei maksa ja muutenkin miksi toinen voisi tietää jos toinen ei tiedä.
Niin, aina pitäisi puhua. Mutta entäs jos se ei auta? Puhutaan eri kieltä tai asioiden vierestä, sanoma ei kohtaa toista..??
Luopuminen? Parisuhteessa molemmat luopuvat, ei vain toinen. MOlemmat saavat, ei vain toinen.
Paljon voi tehdä, että liitto jatkuu ja muuttu paremmaksi. Mutta missä menee raja, mitä kaikkea pitää sietää? Ja miksi aina on nainen se, joka joustaa, myötää, muuttuu toisenlaiseksi jotta mies voisi hyvin ja suhde paranisi ja kestäisi? Entä lapset? Mikä heille on parempi, ero vai riitaisa suhde?
Joskus vain on niin, että väärät ihmiset menevät yhteen.
Mitä sitten tehdä, että ei toistamiseen törmää väärään ihmiseen, että huomaa jo ihan suhteen alussa myöhemmin edessä olevat karikot sekä sen, ovatko ne ylitsepääsemättömissä vai ei? (no, hyvä itsetuntoa ainakin, sekään ei aina riitä)
Vaikeita asioita, isoja kysymyksiä. En minä voi sanoa toisen parisuhteesta miten se korjataan sillä minun kokemukseni ovat omasta parisuhteesta, ei sen toisen. En se minä sitä helvettiä elä. Voin vain kertoa omasta samantapaisesta helvetistäni, ja siitä miten minä siitä selvisin.
Minä erosin. Elämäni paras ratkaisu.
Tapasin kyllä uuden miehen, menin naimisiin. Kun vaikeudet tulivat, olisin ollut valmis ne korjaamaan, tekemään kaiken, ettei eroa tule. Mies halusi erota, ei siinä minulla ollut mitään tehtävissä. JA jälkikäteen olen laskenut yhteen yksi ja kaksi, niitä vanhoja kommentteja, ja oivaltanut, että suurin vika oli se, että minun perusluonne oli väärä. Hän oli ajatellut että minä muutun..!! hän siis ei mennyt naimisiin MINUN kanssa vaan oman unelmansa kanssa..
Mutta elämä jatkuu.
Ystäväni kertoi, että hän miehensä kulttuurissa (kristitty ulkomaalaissyntyinen mies) miehen tehtävänä on tehdä nainen onnelliseksi; sen jälkeen nainen tekee miehen ja lapset onnelliseksi.
Se pitää paikkaansa.
Nyt minulla on suhde, joka tosin on vasta alkumetreillä, mutta näyttää hyvältä verrattuna aiempiin. Mies on samaa mieltä em. kommentin kanssa ja tekee paljon, että minä voin hyvin. On uskomantonta ottaa vastaan, saada, niin paljon rakkautta ja hyväksyntää, hoivaa ja hellyyttä.. tuntuu että omat kädet loppuvat kesken, kun yritän takaisin antaa..
Olen kuluneen viikon aikana paitsi vaeltanut kevyesti ylimääräisestä taakasta luopuneena myös poukkoillut liki järjettömänä yksinäisyydestä, vaikka olin tasan yhtä yksin jo ennen eropaperin vientiä. Niin vähään ja olemattomaan sitä on tyytynyt, että viimeisenkin tekstarin ja soiton puuttuminen on toisinaan tuntunut liki tappavalta. Järki on kuitenkin pysynyt voitolla, vaikka piru vai enkeli olkapäällä on kuiskinutkin, että luovutin liian helpolla, en muka tehnyt kaikkeani liittoni pelastamiseksi. Liittoni huutaa järki, jos siinä olisi ollut mitään pelastettavissa oli kyse edes liitostamme. Tiedän tunteitten tekevän tepposiaan, tämä hiljaisuus saa luulemaan ettei ikinä mitään riitaa tai pahaamieltä olisi ollutkaan, mutta tosiasia on se, että jos hän taas parinviikon reissultaan tulisi tänne makaamaan päiväkausiksi vitutus olisi mitä suurin, sillä mun toiveet, tarpeet, ajatukset asenteet siitä, mitä parisuhteen tulee tarjota eivät ole muuttuneet. Silti pelottaa tieto tapaamisestamme loppuviikosta.
Jokainen ystävistäni on sanonut ettei mistään hinnasta pidä sortua ruskeitten silmien anovaan katseeseen, puhumattakaan, että raottaisi peiton reunaa vain koska ei kestä katsoa toista vihaisena, pettyneenä, petettynä:" sä luovutit..!!" Itse pyydän itselleni vahvuutta, etten näin tosiaankaan mene tekemään, ellen sitten jostain syystä pysty pyyhkäisemään mielestäni jo oppimaani ja kokemaani.
Juu, se on yllättävää, se yksinäisyys ja se, miten kuitenkin kaipaa toista. Kait se on sitä, että edes pikkusen olisi sitä aikuista seuraa, edes kuvitelma siitä, että olisi toinen aikuinen jonka kanssa jakaa vastuuta, arkea, lapset jne.
Samaa itsekin mietin, että jos jos jos otan takaisin...
Piti ihan kaivella vanhoja ikäviä asioita, etten olisi suostunut hänen pyyntöihinsä.. sillä vaikka oli yksinäistä, tiesin, ettei mikään muuttuisi, kaikki jatkuisi ennallaan ja samanlaisena. Me olimme väärät ihmiset toisillemme, menimme liian nuorina yhteen..
Lasten isästä siis erosin syksyllä ja koska yhteiset lapset oli, vietimme joulun yhdessä. Kun aattoillan touhut olivat ohitse ja lapset nukkumassa, me istuimme olohuoneessa. Hän kertoi siihenastiset kuulumisensa: työasoitahan ne, kuten aina ennenkin, ei mitään muuta. Minä kerroin mitä lapsille kuului, mitä ollaan tehty. Ja sen jälkeen istuimme lahjanarujen ja -papereiden keskellä hiljaa. Ei ollut mitään sanottavaa, kaikki oli sanottu. Hiljaisuus ympärillä oli tyhjyyttä.
Silloin tajusin, ettei meidän yhteiselämästämme todellakaan tulisi mitään, sillä meillä ei ole mitään yhteistä. Lapset, joo. Mutta ei mitään sellaista, mikä kahden aikuisen yhdistää.. ei yhteistä joutavaa jutusteltavaa..
Meidän yhteiset mielenkiinnon kohteet, unelmat tulevasta, eivät kohdanneet ollenkaan. Eivät ne olleet aiemminkaan, mutta silloin eron aikaan/jälkeen sen vasta huomasi.
Minä pääsin toteuttamaan omia unelmiani, hän omiaan. Silti hän oli koko ajan katkera, että jätin hänet. Tapaamisia sovittaessa hän ilkeili, oli hankala, haukkui minut äitinä, temppuili elatusmaksujen kanssa (maksoi milloin huvitti) jne.
Ero tästä toistesta, exästä, on kokonaan eri asia. Meillähän ei ole mitään yhteistä, ei velkaa, ei lapsia, joten tämä monen vuoden avioliitto on ohi kuin teinien seurustelusuhde.. toisaalta hyvä niin.
Lasteni isän jäljiltä kokosin itsetuntoni rippeistä uudelleen. Exän jäljiltä yritän oppia luottamaan toiseen ihmiseen = mieheen, suhteen pysyvyyteen, rakkauteen, sen kestävyyteen.
Seurustelen. En silti tiedä onko tämä oikein ja onko minusta suhteeseen tämän miehen tai kenekään toisenkaan miehen kanssa... Mutta syksy on kaunis ja joulu tuoksuu jo ilmassa, elämä kulkee eteenpäin ja minä olen onnellinen. Sinäkin olet, oletan, erosurusta huolimatta.
Muuten: ero on kuin pieni kuolema, luopuminenhan se on. Siihen kuuluu surutyö kaikkine samoinen tuntoineen. Käy ne läpi reilusti. Vain sillä tavalla siitä pääsee yli.
mun pitää olla rohkea, rehellinen, ja kertoa, vaikka toisaalta mitään velvoitetta ei siihen näillä areenoilla ole.
Minä annoin vielä viimeisen tilaisuuden.En toki ilman ehtoja, mutta kuitenkin. Olemme käyneet jo kerran perheasiainneuvottelukeskuksessa, seuraava aika on varattuna.Reissuhommiin hän ei enää lähde,on ilmoittanut pomolleen. Saa nähdä, nyt eteenpäin on kuunneltava tuntoja, tarkkana olen muutenkin siitä mitä saan, miltä tuntuu. Yksinäisyyttäni en tähän alkanut, oli kohdalla jo seuraava, mutta jotenkin nousi tarve tarttua ojennettuun oljenkorteen. Voi olla, että olen kahden viikon kuluttua täällä ruikuttamassa, mutta minulla ei ole sitä ylpeyttä, etten niin tekisi, jos tästä vielä nurin mennään. Voi olla, että tämä todellakin kestää ja paranee, mutta voi olla ettei; vieköön nyt viikon tai 50 vuotta, mutta ainakin on yritetty kaikki.
voima ja rehellisyys olkoon kanssamme.
Olet ihan riittävän älykäs nainen. Muista, mitä olet aikaisemmin sanonut täällä. Yksi asia on varmaa, että toista et voi muuttaa. Toivon, että miehesi tajuaa oikeasti puhua rehellisesti, avoimesti ja että hän tarkoittaa myös, mitä puhuu. Ihmisiä ja monta turhaa, mutta hyödyllistä suhdetta piti kokea, etä nyt luulee tunteavansa itsensä.
Ota siis kiinni vain siitä, jonka itse tunnet oikeaksi. Vanhat jutut eivät saa tulla esiin, koska silloin ollaan helposti samassa pisteessä kuin tässä keskustelun alussa. Älä anna periksi missään, vaan pidä puolesi. Kyllähän me sentään voimme jotain oppia tässä elämässä. Ole siis itsesi, äläkä anna tunteiden ohittaa järkeä. Punnitse tarkkaan plussat ja miinukset. Sanat eivät merkitse samaa kuin teot. Toivotan onnea seuravalle tapaamisellenne perheasiainkeskuksessa!