Kommunikaatio on tärkeää avioliitossa, mutta riitely on ainoa mitä näköjään saamme aikaan. Itse olen rauhallinen ja pyrin kuuntelemaan mitä toisella on sanottavana, mutta mies temperamenttisena kiivastuu, alkaa huutamaan ja hakee lapset vielä paikalle kertomaan mielipiteensä omalleen perusteluksi. Kyllä on pienille lapsille vaikea ja hämmentävä tehtävä..; ( Viimeksi riita lähti siitä kun kysyin pääsisinkö kavereitten kanssa iltaa viettämään tyttöporukalla. No arvatkaas kuka antoi periksi ja miten...?
Mitenkäs teidän perheessä riidellään, rakentavasti vai repivästi?
Mitenkäs teidän perheessä riidellään, rakentavasti vai repivästi?
Vastaukset 6
Vanhimmat
heti!
Olen itse kotoisin perheestä, jossa jouduin vanhempien välienselvittelijäksi, tuomariksi, viestitytöksi ja lohduttajaksi. Aikuisten riidat eivät kuulu lapsille, eikä lasten kuulu joutua tuollaiseen asemaan perheessä. Itse olen kolmikymppinen ja kärsin vieläkin liian aikaisen aikuistumisen aiheuttamista henkisistä vaikeuksista.
aikana on yks ilta kun vanhemmilla oli riitaa ja iskä läksi vihoissaan ulosm kävelemään. Minä olin ehkä 11 tai 12, ja itku kurkussa sopersin että isi älä mee oot hyvä isä.
Riitely ei ole rakentaa ollenkaan. SE vain purkaa tuntoja mutta väärällä ja satuttavalla tavalla. Eli tuotaa lisää riitaa.
Kyky olla erimieltä ja hyväksyä se erimielisyytenä , on sitä rakentavuutta ja sitten se tapa ja käyttäytyminen ohjaa sen ajan elämistä siten etei kukaan joudu "syylliseksi" asiaan ja täten häväistyksi ja moitituksi. Alistetetuksi vaan vastuuta kanetaan aikuisten toimesta eikä lasten kautta.
Tiedon kulku, ja kommunikointi luottamuksen pohjaksi on se joka on ollut selvitettävä ja omaksua tavat miten se tehdään.
Yksi parhaista on se että aikeistan tehdä jotain poikkeavaa joka voi aiheuttaa rutiini muutoksia ja täten tiedon kulun jakamista välillä niin pyrkiä kertomaan aikeensa valittuna aikana ja etukäteen ja riittävän ajoissa ja peruste siihen miksi teen ja toivon näin. Sekä että tekee oikeesti selväksi miten suhtaudun ennen ja jälkeen sen tekemisen tai aikeen kumppaniin. Myös se arvostus ja suhtautuminen on kertomisen paikka toiselle joten ei tunne että "poikkeava käytös" on hänen aiheuttama.
Siis itsestään selvyyksiä ei pitäisi olla kovin paljoa kun poiketaan arjesta. Riidat syntynee siitä itsekkäästä "valta taistelusta" mikä aina hiipii keskusteluihin että minä itse päätän.
Empatia ja humanisuus ei ole alsitumista vaan vahvuutta huomioida toiset satuttamatta itseään.
Tempperamenttisuus ei oikeuta henkiseen alistamiseen. Kyky kuunnella ja kunnioittaa toisen kokemusta, ajatuksia ja perusteluita on toimivan suhteen lähtökohta. Tilanteesi kuulostaa todella huolestuttava,ta - etenkin lasten kannalta
Meillä riidellään niin että saadaan aika ajoin ostaa uudet ruoka-astiat,niitä on mukavaa särkeä mielipiteen painottamiseksi.Kokeile ihmeessä. Sitä paitsi meillä ei riidellä tuollaisista pikku asioista...Meillä riidellään sen jälkeen kun on käyty kavereiden kanssa iltaa viettämässä,sitten on enemmän aihetta riitaan!
on jatkunut meillä jo vuosi kausia. Hyvinä hetkinä puhumme ja päätämme, että ensi kerralla kumpikin yrittää hillitä itseään ja kielenkantojaa koska loukkaamme toisiamme todella pahasti! Vaan ei auta. Vaikkei tempperamenttisuus ja luonteen laatu oikeutakaan väkivaltaan, ei henkiseen eikä fyysiseen, meillä sitä valitettavasti on. Vuosien saatossa riitelykerrat ovat vähentyneet huomattavasti, riitelemme todella rajusti ehkä 2 - 3 kertaa vuodessa mutta sekin on alkanut tuntua jo todella paljolta ja liian raskaalta. Olemme olleet yhdessä lähdes 30 vuotta, rakastamme toisiamme todella paljon ja teemme paljon asioita yhdessä ja myös erikseen, joka on täysin luonnollista meille . Mutta tappelun saamme aikaiseksi melkein mistä vain silloin kun on "se aika". Mies on taipuvainen paikkojen hajoittamiseen ja joskus myös käy kimppuun, minä taas on nalkuttajavirtuoosi ja tästähän ei hyvä seuraa. Riidat sovimme aina mutta josku todella tuntuu, että loppuisi vain kaikki mutta erossa emme osaa olla ollenkaan ja kaipuu toista kohtaan on valtava.