Huomenna tulee kaksi kuukautta siitä kun sain tietää mieheni rakastumisesta toiseen naiseen. Valentinen päiväkin huomenna on...no Suomessa vain ystävänpäivä.
Olin 2 viikkoa lomalla; kaukana arjesta, kaukana miehestä. Teki hyvää, tajusin olevani olemassa kuitenkin. Tunsin oloni omaksi itseksi taas viikkojen epätoivon jälkeen.
Palasin tänään töihin ruskettuneena hymy huulillani ja kaksi työkaveria sanoi spontaanisti minun näyttävän kauniilta! Tuli hyvä mieli, vaikka ovatkin naispuolisia, heh ;) !
Elämä ehkä siis vielä hymyilee, ei samalla lailla koskaan enää, mutta enhän tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ei kukaan tiedä.
Varmasti elämä on edelleen välillä tuskaisen toivotonta, mutta aika auttaa. Nyt uskon siihen itsekin. Aika, lasten olemassaolo, läheiset, ystävät, ammattiapu ja omasta itsestä huolehtiminen.
Miestä kohtaan tunnen yhä enemmän vihaa ja halveksuntaa. Se ei liene paha asia; varmaan näin pystyn luovuttamaan, lakkaan haikailemasta rakkautta jota hän ei minulle enää halua antaa, päästän irti menneestä vähitellen. Rupean vähitellen uskomaan mieheni lausetta siitä, että en tehnyt mitään väärin, vaan hän meni ja rakastui, antoi voimakkaan tunteen viedä mennessään. Raukkamaista perheen kannalta, mutta itsekkyydelläkin on hintansa. Aika sen näyttää. Ja kuitenkin en voi koskaan olla täysin sitä mieltä, että se oli vain mieheni jonka päässä naksahti rakastuessaan, jotainhan olisin kai minäkin voinut 20 vuodenkin jälkeen tehdä toisin...Ja ehkä en koskaan ymmärrä täysin miksi meidän onnelliselta tuntunut liittomme päättyi näin.
Väkisinkin tunnen kostonhimoisia ajatuksia, mutta katsotaan mitä elämä tuo meille kummallekin tullessaan. Uutta vakavampaa suhdetta en halua ja toivo itselleni tänä vuonna, vaikka ilman minkäänlaista miestä en aio elää, - nunnaksi ei tässä olla ryhtymässä! Kukapa nyt estäisi minua tekemästä niitä asioita, joita olisi ennenkin ollut tarjolla, mutta en uskollisuuttani niihin ryhtynyt. Täytyy vaan harkita tekonsa kuitenkin niin, ettei sotke kolmansien osapuolten elämää eikä saa itse haavoihinsa lisää suolaa. Ja tämä saa kai monet miespuoliset innostumaan laukomaan lauseita eronneista naisista baarissa jakamassa itseään... No, eihän se ole väärin jos ei kumpikaan odota muuta kuin seksiä ;)
Olin 2 viikkoa lomalla; kaukana arjesta, kaukana miehestä. Teki hyvää, tajusin olevani olemassa kuitenkin. Tunsin oloni omaksi itseksi taas viikkojen epätoivon jälkeen.
Palasin tänään töihin ruskettuneena hymy huulillani ja kaksi työkaveria sanoi spontaanisti minun näyttävän kauniilta! Tuli hyvä mieli, vaikka ovatkin naispuolisia, heh ;) !
Elämä ehkä siis vielä hymyilee, ei samalla lailla koskaan enää, mutta enhän tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ei kukaan tiedä.
Varmasti elämä on edelleen välillä tuskaisen toivotonta, mutta aika auttaa. Nyt uskon siihen itsekin. Aika, lasten olemassaolo, läheiset, ystävät, ammattiapu ja omasta itsestä huolehtiminen.
Miestä kohtaan tunnen yhä enemmän vihaa ja halveksuntaa. Se ei liene paha asia; varmaan näin pystyn luovuttamaan, lakkaan haikailemasta rakkautta jota hän ei minulle enää halua antaa, päästän irti menneestä vähitellen. Rupean vähitellen uskomaan mieheni lausetta siitä, että en tehnyt mitään väärin, vaan hän meni ja rakastui, antoi voimakkaan tunteen viedä mennessään. Raukkamaista perheen kannalta, mutta itsekkyydelläkin on hintansa. Aika sen näyttää. Ja kuitenkin en voi koskaan olla täysin sitä mieltä, että se oli vain mieheni jonka päässä naksahti rakastuessaan, jotainhan olisin kai minäkin voinut 20 vuodenkin jälkeen tehdä toisin...Ja ehkä en koskaan ymmärrä täysin miksi meidän onnelliselta tuntunut liittomme päättyi näin.
Väkisinkin tunnen kostonhimoisia ajatuksia, mutta katsotaan mitä elämä tuo meille kummallekin tullessaan. Uutta vakavampaa suhdetta en halua ja toivo itselleni tänä vuonna, vaikka ilman minkäänlaista miestä en aio elää, - nunnaksi ei tässä olla ryhtymässä! Kukapa nyt estäisi minua tekemästä niitä asioita, joita olisi ennenkin ollut tarjolla, mutta en uskollisuuttani niihin ryhtynyt. Täytyy vaan harkita tekonsa kuitenkin niin, ettei sotke kolmansien osapuolten elämää eikä saa itse haavoihinsa lisää suolaa. Ja tämä saa kai monet miespuoliset innostumaan laukomaan lauseita eronneista naisista baarissa jakamassa itseään... No, eihän se ole väärin jos ei kumpikaan odota muuta kuin seksiä ;)
Vastaukset 18
Vanhimmat
Kaikki ajan kanssa kuitenkin muuttuu vielä hyväksi ja se kosto ei auta mitään eikä ketään.
Aikaa menee, mutta kyllä se elämä hymyilee taas.
Tsemppiä sinne!
Tavasta miten kirjoitat! Tahtoisin vain sanoa että, sinulla on erikoisen paljon "vahvuuksia" itsellesi. Niinkuin sanon olen yllättynyt.
Ajattelen myös, että kaikilla tapahtumilla on omat askeleet.
Usein pohdin kysymystä "uskollisuus" ja "arki uskollisuus". Toinen on ehkä uskollisuutta ja toinen on olettamusta uskollisuudesta.
Toinen on vapauttava ja voimaa antava, toinen on epävarmuuden tuoja ja ehkä ahdistava osapuolille.
Sillä onnellisuus on olemassa oloa.... ajattelen nm: "kolahtihan se"
No onhan nuita käyty läpi, mutta ajatteleppa asiaa siltä kannalta että mitä se kannattaa kantaa niitä nekatiivisiä tunteita siinä ei muuta kuin kovettaa itsensä. Ole se hyvä ja luotetteva ihminen mitä olet, ole se jonka lupaukseen lapset voivat luottaa, ole jos mahdollista onnellinen niin silloin ei viha syö sydäntä.
Minä olen sitä mieltä että ihmisen arvo on hänen tekemissä teoissa ja siinä seisooko sanojensa takana, sinä olet se ihminen jota kannattaa kunnioittaa ja sinun kannattaa myös kunnioittaa itseäsi koska olet osoittanut arvosi uskomalla liittoosi ja perheeseesi, sinä et ole pettänyt ketään etkä mitään.
Voimia T:Jukka
Oli mukava lukea noita kommetteja koska olen itse samassa tilanteessa. Olemme mieheni kanssa olleet 18 vuotta yhdessä ja meillä on 3 lasta. Huonosti meidän avioliitossa on mennyt vain viimeiset puoli vuotta, on soudettu ja huovattu suuntaan jos toiseenkin. Oli vielä pari päivää sitten valmis yrittämään uudelleen mutta mieheni tiputti pommin mun niskaan. Se on pettänyt mua ja se toinen nainen on tullut raskaaksi, vauva syntyy kesäkuussa. Nyt jälkeenpäin osaan laskea yks yks ja tiedän miksi mieheni on ollut niin vaitonainen ja yrityksistäni huolimatta ollut epävarma jatkaako liitoa vai erota.
No, olihan se tietysti hyvä että kertoi minulle itse asiasta, ettei asia selviä sitten kun lastenvalvoja ottaa yhteyttä.
Olen miettinyt asiaa pääni puhki ja mieheni ei haluaisi muuttaa yhteisestä talosta, mutta ei halua että minäkään lähden. Tunteet velloo laidasta laitaan, järki sanoo että heitä se äijä pihalle mutta sydän sanoo vielä toista. Mieheni haluaisi uuden mahdollisuuden mutta en voi luottaa häneen varmaan enää ikinä.
Mietin tossa vähän aikaa sitten että onneksi nuorimmainen lähtee syksyllä kouluun että jää hoitomaksut pois... mutta tilalle sitten ilmeisesti elatusmaksut jotka muistuttais mua joka kuukausi pettämisestä.
Mä en tajua kuinka joku nainen voi oikeesti mennä sänkyyn naimisissa olevan miehen kanssa ja vielä pitää tämän lapsi.
Olisi kiva jos joku, joka on ollut samassa tilanteessa voisi kertoa miten on käynyt; tuliko ero?,jatkoitteko yhdessä? miten on sen jälkeen sujunut, onko saatu luottamusta takasin? Musta tuntuu että tämä on liian iso asia ylitettäväksi.
Olisi parempi erota kuin että rupeisin lopullisesti vihaamaan miestäni ja sitten olisi katkera ero edessä. Jolloin ei enää tulla toimeen, vaikka meidän on elettävä yhdessä lastenkin kautta koko loppuelämä.. Tulee kuitenkin tilanteita jossa on tultava toimeen erosta huolimatta.
Että mitenkähän näiden elatusmaksujen mahtaa käydä. jos vaikka antaisinkin anteeksi miehelleni, tosin tuntuu vähän utopistiselta käsitykseltä. Niin kuinkahan paljon mieheni joutuis maksamaan näitä elatusmaksuja? (Siis , anteeks kielenkäyttöni mutta sille äpärälle) Hänellä on keskivertopalkka varmaankin lonkalta heitettynä noin 10 000 euroa kuussa. Elätettävänä jo kolme lasta.mun tuloni tuskin vaikuttaa asiaan, vai vaikuttaako?
Mitäs jos tämä toinen nainen ei kerro lapsen isää, maksaako kunta silloin elatusmaksun?
Tää on ihan pimee kysymys tiedän , mutta auttakaa nyt mua.
Painovirhe paholainen iski pahasti. eli tulot on noin 2000 euroa kuussa pruttona, ehkä. Ajattelin tossa varmaan mummoja... on niin sekava olo.
kohta tuolla tekstissä!
Eli sanoit että jos annan anteeksi! Se palauttaa elämää sinulle parhaiten. Elatusmaksut ovat "sivuseikka" ne on vain pyrokratiaa ja ne ei saa vaikuttaa sinun itsesi ihmisyyteen.
myös syntyvä lapsi ei ole mihinkään syyllistynyt "vielä".
Eihän sen sen lapsen vika missään tapauksessa ole mutta jotenkin se ihmisluonto vaan toimii niin että sitäkin tulee syytettyä asiasta.
Anteeks voi tietenkin antaa asioita mutta unohtaa ei ja se tässä jutussa nyt hiertääkin.
Eli mies haluaisi vielä yrittää mutta itellä pää on kun haminan kaupunki, välillä haluaisin antaa vielä yhden mahdollisuuden toisaalta niinkuin sanoin aikaisemmin heittää se äijä pihalle.
Tää on tosi vaikeeta, mies on kuitenkin niin kunnollinen ihminen että halu siihen mahdollisuuden antamiseen on vaan ehkä liian iso, pitäis kovettaa mielensä ja ajatella vaan itseänsä.
"...jos sulla kerran on, joku josta oikeesti välität,
niin pidä siitä kii, älä usko kyynisiin lauseisiin..."
Näin laulaa Donkkarit...ja näin haluan sanoa sullekin!
Ehkä sun pitäis miettiä sitä vaihtoehtoa, että kovettaisitkin mielesi sille, mitä ehkä sun "täytyis tilanteessa tehdä" ja ajattelisit sydämellä ja tunteella ja jos nämä viimeiset sanovat, että anna anteeksi ja yritä uudelleen, tee se!
Jos päätät, että suhteenne on lopussa, olet tulevaisuudessakin varmasti tilanteessa, jossa joudut yhtälailla miettimään uuden miehen kanssa, voitko häneen luottaa ja rakentaa "oikeaa parisuhdetta" tämän kanssa. Eli sama pelko koskee kaikkia miehiä - luulen ja pelkään niin, kokemasi jälkeen.
Jos rakastat yhä miestäsi, voisit päättää olla rohkea. Tunnet hänet ja tiedät jo paketin.
Kaikki teemme virheitä, joistakin maksamme isomman veron, mutta elämä kantaa, jos riskejä ottaa ja antaa sydämelle mahdollisuuden.
Ehkä tällä tavoin, yrittäen uudelleen, voi olla aika hyvä tie sekä itsesi ja miehesi uudelleen kokoamiseen - kummallakin kasvun paikka ja jos siitä selviätte, olette entistä vahvempia ja kenties entistä rakastuneempia.
Mulla on ollut aika kova itseni kanssa rypeminen parisuhdeproblematiikassa- ei pettämistä, mutta ajatuksia monen tasoisia. Taidan selvitä mieheni kanssa näistä voittajana ja siksi sanon, että hyvää pohjaa ei kannata jättää tyhjäksi, jos vain voi "ihmisenä kasvaa ja päättää oppia ja antaa anteeksi" :)
Olen ollut naimisissa 8 vuotta, liitosta on kaksi lasta. Tällä hetkellä tilanne on se, että minä haen eroa, johon koko ajan kerään voimia ja uskallusta. Syynä nimenomaan luottamuksen menetys, joka ei palaa koskaan. Ensimmäisen kerran luottamus meni jo 7 vuotta sitten. asia ei koskaan painautunut kokonaan unholaan. Aina se hiipi tietyissä yhteyksissä esiin. kyseessä ei ollut kuitenkaan toinen nainen. Kaksi viikkoa sitten selvisi, että mieheni oli soitellut vkonlopun aikana kännissä eräälle naiselle ja ilmoittanut rakastavansa tätä. Nainen seurustelee ja sattuu kuulumaan minun kaveripiiriin. Ei kylläkään lähimpään. Tunteet ovat velloneet laidasta laitaan, mutta mahdollisuus palata normaalielämään on olematon. Tähän asiaan liittyy myös erittäin runsas alkoholin käyttö ja sen aiheuttamat pettymykset, loukkaukset ja ennen kaikkea valehtelu. Kaksi vuotta olen sinnitellyt ja käynyt terapiassakin. Mikään ei tunnu muuttuvan jos minä en muuta asioita itse. Luottamus on avioliiton ja minkä tahansa liiton tärkein peruspilari. Jos et luota kumppaniisi täydestä sielusta et voi täydellä häntä rakastaakaan. Jokainen kokee tämänkin asian omalla tavallaan, mutta näin minä olen kokenut ja elänyt "valheessa"...
Toivon sinulle voimia, että jaksat tehdä oikeat ratkaisut. Tulet kuitenkin elämään loppuikäsi asian kanssa. Älä kuitenkaan pitkitä ratkaisujasi. Minun voimat ovat loppuneet miettiessäni ja antaessani aina vaan uusia mahdollisuuksia. Enkä jaksa taistella. Mutta kaikesta huolimatta yritän päästä jaloilleni. Tämä on ollut mun tie ja avioliitto, joka olikin määräaikainen...
voi olla noin järkeviä ihmisiä olemassa. On se hyvä että on tällainen palsta olemassa jotta voi kertoa nimettömänä mieltänsä askarruttavista aisoista kiitos teille tuestanne ja mielipiteistänne. Tää on kyllä ilmaista terapiaa.
Huomaan kyllä miten mieheni katuu tekojansa, yrittää olla hellempi kuin oikeestaan koskaan ennen. Tänään töissä, nyt illalla , törmäsin tähän toiseen naiseen ja sen kasvavaan vatsaan. Ajattelin siinä vaiheessa ( onneks vain ajattelin etten sanonut mitään.) että jumankauta etkö löydä vapaita miehiä kun täytyy rikkoa yhden ihmisen perhe ja avioliitto joka on ollut onnellinen.
Onneksi minulla on kaksi tosi hyvää ystävää jolle voi purkaa kaikki maailmassa olevat murheet. Toinen myös kokenut eron ja pettämisen ja toinen ei.
Koskaan ei ole ennen tarvinnut olla mustasukkainen miehelleni, mutta nyt tiedän että tästä eteenpäin on aihetta. Mistä ikinä voin olla varma ettei taas tuu " liian kännissä tehtyä tyhmyyksiä"?
Toisaalta vaikka olen aina ollut sitä mieltä että pettämistä en hyväksy ja jos sen tekee se on sitten so long... nyt kun sydän sanoo kuitenkin että antaa vielä yhden mahdollisuuden niin kai se on niin vaan tehtävä. Tämä tulee oleen pitkä ja kivinen tie kulkea,mutta vaikeuksien kautta voittoon?
Halaan sua ja toivotan onnea!
Kertaan vielä, että jos et nyt käy tätä tietä loppuun, et osaa/voi/uskalla uuteen suhteeseen luottavaisena lähteä.
Kova tie tulee olemaan oman mielesi kanssa, sydämesikin kai. Mutta en tiedä, auttaako sinua yhtään sen tiedostaminen, että miehelläsi on vähintäänkin yhtä vaikeaa, sillä olen ymmärtänyt, että hän sinua rakastaa.
Jos ei rakastaisi, olisi jo lähtenyt.
Elämme vain kerran. Tai ainakin tällä erää;)
Uskon ja toivon, että uudelleen yrittäminen ei ole mahdotonta - onnistuminen taas on mahdollista, jos on valmis työstämään kaiken kuonan, joka matkalla on taskuun kerääntynyt.
Jaksa...itsesi vuoksi... ja miehesikin...!
Kauniista sanoistasi. Olen puhunut mieheni kanssa ja nyt tuntuu siltä että aion seurata sydäntäni enkä järkeä. mies sanoi että nyt vasta tajuaa mitä on, kun on sen menettämässä.
Kai toi oli joku lähestyvä 4-kympin kriisi joka oli elettävä.
Aikaa se tulee viemään ja sanoin kyllä suoraan että jos ikinä teet enää petät, niin en kyllä tunne sen jälkeen sääliä sitten pätkän vertaa.
Jotenkin hassu tunne,sillä en olisi ikinä uskonut tätä miehestäni ja mun ystävät oli samaa mieltä että hän oli kyllä viimeinen ihminen jonka olisi uskonut pettävän.
Toivottavasti aurinko taas jossain vaiheessa rupeaa paistamaan tähänkin risukasaan!
ollut 18v naimisissa, kolme lasta... Viimeiset kymmenen vuotta ollut yhtä h********!! Yht´äkkiä vaan kaikki tunteet hävisivät... Sitten "löysin" chatistä erään henkilön, jonka kanssa kaikki natsasi yhteen..Oli kuin olisin löytänyt kauan kadoksissa olleen sielunkumppanin!!! Sitä kesti noin reilun vuoden, tosin ei ollut minkäänlaista fyysistä suhdetta, enemmän henkistä...Mies sai tietää, ja uhkasi lähteä! Antoi kuitenkin anteeksi,kun sanoin ettei ollut enää mitään...Nyt vaan on luottamus kadonnut, piikittilee koko ajan ihan joka asiasta...Erokin on käynyt mielessä aika useasti...Voimat alkaa olla myös minulla lopussa, toivottavsti itse jaksat olla vahva, kaikki ei siihen pysty...Niinkuin en näköjään minäkään.... Joskus tulee mietittyä, että mitä jos olisi antanut silloin joskus mennä vaan, eikä miettiä, mitä muille tapahtuu... Olisiko kaikki nyt erilaista?
Ja tunteiden vuoristoradalla taas mennään, vaunu kulkee lujaa eikä sitä voi hallita ...Totaaliromahdus tunteiden suhteen heti kun vietin muutaman tunnin saman katon alla miehen kanssa. Niin kai se sitten on, että kun on poissa silmistä, on poissa mielestä, ainakin se on helpompi silloin yrittää ajatella muuta.
Kyllä tämä tästä taas, tiedän sen. Sanoin juuri, että ensi viikolla haluan nähdä miestä mahdollisimman vähän, vaikka hän käykin täällä hiihtolomalla lapsiaan tapaamassa monena päivänä.
Siellä saat samassa elämäntilanteessa olevien tukea, mahdollisuuden käsitellä tunteitasi ryhmässä ja uusia ystäviä. Kävin Fisherin eroseminaarin ja olen todella tyytyväinen.
Voimia ja kaikkea hyvää sinulle. Jonain päivänä osaat nauttia yksinolosta, eikä ex:n tapaaminen herätä mitään tunteita.
Kiitos viestistäsi :)
Juuri ajattelin tällä palstalla kysellä kyseisestä eroseminaarista, sattuipa vastauksesi oivaan hetkeen. Minulle lyhyesti mainostettiinkin eroseminaaria viikonloppuna kun lapsemme olivat vertaisapu-ryhmässä kahtena iltapäivänä.
Taidan kysellä sitä minullekin, vaikka hieman on ennakkoluulot kyseistä juttua kohtaan, enkä oikein tiedä mistä ne ennakkoluulot tulevatkaan. Ehkä jostain hölmöstä jenkkileffasta tms... Tosiasiassa en tiedä mitään Fisherin eroseminaarista ja tuskinpa siitä minulle haittaakaan olisi.
sen jälkeen kun tuli ero 31 avioliittovuoden jälkeen. Mieheni löysi uuden ja olin niiiiin täynnä vihaa. Seminaarista oli minulle apua kaikkien eroon liittyvien tunteiden käsittelyssä. Erostani on nyt aikaa vuosi ja 3 kuukautta. Repsahduksia tulee entistä vähemmän ja kun viime viikolla tapasin mieheni hän vaikuti jotenkin pieneltä ja säälittävältä...hänhän pakeni ja pelkäsi elämässään olevaa kasvun mahdollisuutta. Vaikean hylätyksi tulemisen kokemuksen voi muuttaa kasvamisen kokemukseksi.