Erosta aikaa puolisen vuotta. Jätin mieheni reilun 10 vuoden avioliiton jälkeen. Lapset yhteishuoltajuudessa ja uutta elämää rakennellaan. Kuvioissa uusi ihastus. Jossain syövereissä on tunne siitä, että uusi ihastus ei kuitenkaan ole mikään autuaaksitekevä olento eikä onnea tuo. Jossain syvällä on myös vahva tunne siitä, että itseasiassa pitäisi olla yksin ja alkaa tehdä matkaa omaan itseeni, tutustua omiin ajatuksiini sen sijaan että täytän elämäni - ja myös avioeron tuskan - ns. uudella onnella. Mutta miksi on vaikea uskaltaa jäädä yksin? Pelkäänkö jonkinlaista romahtamista, entä onko pelko aiheellinen? Kertokaa te viisaammat, miltä kuulostaa ja oletteko käyneet samanlaista painia itsenne kanssa? Kannattaako uskaltaa jättäytyä YKSIN? ....on muuten ihan todellinen pelko, jos aina on seurustellut!
Matka itseen?
Sirpale
122593
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tein matkan itseeni, petin miestäni kun kasvoin ulos lapsiavioliitosta. En kadu mitään mutta kärsin varmasti ikuista syyllisyyttä siitä, että en pystynytkään siihen mitä minulta odotettiin. Siltikin että nyt näen, että mitään mahdollisuutta siihen ei ikinä olisi ollutkaan. On niin helppo katsoa kaikkea jälkeenpäin, siksi en haluaisi olla itsellenikään turhan ankara. Vaikka tiedän.
En ole rekisteröitynyt suomi24:een, joten aina saa olla keksimässä nimimerkkejä, jotka eivät ole jo käytössä. Katsotaan herjaako kone taas nikkiä.
Kirjoitin jo muutaman viestin Soneraplazan Ellien palstoille. (50 ja Parisuhde).
Parisuhdepalstalla joku nainen oli palannut perheensä pariin takaisin ja ikävöi rakastettuaan. Hän kyselee neuvoja miten unohtaa ihastus. Suosittelin suklaata, vaahtokarkkeja ja saippuasarjoja.
50 palstalla heitin herjaa viestiketjussa "kuinka mones avioliitto on menossa".
Kirjoitan aina kepein rantein. Juttujani ei pidä ottaa tosissaan eikä lähettää herjaussyytettä käräjille. Olen sen verran kouliintunut kirjoittaja, että en enää kirjoita liian ronskia tekstiä. Herkkähipiäisiäkin löytyy jokaisella palstalla.
Mitä pelkäämistä yksin elämisessä on.
Romahtamisesta jauhetaan kyllästymiseen asti. Minäkin pelkäsin joskus romahtavani. Poliisilaitoksella naiskonstaapeli kuunteli tarinani ja puisteli päätään. Hän neuvoi karsimaan liikoja rönsyjä elämästäni rankalla kädella. Niin teinkin ja hyvää teki.
Purin pahan oloni työn tekoon, vertaisryhmän pyörittämiseen, uusiin harrastuksiin ja haasteisiin. Tapasin paljon uusia ihmisiä, tutustuin, ystävystyin ja taas karsin liikoja pois.
Nykyään elämäni on entisen kaltaista.
Ostin juna-asemalta Expressen-lehden tyttären yo-kirjoituksia varten. Kävelin kadulla lehti kainalossa ja muistelin seurustelun alkuaikoja.
Olin onnessani, kun mies tuli kotiin Expressen kainalossa. Haaveilin aina ulkomaista. Pienikin tuulahdus "sivistyksen" parista virkisti minua.
Olet varmasti kuullut laastarisuhteista, siltasuhteista. Käytät uutta suhdetta terapiasuhteena. Ehkä mies on osaansa täysin tyytyväinen.
Annanhan minäkin ilmaista terapiaa Ellien sivuilla. Olen kirjoittanut palstoilla vuosikausia.
Psykoterapeuttini suositteli minulle aikoinaan vapaaehtoistyötä puhelinpäivystyksessä. Sanoin silloin, että en halua ottaa riskiä epäonnistumisista. Jos joku tappaa itsensä puhelun jälkeen, tunnen epäonnistuneeni.
Yritin aikoinaan auttaa erästä tuttua miestä. Väsyin jatkuvaan auttamiseen ja olimme yhden viikonlopun miehen työmatkojen takia kaupunkiasunnossa. Tuona viikonloppuna masennusta poteva ihminen veti itsensä hirteen.
Tapasin erään henkilön, joka kertoi läheisensä tekevän mielenterveystyötä. Uransa aikana jo kaksi potilasta on päättänyt päivänsä. Potilas tulee liian riippuvaiseksi auttajasta ja loman aikana voi käydä huonosti.
Uskon vertaisavun voimaan. Ihminen parantaa itse itsensä. Niin minäkin olen parantanut itseni.
Luotan Luojan apuun. Elän päivän kerrallaan.
Asiat ovat aina järjestyneet ihmeen kaupalla.
Tänään minulla on ollut erittäin hyvä päivä.
Olen toivotellut ihmisille hyvää ystävänpäivää ja saanut saman toivotuksen takaisin.
En ole riidoissa kenenkään kanssa. Jos kuolisin lähiaikoina, päälleni voisi heittää kepeät mullat.
En suosittele ap:lle yhdenkään kirjan lukemista, ramppaamista kirkossa tai terapiaryhmissä.
Jatka vain tavallista ja arkista elämää. Pese pyykkiä, käy Alepassa, syö, nuku, ulkoile paljon.
Ihmettele luonnon kauneutta, lue lehtiä, kuuntele radiota ja katsele telkkaria. Juttele naapurien kanssa ja istu työkavereiden kanssa kahvipausseilla. Puhu asioistasi niin kuin ne ovat. Älä häpeile äläkä kaunistele mitään.
Elämä tasoittuu itsestään.
Jos elämä olisi niin yksinkertaista kuin se tähän kirjoitin, niin moni terapeutti, ammattikirjailija ja moni muu jäisi työttömäksi.
Minun ja monen mielestä kirjoittaminen on parasta terapiaa.
Pääkaupunkiseudun ilmaislehti Satanen tai Metro uutisoi eilen korkeakouluopiskelijoiden nettiavusta Nyyti ry:n www.nyyti.fi sivuista.
Artikkeli kehui nettiavun ylivertaisuutta. Hyvin moni apeudesta toipunut oli kertonut, että nettiapu pelasti heidän hengen.
Vuosien saatossa on tapahtunut paljon hyvää.
Nyt tytär tuli kertomaan, että koomikko Conan sai Telvis-palkinnon. Rakastan yli kaiken tuon koomikon huumoria. Ehkä joku päivä hänen ennustus toteutuu, ja kaikki suomalaiset miehet ovat punapäitä. Kiitos seurasta.
jo pitkään.
Olet paljon nähnyt ja kokenut ihminen, jolla on homma hanskassa.
Hyvää ystävänpäivää ja valoista huomista!
Itselläni ei ole ollut mitään halua eron jälkeen seurustella. Kun on kersasta asti ollut jonkun kanssa eikä koskaan yksin, niin nyt on sen aika.
Tottakai kaipaa läheisyyttä paljonkin, mutta oman pään selvittäminen on tärkeää ettei raahaa uuteen suhteeseen vanhaa kamaa mukanaan.
Ihmisen pitää tulla toimeen itsensä kanssa ja osata olla myös yksin ilman, että ahdistuu ja tarvitsee jotain täytettä elämäänsä.
On elettävä oman näköistä elämää eikä toisten kautta.Erosta aikaa puolitoista vuotta ja kovalevy alkaa olla eheytetty.
Ja minä olen jätetty osapuoli, muttei ole tullut olo, että pitäisi saada äkkiä joku itsetuntoa paikkaamaan.
Ihana nähdä että olette kaikki noin fiksuja. Kaiken tämän kokemani jälkeen tuntuu helpottavalta että joskus vielä näkyisi sitä kuuluisaa valoa siellä tunnelin päässä.
Ei ole helppoa ei.
Osku
Olen puolet elämästäni jakanut toisen ihmisen kanssa, nyt vain vuoden ajan toinen uusi elämänkumppani.
Kamppailin aluksi omantuntoni kanssa, vaikka itse olin se jätetty puolisko, ehkä sitä on vain niin syvälle sieluun se aviopuoliso juurtunut?
Pikkuhiljaa tunteeni uutta ystävääni kohtaan on muuttuneet lämpimiksi ja olen kiintynyt päiväpäivältä häneen enemmän, tunne on molemminpuoleinen.
Olen kuitenkin sillointällöin miettinyt mitä exäni puuhailee ja onko onnellinen uudessa suhteessaan, kun vaihtoi minut nuorempaan painokseen...
Ei ehkä hänelläkään suunnitelmat menneet aivan pulkkaan, laskeskeli minun roikkuvan ja tarvitsevan häntä, piti jopa nykyistä ystävääni keksittynä, kunnes kävelimme vastaan, shokki olikin ilmeinen.
No en ole surrut mennyttä, päinvastoin joskus tulevaisuus hirvittää, uskallanko heittäytyä arkeen, jakamaan elämän uuden ystäväni kanssa?
Olemme asuneet vielä toistaiseksi omillamme, mutta suunnittelemme tulevaisuutta yhteiseen kotiin, aika kivaa, mutta kuitenkin uuden elämän aloittaminen viiskymppisenä tuntuu arvoitukselta, kun on kerran epäonnistunut.
No ajattelenkin asiasta; ihmisen ei ole hyvä olla yksin, jakaa vanheneminen toisen kanssa, ihmisen jota rakastaa ja josta välittää.
Kun saat asiat itsesi kanssa kuntoon, elät elämäsi parhaat ajat, mutta älä yritä liikaa, etene askel askeleelta, ruusuissa kun on piikkejä....
Yks selviytyjä
"No ajattelenkin asiasta; ihmisen ei ole hyvä olla yksin, jakaa vanheneminen toisen kanssa, ihmisen jota rakastaa ja josta välittää."
Ehkä miehille vanheneneminen yksin on vaikeampi asia.
Kirjoitin äsken melko sapekkaan vastauksen Soneraplazan Ellit/50 palstalle.
Siellä joku aikuinen nainen kyselee yksinelävälle isälleen neuvoja metsästää itselleen uusi naisystävä. Mies on jopa aikonut lähteä pubiin vastoin tapojaan kohdatakseen elämänsä onnen.
Sosiaalihuolto on jättänyt täysin retuperälle yksinäisten miesten elämänlaadun.
Martat ym. yhdistykset saisivat ottaa haasteen vastaan.
Ei yksineläminen ole pelottavaa, synkkää eikä ikävää. Minä nautin suunnattomasti vapaasta ja itsenäisestä elämästä. En misssään nimessä kaipaa elämääni eronnutta tai muuten yksinäistä miesreppanaa.
Ryhdistäytykää miehet. Kertokaa nettipalstoilla arkisia asioita. Ihmisiä on joka puolella. Ei parisuhde viisikymppisenä ainakaan minua kiehdo.
Olen asunut lapsuuteni ahtaasti supersuurperheessä. Haaveilin koko nuoruuteni pienestä yksiöstä meren rannalla. Voisin lähteä sieltä milloin haluaisin ulkomaille matkoille.
Haave alkaa olla jo melko lähellä. Nuorimmainenkin lähtee kohta opiskelemaan.
Näilla avioeropalstoilla pitää olla vinkkejä siitä, miten karistaa kannoiltaan seurankipeät miehet. Palloa jalkaan harva enää haluaa jalkaansa.
Näköjään suomi24 on avannut uuden keskustelupalstan avoero. Siellä on muutama mukava ja valoisa viesti. Ehkä avoliitto on paras parisuhteen muoto. Kun olo tulee tukalaksi ja suhde on kaluttu loppuun, ero on ainakin juridisesti helpompi hoitaa.
Avioerossa inhosin eniten käräjäoikeuden tylyä kohtelua. Vihasin ruskeita kirjekuoria postiluukusta. Vieläkin, kun postiluukku kalahtaa, tuskanhiki nousee selkään.
Ihmissuhteeni eivät kuulu kuin minulle itselleni.
Miksi ihminen pitää tuomita sen takia, että on halunnut joskus itselleen miehen ja lapset. Tunnen olevani Suomen suurin rikollinen.
Lusitaan nyt sitten koko kakku loppuun. Herjaa aion heittää niin kauan kuin sanottavaa on.
Onhan Suomessa vielä sananvapaus.
Ja arvioitikin asiaa. Se matka itseen kannattaa ja se on vaikeaa jos sen ohjaa joku muu! Nuoruus liitot syntyvät yleensä "hätään" ja siksi siitä "pitänee" päästä pois että voisi tehdä sen matkan itseensä. Mutta ei se nuoruuden rohkeus olekkaan enää käytössä kun on jo sitä "riippuvuutta " entiseen ja itseluottamus onkin sen toisen varassa. Kun ehkä sen asetaa taas toisen vataan jää se matka tekemättä.
Tuskaa kun täyttää jollain toisella niin ei tule ajatelleeksi miten "arvostaa " toista . Ei mitenkään kun asettaa hänet omien tuskien "kantajaksi". Sitten käy vielä niin että jos hän "oireilee" asiasta niin ehkä heti hyökkää "asettaja sanomaan että mikäsulla on ja etkö rakastakkaan minua.?
Pelko tosiaan on olemassa mutta se pelko voi kai vain ainoastaan vähentyä ja poistuakkin kun aloittaa kulkemaan ilman toisen tätä häiritsevää vaikutusta. Itsenäistyäkseen.
"kannattakko jäädä yksin" ? Mielestäni et koskaan jää yksin jos kannat vastuun omasta olemisestasi siten ettei sitä ohjata ulkoapäin vaan kunnioitat sitä itse ja saat kunnioituksen sille myös muilta.
Sen selkiintymisen jäkeen on suhteiden muodostaminen ja vaaliminen aivan eri tasolla. Siis kannattaa jäädä kantamaan vastuuta itsestä ja oppia tuntemaan itsensä silloin et ole yksin.
Minulla on vähän päinvastainen tilanne...
Olen yrittänyt jättää mieheni jo monta kertaa, mutta aina hän on luvannut parantaa tapansa - eikä ole antanut minun lähteä! No tällä kertaa hän todellakin näyttää muuttuneen. Kuitenkaan en rakasta häntä ja kaikenlainen fyysinen läheisyys puuttuu väliltämme (on puuttunut jo vuosikausia)!!!
Rakkautta etsiessäni minä olen pettänyt miestäni vuosien varrella useita kertoja, ja hän tietää sen.
Eroa miettiessäni olen tullut siihen tulokseen, että en tarvitse siihen enää kolmatta osapuolta, vaikka aikaisemmin luulinkin niin. Nyt olen jotenkin kasvanut siihen, että haluaisin viimeinkin ottaa vastuun omasta elämästäni - ja näyttää sekä itselle että muille, että minähän pärjään yksinkin!
Kuitenkin elämä on ihmeellistä... Juuri kun olin päätökseni tehnyt, niin elämääni tuli uusi ihminen - mies joka haluaisi jakaa elämänsä minun kanssani!!! Ensin se tuntuikin ihan mukavalle, hän kun on täysin erilainen kuin nykyinen mieheni. Mutta nyt aivan yllättäen (ilman mitään syytä) minuun iskikin kyllästyminen!
Nyt olen muutaman päivän miettinyt mitä minun pitäisi tehdä? Toivoisin pääseväni jonnekin - irti tästä kaikesta, ja ajatella asioita. En ole onnellinen nykyisessä liitossani, vaikkakin arki tällä hetkellä sujuu ilman riitoja - mutta en myöskään halua missään tapauksessa sitoutua tähän uuteenkaan ihmiseen!!!
Miten osaan selittää tilanteen tälle kiltille ja hyväuskoiselle miehelle, joka kuvittelee yhteisen tulevaisuuden häämöttävän "kulman takana"???
eli tarvitset okeasti , sen itsenäisen kasvun ja sitä ei kukaan muu voi tuottaa. Kerro jo nyt kun ei aikaemmin ole tullut mieleen.
Ei se ihmeellistä ehkä tää elämä ole mutta olemme kovin herkkiä jättmään kertomatta tärkeitä asioita ja vastuuta vieritämme toisille liiankin helposti.
ei ole onnellisuutta,,kai
Moni nainen jankuttaa miesten olevan "ikuisia lapsia", mutta miten on oma laita? Käydään ennustajilla ja kaikenlainen taikausko rehottaa. Ei ihme, että moni mies häpeää siippaansa niin, että alkaa juomaan.
Tällainen mies saakin sitten jäädä.
Uskallatko muka alkaa suhteeseen? Et oikein kuulosta siltä. Jotenkin minusta tuntuu, että olet pahoin hukassa. Olisiko aika hakea apua?
En tietenkään tunne sinua ja exääsi, mutta avun hakeminen ei ainakaan heikennä tilannettasi.
Lainaus:
'Erosta aikaa puolisen vuotta. Jätin mieheni reilun 10 vuoden avioliiton jälkeen. Lapset yhteishuoltajuudessa ja uutta elämää rakennellaan. Kuvioissa uusi ihastus. Jossain syövereissä on tunne siitä, että uusi ihastus ei kuitenkaan ole mikään autuaaksitekevä olento eikä onnea tuo. Jossain syvällä on myös vahva tunne siitä, että itseasiassa pitäisi olla yksin ja alkaa tehdä matkaa omaan itseeni, tutustua omiin ajatuksiini sen sijaan että täytän elämäni - ja myös avioeron tuskan - ns. uudella onnella. Mutta miksi on vaikea uskaltaa jäädä yksin? Pelkäänkö jonkinlaista romahtamista, entä onko pelko aiheellinen? Kertokaa te viisaammat, miltä kuulostaa ja oletteko käyneet samanlaista painia itsenne kanssa? Kannattaako uskaltaa jättäytyä YKSIN? ....on muuten ihan todellinen pelko, jos aina on seurustellut!'
Jätit miehesi kymmenen avioliittovuoden jälkeen ilmeisesti vakaan harkinnan tuloksena, ja nyt -puoli vuotta erosta- kirjoitat avioeron tuskasta. Outo ristiriita. Ikään kuin joku ulkopuolinen voima ilman omaa tahtoasi olisi ajanut sinut eroon, ja nyt puoli vuotta myöhemmin tuska astuu kuvaan mukaan. Kirjoitat että 'kuvioissa' on uusi ihastus...mistä saa vaikutelman, miten kaikki tosiaan on vain yhtä 'kuviota'; jotakin, mikä täytyy kokea, koska se tuntuu olevan niin trendikästä nykyään. Kysyt 'miksi on vaikea jäädä yksin' ..kovin vaikea on ulkopuolisen tietää miksi sinun on vaikea jäädä yksin, mutta yleisesti ottaen voisi ajatella pelon yksinjäämistä kohtaan tarkoittavan pelkoa kohdata yksinjäämisestä seuraava yksinäisyys. Mutta mitä yksinäisyys on? Se on tunnetila, mutta kokreettisesti myös jättäytymista ulos niistä kuvioista, joilla tähän asti olet yrittänyt peittää yksinäisyyden tunnettasi; sitä mikä jokaisen ihmisen sielun pohjalla on. Ja jos menee vielä syvemmälle saattaa yksinäisyyteen hakeutuminen joko puhdistaa mielen näkemään asiat uudella tavalla, tai sitten se sairastuttaa ihmisen...Miten syvälle olet valmis menemään? Kysyt 'pelkäätkö romahdusta' . Tämäkin on vähan oudosti asetettu kysymys, ikään kuin toisten pitäisi tietää mitä sinä pelkäät. Mutta jos on halu yksinäisyyteen pitäisi tietenkin ajatella minkä luonteista yksinäisyyttä haluaa. Jos haluat totaalista yksinäisyyttä -kertakaikkista yhteiskunnan ulkopuolelle asettautumista, mitä tietenkään et halua- tarkoittaa se myös sitä, ettei ole ketään kuka välittäisi sinusta. Muutenhan se ei olisi mahdollista. Edellistä voisi kai kuvailla sanalla 'romahdus' nykyiseen tilanteeseesi verrattuna. Toivottavasti ainakin lapsesi välittävät sinusta ja estävät näin sinun vajoamisesi totaaliseen yksinäisyyteen. No, tämä viimeinen oli mustaa huumoria... Pähkäilet myös sitä että 'kannattaako uskaltaa jättäytyä yksin' . Kannattaako ja uskaltaako sanapariin sisältyy ajatus otanko riskin. Mitä on eri vaakakupeissa? Toisessa vaakakupissa on tähän astinen elämäsi kokemuksineen kaikkineen. Se arvomaailma, mikä edelleen liittyy perheeseen, niin sanottuun normaaliuteen, siihen mitä muut odottavat sinun olevan ja tekevän...jne... Toisessa vaakakupissa on sitten tämä halu uuteen ja tuntemattomaan. Valinta on sinun.
Tähän loppuun laittaisin ajatuksen ikään kuin hämäyksenä... Hyvin usein kuulee puhuttavan avioeron yhteydessä ja sen jälkeen siitä miten on halu kohdata itsensä, tehdä kaikenlaisia uusia asioita jne... Sitten mennään kuntosaleille, joogaan, maalauskursseille ja kuka minnekin... Minusta juuri näin toimessaan he, jotka puhuvat itsensä kohtaamisesta välttelevät itsensä kohtaamista. He hakevat korvikkeita.