laitan nyt tänne vaikka suhteessa olenkin, sillä luulen että sitoutumiskammon, "nirsoilun" tms takia monet ovat sinkkuja...
Tilanne on siis se, että olen todella hyvän miehen kanssa. Tottakai kaikissa on joitain puutteita ja vikoja, mutta eihän täydellistä ihmistä olekaan.
Tuntuu, että rakastan häntä, mutta silti olen usein todella ahdistunut. Välillä tuntuu melkein konkreettisesti, etten saa henkeä...Mies on vahva luonteeltaan, mutta en usko sen johtuvan siitäkään. En edes halua elää sellaisen ihmisen kanssa jolla ei ole mielipiteitä, ja jonka kanssa ei koskaan synny kinastelua mistään :)
Mies haluaisi muuttaa yhteen, ja se olisi järjellä ajateltuna hyvä idea töiden ja nykyisten "tuplakustannusten" takia. Pelkään vain, ettei minulla silloin ole lainkaan omaa tilaa, tai mahdollisuutta mennä jonnekin missä saa olla rauhassa. Aiemmin en ole mielestäni tarvinnut tällaista...olen elänyt miehen kanssa ennenkin, eikä minulla silloin ollut tällaisia tuntemuksia. Kyseessä oli kuitenkin äärimmäisen ongelmallinen suhde, ja tietyllä tapaa käsittelen vieläkin tästä vanhasta suhteesta aiheutuvia tuntemuksia sisälläni. En kuitenkaan koe, että minun pitäisi olla yksin.
Kuitenkin miesystävääni vaivaa nämä pähkäilyni ja pelkoni. Syystäkin...en varmaan pysty antamaan hänelle tarpeeksi turvallisuuden tunnetta. Haluan kuitenkin olla hänen kanssaan, mutta en kestä näitä olotiloja. Joskus mietin, johtuvatko nämä muka kuitenkin siitä, etten ole "oikean" miehen kanssa. Vai siitä, että olen aiemmin joutunut kestämään kaikenlaista, ja nyt tavallaan sopeudun uuteen, täysin erilaiseen tilanteeseen. Vai omista mahdollisista henkisistä ongelmistani. En ole koskaan ennen ollut sitoutumiskammoinen, mutta hieman tämä alkaa näyttää siltä. Haluaisin olla onnellinen tämän miehen kanssa, ilman tällaisia ahdistuksia. Voiko näistä ajatuksista jotenkin löytää pakotien? Onko muilla vastaavia ajatuksia, tai onko ollut? ja miten niistä pääsee yli...
Tilanne on siis se, että olen todella hyvän miehen kanssa. Tottakai kaikissa on joitain puutteita ja vikoja, mutta eihän täydellistä ihmistä olekaan.
Tuntuu, että rakastan häntä, mutta silti olen usein todella ahdistunut. Välillä tuntuu melkein konkreettisesti, etten saa henkeä...Mies on vahva luonteeltaan, mutta en usko sen johtuvan siitäkään. En edes halua elää sellaisen ihmisen kanssa jolla ei ole mielipiteitä, ja jonka kanssa ei koskaan synny kinastelua mistään :)
Mies haluaisi muuttaa yhteen, ja se olisi järjellä ajateltuna hyvä idea töiden ja nykyisten "tuplakustannusten" takia. Pelkään vain, ettei minulla silloin ole lainkaan omaa tilaa, tai mahdollisuutta mennä jonnekin missä saa olla rauhassa. Aiemmin en ole mielestäni tarvinnut tällaista...olen elänyt miehen kanssa ennenkin, eikä minulla silloin ollut tällaisia tuntemuksia. Kyseessä oli kuitenkin äärimmäisen ongelmallinen suhde, ja tietyllä tapaa käsittelen vieläkin tästä vanhasta suhteesta aiheutuvia tuntemuksia sisälläni. En kuitenkaan koe, että minun pitäisi olla yksin.
Kuitenkin miesystävääni vaivaa nämä pähkäilyni ja pelkoni. Syystäkin...en varmaan pysty antamaan hänelle tarpeeksi turvallisuuden tunnetta. Haluan kuitenkin olla hänen kanssaan, mutta en kestä näitä olotiloja. Joskus mietin, johtuvatko nämä muka kuitenkin siitä, etten ole "oikean" miehen kanssa. Vai siitä, että olen aiemmin joutunut kestämään kaikenlaista, ja nyt tavallaan sopeudun uuteen, täysin erilaiseen tilanteeseen. Vai omista mahdollisista henkisistä ongelmistani. En ole koskaan ennen ollut sitoutumiskammoinen, mutta hieman tämä alkaa näyttää siltä. Haluaisin olla onnellinen tämän miehen kanssa, ilman tällaisia ahdistuksia. Voiko näistä ajatuksista jotenkin löytää pakotien? Onko muilla vastaavia ajatuksia, tai onko ollut? ja miten niistä pääsee yli...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itse seurustelin pitkään vastaavista ongelmista potevan miehen kanssa. Suhteemme päättyi eroon vuosien myötä tämän ahdistusasian vuoksi, vaikka tunteita oli runsaasti. Toisen ahdistus masentaa toisen osapuolen ajan kanssa niin, ettei suhteelle voi olla tulevaisuutta. Kannattaisin, että otatte asian puheeksi nopeasti ennen kuin on liian myöhäistä.
Niin se monesti on, että nainen kokee enemmän haastetta siinä vähän rähjäisessä ja elämää kaltoinkohdellussa rentussa kuin siinä peruskunnollisessa ihanassa aviomiehessä.
Ajan kanssa ymmärrät mitä olet ehkä menettänyt.Kokemus opettaa.
on ihan selvä..mies ei ole renttu joten sua ahistaa.. ehkä sun on parempi vaeltaa sinne baariin ja hakea se oma mussukka jota saat paapoa ja passata. muista pestä miehen kalsarit jos pikku vauva kännireissullaan sattuu paskomaan housuunsa..kyllä routa porsaan kotia ajaa..eikä sun tarvii miettiä mitä *hyvä mies ajattelee susta* koska rentut ei ajattele sua vaan itseään.
Tässäpä neidille faktaa.
Itsekkin poden juuri tuota sitoutumiskammoa vaikka nainen aivan täydellinen tapaus. Ei kai se auta kuin voittaa pelkonsa ja yrittää.
Oon ollut ihan samassa tilanteessa. En vieläkään osaa sanoa mistä oma ahdistukseni johtui. En nähnyt tilanteessa silloin muuta vaihtoehtoa kuin laittaa suhde poikki, vaikka tuskalliselta se tuntuikin.