laitan nyt tämän tännekin vaikka tiedän että jotaki ärsyttää kun laitetaan moneen paikkaan...
Tilanne on siis se, että olen todella hyvän miehen kanssa. Tottakai kaikissa on joitain puutteita ja vikoja, mutta eihän täydellistä ihmistä olekaan.
Tuntuu, että rakastan häntä, mutta silti olen usein todella ahdistunut. Välillä tuntuu melkein konkreettisesti, etten saa henkeä...Mies on vahva luonteeltaan, mutta en usko sen johtuvan siitäkään. En edes halua elää sellaisen ihmisen kanssa jolla ei ole mielipiteitä, ja jonka kanssa ei koskaan synny kinastelua mistään :)
Mies haluaisi muuttaa yhteen, ja se olisi järjellä ajateltuna hyvä idea töiden ja nykyisten "tuplakustannusten" takia. Pelkään vain, ettei minulla silloin ole lainkaan omaa tilaa, tai mahdollisuutta mennä jonnekin missä saa olla rauhassa. Aiemmin en ole mielestäni tarvinnut tällaista...olen elänyt miehen kanssa ennenkin, eikä minulla silloin ollut tällaisia tuntemuksia. Kyseessä oli kuitenkin äärimmäisen ongelmallinen suhde, ja tietyllä tapaa käsittelen vieläkin tästä vanhasta suhteesta aiheutuvia tuntemuksia sisälläni. En kuitenkaan koe, että minun pitäisi olla yksin.
Kuitenkin miesystävääni vaivaa nämä pähkäilyni ja pelkoni. Syystäkin...en varmaan pysty antamaan hänelle tarpeeksi turvallisuuden tunnetta. Haluan kuitenkin olla hänen kanssaan, mutta en kestä näitä olotiloja. Joskus mietin, johtuvatko nämä muka kuitenkin siitä, etten ole "oikean" miehen kanssa. Vai siitä, että olen aiemmin joutunut kestämään kaikenlaista, ja nyt tavallaan sopeudun uuteen, täysin erilaiseen tilanteeseen. Vai omista mahdollisista henkisistä ongelmistani. En ole koskaan ennen ollut sitoutumiskammoinen, mutta hieman tämä alkaa näyttää siltä. Haluaisin olla onnellinen tämän miehen kanssa, ilman tällaisia ahdistuksia. Voiko näistä ajatuksista jotenkin löytää pakotien? Onko muilla vastaavia ajatuksia, tai onko ollut? ja miten niistä pääsee yli...
Tilanne on siis se, että olen todella hyvän miehen kanssa. Tottakai kaikissa on joitain puutteita ja vikoja, mutta eihän täydellistä ihmistä olekaan.
Tuntuu, että rakastan häntä, mutta silti olen usein todella ahdistunut. Välillä tuntuu melkein konkreettisesti, etten saa henkeä...Mies on vahva luonteeltaan, mutta en usko sen johtuvan siitäkään. En edes halua elää sellaisen ihmisen kanssa jolla ei ole mielipiteitä, ja jonka kanssa ei koskaan synny kinastelua mistään :)
Mies haluaisi muuttaa yhteen, ja se olisi järjellä ajateltuna hyvä idea töiden ja nykyisten "tuplakustannusten" takia. Pelkään vain, ettei minulla silloin ole lainkaan omaa tilaa, tai mahdollisuutta mennä jonnekin missä saa olla rauhassa. Aiemmin en ole mielestäni tarvinnut tällaista...olen elänyt miehen kanssa ennenkin, eikä minulla silloin ollut tällaisia tuntemuksia. Kyseessä oli kuitenkin äärimmäisen ongelmallinen suhde, ja tietyllä tapaa käsittelen vieläkin tästä vanhasta suhteesta aiheutuvia tuntemuksia sisälläni. En kuitenkaan koe, että minun pitäisi olla yksin.
Kuitenkin miesystävääni vaivaa nämä pähkäilyni ja pelkoni. Syystäkin...en varmaan pysty antamaan hänelle tarpeeksi turvallisuuden tunnetta. Haluan kuitenkin olla hänen kanssaan, mutta en kestä näitä olotiloja. Joskus mietin, johtuvatko nämä muka kuitenkin siitä, etten ole "oikean" miehen kanssa. Vai siitä, että olen aiemmin joutunut kestämään kaikenlaista, ja nyt tavallaan sopeudun uuteen, täysin erilaiseen tilanteeseen. Vai omista mahdollisista henkisistä ongelmistani. En ole koskaan ennen ollut sitoutumiskammoinen, mutta hieman tämä alkaa näyttää siltä. Haluaisin olla onnellinen tämän miehen kanssa, ilman tällaisia ahdistuksia. Voiko näistä ajatuksista jotenkin löytää pakotien? Onko muilla vastaavia ajatuksia, tai onko ollut? ja miten niistä pääsee yli...
Vastaukset 2
Vanhimmat
mutta jotkut asiat vaan ovat niin hyvin että en voisi toivoa parempaa... kun vain hänkin uskoisi että minä pidän hänestä. Paaaaljon.
Ahdistus kasvaa aika varmasti ajan myötä lisää, lisää, lisää... Jos olet valmis ahdistavaan loppuelämään, niin jatka vaan parisuhdetta.
Jos et ole valmis, niin lopeta suhde hyvän sään aikana!