Tapasin viime syksynä "elämäni miehen", todellisen sielunkumppanin, joka näkee pintaa syvemmälle. Tai niin siis ainakin kuvittelin. Alku oli todella vauhdikas; muutaman viikon kuluttua mies puhui naimisiinmenosta, muutosta minun paikkakunnalleni tulevaisuudessa ja niin edelleen. Minun mielestäni sellaisista asioista oli vielä aikaista puhua, mutta en kuitenkaan sanonut ajatuksiani ääneen.
Vuoden vaihteen tietämillä asiat muuttuivat. Ensin loppuivat puheet yhteisestä tulevaisuudesta, sen jälkeen hellittelysanat ynnä muut tunteiden ilmaisut.
Otin asian puheeksi ja ilmeni, että suuret elämänmuutokset olivat alkaneet pelottaa miestä. Yritin rauhoitella sanomalla, että eihän ne edes ole vielä ajankohtaisia ja niin edelleen.
Muutamien todella itkuisten ja surua täynnä olevien viikkojen jälkeen, minä tein ratkaisun ja sanoin, ettemme enää siis seurustele. Hän myöntyi tähän asiaan. Päätimme, ettemme kuitenkaan katkaise yhteydenpitoa kokonaan.
Mitäs sitten sattuikaan? Jo saman päivän aikana mies sanoi puhelimensa edelleen rakastavansa ja tajuavansa sen, että meidän välisemme yhteys on ainutlaatuinen ja niin edelleen.
Tilanne on todella sekopäinen. Ikää meillä on jo lähemmäs 40 vuotta, vaikka tilanne vaikuttaakin teini-ikäisten touhuilta.
Itketyn yön jälkeen olen päästäni jälleen kerran ihan sekaisin; en enää tiedä, mitä itse haluan tai saatikka mitä mies haluaa.
Onko jollakulla kokemusta tällaisista tapauksista? Minulta loppui ymmärrys miehen logiikkaa kohtaan jo monta viikkoa sitten.
Vuoden vaihteen tietämillä asiat muuttuivat. Ensin loppuivat puheet yhteisestä tulevaisuudesta, sen jälkeen hellittelysanat ynnä muut tunteiden ilmaisut.
Otin asian puheeksi ja ilmeni, että suuret elämänmuutokset olivat alkaneet pelottaa miestä. Yritin rauhoitella sanomalla, että eihän ne edes ole vielä ajankohtaisia ja niin edelleen.
Muutamien todella itkuisten ja surua täynnä olevien viikkojen jälkeen, minä tein ratkaisun ja sanoin, ettemme enää siis seurustele. Hän myöntyi tähän asiaan. Päätimme, ettemme kuitenkaan katkaise yhteydenpitoa kokonaan.
Mitäs sitten sattuikaan? Jo saman päivän aikana mies sanoi puhelimensa edelleen rakastavansa ja tajuavansa sen, että meidän välisemme yhteys on ainutlaatuinen ja niin edelleen.
Tilanne on todella sekopäinen. Ikää meillä on jo lähemmäs 40 vuotta, vaikka tilanne vaikuttaakin teini-ikäisten touhuilta.
Itketyn yön jälkeen olen päästäni jälleen kerran ihan sekaisin; en enää tiedä, mitä itse haluan tai saatikka mitä mies haluaa.
Onko jollakulla kokemusta tällaisista tapauksista? Minulta loppui ymmärrys miehen logiikkaa kohtaan jo monta viikkoa sitten.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Samankaltainen kokemus on mullakin, ero on tekeillä.
Tavattiin mieheni tai siis entisen mieheni kanssa vajaa vuosi sitten. Alkuaika oli jotain aivan käsittämättömän ihanaa, tuntui että parempaa ihmistä ei kumppaniksi voi ollaakaan. Ajatukset ja toiveet tulevasta olivat samankaltaisia, jokatavalla kolahti, henkisesti ja fyysisesti.
Vuoden vaihteessa kaikki vaan yhtäkkiä loppui, hellyys, kosketukset, puhuminen, ilo.
Mitään selitystä ei tapahtuneelle saanut, ei kuulemma vaan osannut sanoa miksi kaikki muuttui.
Miehen logiikka on mitä ilmeisemmin todella kummallista. Pärjäile.
Sydämessä totuuden tietää. Kuuntele sydäntäsi ja toimi sen mukaan, silloin teet oikean ratkaisun, oli se mikä hyvänsä.
Sitoutumiskammo näyttäisi olevan tuon "oireyhtymän" nimi.
En voi minäkään auttaa. Ihan samanlaisen tapauksen kanssa olin tekemisissä. Minä ehdotin suhteen päättämistä, sillä en voi kuvitella roikkuvani suhteessa, missä en tiedä omaa paikkaani. Ei ne puheet vaan teot. Minun tapaukseni poikkesi ainoastaan siinä, että mies ei ole sen koomin ottanut yhteyttä.
Samoin sanoisin kuin joku täällä toinenkin, itse tiedät sisimmässäsi miten tulee toimia. Mieti rauhassa, älä tee hätiköityjä ratkaisuja.
on toinen ?
Minulla on täysin samanlainen kokemus miehestä, jolta loppuivat pelimerkit siinä vaiheessa,kun suhde rupesi menemään vakavaksi.
Kun tapasimme mies hullaantui täysin. Jo samana viikonloppuna hän rupesi puhumaan yhteenmuuttamisesta, apua! No ajattelin vaan, että hän on niin tosissaan.
Olin alkuun itsekin tosi ihastunut, mutta kun jälkeenpäin mietin niin mihin. Ulkoisiin puitteisiin kait?? Mies ei henkisellä tasolla vastannut ollenkaan toiveitani. Emme pystyneet keskustelemaan oikeastaan kuin työasioista ja lapsista. Kaipasin koko ajan arkipäivän hellyyttä ja huomiointia naisena.
Omasta mielestäni huomioin häntä miehenä.
No, suhteen alussa mies ilmoitti kaikille ystävilleen puhelimella kuinka rakastunut hän on yms.Yhtäkkiä suhde alkoi muuttua ja mies ei enää senkään vertaa huomioinut minua kuin sängyssä. Näin ainakin itse sen koin, en tiedä..
Hän päätti suhteen neljän kuukauden kuluttua, ilmoittamalla että ilo elämästä oli kadonnut??
Alkuun olin shokissa, mutta se meni ohi viikossa, joten tunnistin, ettei suhde ollutkaan oikea.
Sen opin tästä ainakin, että jos suhde ei toimi henkisellä tasolla on turha yrittää käpristellä seksin voimalla.
Ehkä tapaukseni ei ollut juuri niinkuin sinun, mutta tiedän miltä sinusta nyt tuntuu. On sekava olo, mutta uskon, että oikeasta ratkaisusta, oli se sitten millanen hyvänsä, saat rauhan mielellesi. : )
Hei,
tutulta tuntuu. Mutta olen hakannut päätäni seinään näissä asioissa. Todella. Jos sitoutuminen pelottaa miestä, niin sitten pelottaa. Sain itseni taannoin revityksi irti suhteesta, jossa mies ah niin rakasti minua (suhde oli hyvä). Mutta hän oli herännyt liian myöhään haluamaan OMIA lapsia, joka taas ei ollut minulle todellakaan ajankohtaista. Itkimme molemmat, mutta sanoin, etten halua ikinä nähdä. Siksi kipeää teki. Kului vuosia ja hän rupesi lähettelemään tekstareita. Soitteleekin nykyään. Mutta tunteet ovat minulta kuolleet. Vaikka hän vakuuttaakin nyt kasvaneensa ihmisenä. En ole tavannut face to face häntä. Ei siitä mitään tulisi.
Eli lujuutta sinulle; mies pelkää jotakin. Kipeää tekee, mutta olet kuitenkin jo elämää nähnyt.
Vertaistukea löytyy!
Miesten käyttäytymisessä ei ole logiikkaa. Minä lähes viisikyppinen nainen rakastuin minua muutaman vuoden vanhempaan jo 10 vuotta eron jälkeen ilman pitkäaikaista parisuhdetta olleeseen mieheen. Ja tunne oli tietysti molemminpuolinen. Siltikään en enää halua naimisiin tai muuttaa yhteen, pelkkä tapailu riittää.
Mutta ensin tuli esiin luottamuspula, hän sanoi ettei voi luottaa minuun kuten ei yhteenkään naiseen, ex-vaimonsa takia. Sitten ilmaantui sitoutumiskammo, hän halusi miettiä pystyykö näin "vakavaan" parisuhteeseen???? Sekavaa oli se keskustelu kun joka toinen lause oli ettei näin pitäisi tehdä ja sitten taas pyysi miettimisaikaa ja välillä kertoi rakastavansa. En voinut käsittää ettei mies halunnut minua sitoutumiskammon takia. Tajusin senkin että kammo hänen kohdallaan vielä pahenisi kun näin helpolla antoi periksi.
Mutta annoin hänen tehdä omat päätelmänsä ja kun olimme erossa pari viikkoa, sitten hän soitti ja pyörsi kaikki puheensa. Halusi takaisin, halusi seurustella, halusi pitää minut omanaan lopunikäänsä. Kaikki siis mitä halusinkin kuulla.
Olemme nyt yhdessä mutta koko ajan jäytää pelko milloin sitoutumiskammo taas iskee ja hän haluaa miettiä elämäänsä.
Kaikkein kummallisinta on se että minäkään en halua sitoutua mihinkään yhteiselämään tässä iässä. . Mitä hän edes tarkoittaa sillä kammollaan?
On tullut sellainen vaikutelma että juuri hän on se jolla yhteenmuuttamisajatuksia on ollut mielessä ja nyt hän alkoi pelkäämään omia ajatuksiaan. Silti en ymmärrä eikö nimenomaan pitäisi olla helpottava tieto miehelle joka potee sitoutumiskammoa jos nainen haluaa pitää kiinni omasta kodistaan ja yksityisyydestään ???
Tämäkö on sitä miesten logiikkaa jos sitä yleensä on ollenkaan olemassa?