Pitkä tarina::..
Mietin tässä mitä mun pitäis tehdä. Olen 23v.nainen ja mulla on vakava masennus paniikkihäiriöitä pelkotiloja jne. Olen seurustellut yli 5 vuotta miehen kanssa joka oli alussa oikea unelma, juuri sellainen mistä olin aina haaveillut.N.vuoden kuluttua muutimme yhteen ja lähes heti alkoi tapahtua sellaista, että se koitti saada mut itkemään huutamalla ja arvostelemalla. Heitti autosta pihalle, viskoi tavaroitani parvekkeelta, jolloin jouduin niitä hädissäni hakemaan koska ne oli mulle tärkeitä juttuja. Sain aina olla paniikissa mitä seuraavaksi. Tönäisi pöydän monesti minun päälleni, rikkoi esineitä jotka tiesi olevan mulle rakkaita. Sit se viskoi minua esineillä, kuten tyynyillä mikä tuntui jotenkin todella nöyryyttävältä. iski mua päähän jollain esineellä, mikä nyt ei oikeesti sattunut niin hirveästi mutta iski kumminkin ja säikähdin todella. Ja uhkaili että lyön sinua tällä ja tällä jos et nyt ole hiljaa tästä asiasta, kun riideltiin. Viime vuosina olen saanut kuulla huora-sanaa lisääntyvässä määrin. Jotenkin en olisi koskaan uskonut että minä alistun moiseen. Sitten on seinää vasten tönimistä niin että sattuu, sängyltä lattialle tönimistä, kerran tönäisi mut polvilleni rappusiin. Tunnen itseni aina tosi nöyryytetyksi kun en pysty puolustautumaan. kun toinen vaan nauraa pilkallisesti.kun se pystyy torjumaan mun yritykset puolustautua. Kasvoille on sylkenyt muutaman kerran,mutta aina lyönyt niin ettei ole juuri mitään jälkeä jäänyt. Ja sitten alan itsekin kuvitella että aika paljonhan minussakin oli vikaa, että ei se nyt niin vakavaa ollut. Se kylmyys on jotenkin pelottavaa siinä miehessä. Joskus olen joutunut nukkumaan paljaalla lattialla, kun sänkyyn ei ole asiaa, eikä ole ollut mitään paikkaa mihin mennä. Ja äitinsä läsnäollessa hän aina alkaa haukkua minua. Yrittää saada minut menettämään hermoni että saa syyn riehua. Kaikki sosiaaliset kontaktit joita onnistun jo nykyään luomaan hän tyrmää, kaikissa ihmisissä on jotain vikaa. Säälin hänen äitiäänkin kun poika pitää sellaista komentoa yllä että talossa saa puhua vaan siitä mistä hänelle sopii ja milloin sopii, tai muuten alkaa karjua että olkaa hiljaa. En saa arvostella häntä mistään, koska kuulemma hän tietää omat vikansa. Sitä paitsi minähän olen vaan masentunut sekopää ja kuvittelen kaikenlaista. Oikeasti hän kuulemma haluaa mulle hyvää. Miten hän aina silti osaakin olla juuri sitä mitä haluan ja tarvitsen? Tuntuu että minun ei pitäisi heittää hukkaan miestä joka edes vähän jaksaa mun masennusta katella. Lisäksi tuntuu etten koskaan löydä toista.( Hän sanoikin kerran etten pärjää ilman häntä vaan romahdan. Pelkään sitä.) Tai että kaikki miehet lyö. Tai ehkä olen vain tällainen, jota ei voi kukaan rakastaa. Tiedän teoriassa mitä mun pitäis tehdä mutta olen ihan sekaisin, musta tuntuu että tarvitsen sitä ihmistä. En pärjää ilman.
Mietin tässä mitä mun pitäis tehdä. Olen 23v.nainen ja mulla on vakava masennus paniikkihäiriöitä pelkotiloja jne. Olen seurustellut yli 5 vuotta miehen kanssa joka oli alussa oikea unelma, juuri sellainen mistä olin aina haaveillut.N.vuoden kuluttua muutimme yhteen ja lähes heti alkoi tapahtua sellaista, että se koitti saada mut itkemään huutamalla ja arvostelemalla. Heitti autosta pihalle, viskoi tavaroitani parvekkeelta, jolloin jouduin niitä hädissäni hakemaan koska ne oli mulle tärkeitä juttuja. Sain aina olla paniikissa mitä seuraavaksi. Tönäisi pöydän monesti minun päälleni, rikkoi esineitä jotka tiesi olevan mulle rakkaita. Sit se viskoi minua esineillä, kuten tyynyillä mikä tuntui jotenkin todella nöyryyttävältä. iski mua päähän jollain esineellä, mikä nyt ei oikeesti sattunut niin hirveästi mutta iski kumminkin ja säikähdin todella. Ja uhkaili että lyön sinua tällä ja tällä jos et nyt ole hiljaa tästä asiasta, kun riideltiin. Viime vuosina olen saanut kuulla huora-sanaa lisääntyvässä määrin. Jotenkin en olisi koskaan uskonut että minä alistun moiseen. Sitten on seinää vasten tönimistä niin että sattuu, sängyltä lattialle tönimistä, kerran tönäisi mut polvilleni rappusiin. Tunnen itseni aina tosi nöyryytetyksi kun en pysty puolustautumaan. kun toinen vaan nauraa pilkallisesti.kun se pystyy torjumaan mun yritykset puolustautua. Kasvoille on sylkenyt muutaman kerran,mutta aina lyönyt niin ettei ole juuri mitään jälkeä jäänyt. Ja sitten alan itsekin kuvitella että aika paljonhan minussakin oli vikaa, että ei se nyt niin vakavaa ollut. Se kylmyys on jotenkin pelottavaa siinä miehessä. Joskus olen joutunut nukkumaan paljaalla lattialla, kun sänkyyn ei ole asiaa, eikä ole ollut mitään paikkaa mihin mennä. Ja äitinsä läsnäollessa hän aina alkaa haukkua minua. Yrittää saada minut menettämään hermoni että saa syyn riehua. Kaikki sosiaaliset kontaktit joita onnistun jo nykyään luomaan hän tyrmää, kaikissa ihmisissä on jotain vikaa. Säälin hänen äitiäänkin kun poika pitää sellaista komentoa yllä että talossa saa puhua vaan siitä mistä hänelle sopii ja milloin sopii, tai muuten alkaa karjua että olkaa hiljaa. En saa arvostella häntä mistään, koska kuulemma hän tietää omat vikansa. Sitä paitsi minähän olen vaan masentunut sekopää ja kuvittelen kaikenlaista. Oikeasti hän kuulemma haluaa mulle hyvää. Miten hän aina silti osaakin olla juuri sitä mitä haluan ja tarvitsen? Tuntuu että minun ei pitäisi heittää hukkaan miestä joka edes vähän jaksaa mun masennusta katella. Lisäksi tuntuu etten koskaan löydä toista.( Hän sanoikin kerran etten pärjää ilman häntä vaan romahdan. Pelkään sitä.) Tai että kaikki miehet lyö. Tai ehkä olen vain tällainen, jota ei voi kukaan rakastaa. Tiedän teoriassa mitä mun pitäis tehdä mutta olen ihan sekaisin, musta tuntuu että tarvitsen sitä ihmistä. En pärjää ilman.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Jätä tämä suhde,ennen kuin olet kuollut ja et voi enään vaikuttaa omaan elämääsi. Kuolleena et ole hyodyksi itsellesi,etkä omaisillesi,joita varmasti Rakastat.
Eihän tämänlainen suhde anna sinulle varmasti muuta kuin Tuskaa,jota mielestäni et ole ansannut.
Ajattele itseäsi ja tulevia lapsiasi,omaisiasi ja ennen kaikkea henkeäsi ja terveyttäsi. JÅTÅ TÄMÄ SUHDE JA MENE TULEVAISUUTEEN ETEENPÄIN,KOHTI PAREMPAA JA RIKKAAMPAA ELÄMÄÄ,JOTA SINULLE ON SUOTU AIVAN VARMASTI.
Usein kai käy niin, että aluksi miehen käytöstä ihmettelee, mutta ajan mittaan siihen tottuu, vaikka ei täysin hyväksyisikään. Älä päästä itseäsi tuohon tottumuksen tilaan! Rakkaus tuntuu olevan se valo ja voima, joka saa ihmispolon sietämään vaikka minkälaista kohtelua, ottamaan vaikka minkälaisia riskejä... ikävä kyllä moni kuolee tai vammautuu pysyvästi tällaisten riskinottojen vuoksi.
Itselläni on vähän samanlainen masennustausta. Olen aina ajatellut, että kukapa tällaista ongelmakimppua jaksaisi katsella ja jos joskus jonkun miehen kanssa jaan elämäni, täytyy myös miehellä olla ongelmia mielenterveytensä suhteen, ei kai hän muuten minua voisi alkuunkaan ymmärtää. Ikävä kyllä kohdalleni sattunut "unelma" osoittautui LIIAN ongelmaiseksi tapaukseksi. Skitsofreniaa hänellä ei ole diagnosoitu, mutta monet piirteet viittaavat juuri siihen. Miehen "toinen minä" on väkivaltainen, eikä se "normaalimpi minä" useinkaan edes muista riehumisiaan jälkeenpäin.
Kaikenlaista sain kokea, mustelmia tuli kerran jos toisenkin. Erottiin monta kertaa, taas aloitettiin alusta kun mies lupaili muuttuvansa... kunnes huomasin olevani noidankehässä. Jos en olisi tehnyt lopullista eropäätöstä, jatkaisin saman ahdistavan kehän kiertämistä edelleen, sokeasti rakkauden voimaan luottaen.
Ketään ei voi rakkaudellaan parantaa, vaikka miten haluaisi. Eikä itseään ja omaa henkeään pidä uhrata toisen kaltoin kohdeltavaksi, muka yhteisen onnen hyväksi. Itselläni edessä on yksinäisyys, todennäköisesti pitkä sellainen, ennen kuin osaan kuvitellakaan todella luottavani yhteenkään miehenpuolikkaaseen. Silti en ole toivoani menettänyt, vaikka ymmärränkin olevani masennukseni "tahraama" ja lisäksi onnettoman ujo ja huono tutustumaan uusiin ihmisiin. Mieluummin yksin ja (suht koht) ehjä kuin sairaassa suhteessa kiertämässä aina samaa noidankehää.
Tiedän, että eropäätös vie aikansa. Minulta meni reilu 3v ennen kuin nyt vihdoin pari viikkoa sitten pääsin irti. Edelleen ajoittain kaduttaa ja ikävä repii kappaleiksi. Siksi kai täältä luenkin muiden kohtaloita, saadakseni voimia pysyä päätöksessäni, ehkä auttaakseni muita, sinuakin, vaikka vain kertomalla, että et ole ainut. Jokainen vastatkoon omasta elämästään. Kumpi on tärkeämpi: oma hengissä selviytyminen vai muutamat ainaisen pelon varjostamat onnenhetket väkivaltaisen miehen kanssa?
Voimia vapautumiseen!
ainakaan hirveesti helpottanut se, että synnyttäjänikin on vuosikaudet iskenyt tajuntaani ajatusta siitä että olen hullu. Ei siittä avioliitosta sitten kovin helpolla uskaltanut lähteä vaikka hakattiin ja nöyryytettiin kun tsäänssit löytää ketään miestä joka kattelis tällasta hullua yksinhuoltajaa olis aika huonot. No, nyt oonkin sitten tuhannen paskana, katotaan ny tuleeko musta enää edes suht itsetunnoltaan ehjää ihmistä vaiko eikö.
Mä elin täysin samanlaisen suhteen. Menetin omanarvontuntoni täysin. Seurauksena oli keskivaikea masennus ja itsetuhoajatukset. Onnistuin kuitekin jotenkin riuhtaisemaan itseni hänen luotaan, en vieläkään tiedä mistä se voima tuli. Kaksi vuotta meni suhteesta selvitessä, oman minän sirpaleiden kokoamisessa. Luulin etten voisi elää ilman häntä. Niin riippuvaiseksi olin tullut hänestä. Rakkaus kuoli lopulta kaiken pahan alle. Pitää rakastaa myös itseään, oikeasti. Lähde pois. Oikeasti. Muu ei auta ellette hae apua yhdessä. Luotatko häneen? Et varmaankaan. Syyllistät itseäsi kaikesta mitä hän tekee ja sun pitäisi olla aina vaan parempi ja enempi pahoillaan. Riippuvuutta, ei rakkautta.
haluutko olla..niin mitä...Rakkautta ei ole toisen alistaminen,ei satuttaminen...Katto vaikka raamatusta mitä rakkaus on.
Elin avioliitossa 12v. jossa mies teki mitä tahtoi,joi ja remusi, löi..löi siihen asti kunnes yksi päivä käännyin ja löin takaisin, ja lujaa..kaiken vihan ja pelon voimalla..sekään ei auttanut..paheni vain, oli öisiä sängystä repimisiä, lasten pelottelua,uhkailua...hain ja sain apua - itsestäni (vanhempani vaan kehoittivat oleen yhdess lasten vuoksi!)...Pelkäsin jonkin aikaa häädön ja eron jälkeenkin...mutta meidän,minun vahvuus voitti.
Elämä on ottanut veronsa, niin ihmissuhteissa kuin terveydessä...MUTTA tänään kun katson taaksepäin, en kadu hetkeäkään siitä kun erosin.
Ei minua maamoni tänne synnyttänyt kuitenkaan kenenkään vessanmatoksi, polkualustaksi..tai miksi sitä kukin tahtoo ilmaista.
Paljon on toipuessaan pitänyt tehdä virheitä, silti elämäni miehen olen löytänyt! Ei alkoholia,ei huumeita, EI silti täydellinen,kukapa meistä - minäkään...silti turvan ja rakkauden hältä saan. Ja minulla on 6 lasta, eletty elämä takana...
Kyllä sinäkin löydät HÄNet, ihmisen joka rakastaa/kunnioittaa sua vaan sun ittesi takia. Olitpa kuinka vajavainen tahansa, sillä sinussakin on jotain voimaa/täydellisyyttä, mikä korvaa hänen vajavuutensa.
Ei rakkaus tahdo vahingoittaa, vaan tukea ja turvata..kaiken sen minkä teet hänelle,hän antaa sen sinulle moninkertaisesti..kuin tahtoisi itselleen annettavan.
MUTTA sun pitää päättää, ei kukaan sitä puolestasi tehdä voi, mitä elämältä tahdot...Sillä tuolla jossakin on ihminen,joka on sinulle luotu, usko pois :) Aikaa siihen voi mennä, mutta sitä on, koska on elämää, oppia itsestään...oppia arvostaan itteensä ja RAKASTAAN itteensä, sillä jos et itse rakasta itteesi -kuinka kukaan muukaan sua voi rakastaa.
MUT SÄ PÄÄTÄT...Emme me vieraat ihmiset... Jos mäkin voisin päättää..tulisin ja näyttäsin sun miehelle mitä sä koet/tunnet/kärsit...silti hän ei sitä ymmärtäis, kuin et säkään..Nämä jutut tulee sisältä, ihmisestä ittestään.
Onneksi olet niin nuori vielä, etkä kerro lapsiakaan olevan, sinulla on paljon aikaa kasvaa sisältä vahvaksi ja fiksuksi :) Mutt äitinäs tulisin kyll oikeesti näyttään taivaanmerkit vävyntekeleelle (mun vävy pelkääkin sitä-hyvä niin, tekojensa perusteella :)) Pojillenikin olen sanonut, jott jos et kunnioita puolisoosi - eroa. Jos lyömään pitää alkaa, tulen vaikka tutisevana keppini kaa..lyöppäs mua jos ilkeet...sillä mä lyön sua, ja kovaa...koska olen opettanu,ett ihmistä pitää kunnioittaa. Ja näyttää siltä,ett oppi on toistaiseksi menny perille :))
hmm.. En tosiaan enää luota tähän ihmiseen.Mä kaipaisin rakastetultani turvaa. Siis sellaista turvaa että tiedän ettei se raja koskaan ylity että lyödään tai huoritellaan, että ei ole henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Mutta hullu ja syyllinenhän olen minä. Jos suuttuu niin saa lyödä naista. En ole joutunut vielä sairaalaan en tiedä sitäkö tässä odotan. Takasin lyöminen vaan pahentaa asiaa, sillon pelkään henkeni edestä. Mulla on hirveä suru ja tuska sisälläni vaikka koitan olla urhea ja elää sovinnossa ja ymmärtää toisen mieleialanvaihteluja.
En tiiä miten jaksan, mut onneks oon saanu itteni raahattua terapiaan ja lääkkeitäki paniikkihäiriöön ja masennukseen jne. mikä tietty ***ttaa tätä miestä. En vaan tiiä mitä teen..
Kerroit, että hän on mies talossa äitinsäkin ollessa paikalla? Millaiset suhteet miehelläsi on isäänsä?
Voiko miesystäväsi väkivaltaisuus mahdollisesti johtua liiallisesta alkoholinkäytöstä/huumeista??
Kiitos vastauksista.
No eipä miehellä isää ole ja äiti on tossun alla aika pahasti, ei uskalla muakaan puolustaa. Ei mies käytä huumeita eikä mitenkään paljon alkoholia. Itse en voisi kohdella ketään kuten hän minua mutta en kai arvosta itseäni tarpeeksi kun annan tämän tapahtua.Jotenkin tää masennus vaan saa mut roikkumaan tässä kun ei ole voimia muuhun. Kun saa aina kuulla olevansa turha ja luuseri ja kuulemma en parempaa miestä löytäis..hm. Epäilen silti että kaikki miehet ei ole tollasia raivoojia...? en tiiä.
kaikki miehet todellakaan tuollaisia häiriintyneitä paskakasoja kuin toi sun ukonrääpäleesi on. Se teidän suhteessa se luuseri on, et sinä. Yritä karata tuollaisesta suhteesta, se murentaa sinua vain lisää. En halua kuullostaa mitenkään julmalta, mutta miehesi on terveydellesi erittäin haitallinen!
olen 22- vuotias ja kokenut myös samanlaista paskaa. seurusteltiin 3 vuotta, liikaa. jätkä ei ikinä lyönyt, mutta kaikkee muuta teki; kaksi aivotärähdystä, miljoona mustelmaa ympäri kehoa puremisesta ja nipistelystä, ranteessa ikuinen arpi muistuttamassa kaikesta, se sylki mun naamalle, huoritteli ja haukku.
kaikki tuntui niin epätoivoiselta, aloin satuttamaan itseäni sen loukkaavien sanojen jälkeen, että ne kaikki unohtuis. ei unohtunut eikä olo helpottunut. olin tosi masentunut ja mustakin tuntui etten pärjäis ilman sitä. kuitenkin sitä rakastin ja se mua, vaik tollain käyttäytyikin. vuoden mietin ihan tosissani että lähden ja sen tein tän vuoden alussa.
en ole katunut kertaakaan! on ihanaa olla vapaa, käydä kavereiden kanssa kahvilla kun huvittaa, katsoa telkkarista mitä haluaa ja kukaan ei satuta mua, ei tarvitse itkeä itseensä uneen.
oli todella vaikea lähteä, mutta onnistuin! ei mullakaaan ole jäljellä enää itseluottamusta, uhoa vain, mutta senkin avulla pystyin ponnistamaan.
lähde pois, itsesi takia! meillä on vain yksi elämä, ei kannata tuhlata sitä tollaseen. mäkin selvisin, ja nyt on parempi olo kuin piiitkään aikaan. jätkä haluaa palata, on kuulema ihan eri ihminen nyt. mut mä en enää rakasta niin kuin ennen. kuinka voisinkaan kun on kohdeltu niin.
voimia sulle!
Ai, etteikö muut miehet muka ymmärrä/huoli masentunutta naista? - VÄÄRÄ LUULO !!!
Soita minulle ja sovi treffit, niin saat hellyyttä ja rakkautta tuollaisen pompottelun tilalle!
Niin tosiaan, soita, älä textaa. Jos sinulla on dna/Elisa/Kolumbusliittymä, voit soittaa myös killerin, niin soitan sinulle.
Numeroni löydät täältä:
http://ota.se/mika0800
Hei Surunen, miten voit tällä hetkellä? Vietin itse 3 vuotta elämästäni vastaavanlaisessa suhteessa. Nyt jälkikäteen en voi edes ymmärtää, miten saatoin suhteeseen jäädä jatkuvasta pahasta olosta, ahdistuksesta ja pelosta huolimattakin. Kaksi vuotta kesti, kunnes pääsin pahimman yli, mutta ne kaksi vuotta valehtelematta pelastivat elämäni! Tiedän, että suhteesta irtautuminen tuntuu vaikealta (alistava ja väkivaltainen käytös aiheuttaa vääristynyttä ja sairaalloista riippuvuutta muita mielenterveydellisiä ongelmia, kuten kuvaamiasi paniikkioireita ja masennusta), mutta oman itsesi takia toivon, että saisit viimeisetkin voimavarasi kerättyä ja repäistyä itsesi suhteesta irti. Käytä apunasi kaikkia mahdollisia keinoja: hakeudu turvakotiin; puhu ystävillesi/perheenjäsenillesi asiasta; varaa aika psykologille/psykiatrille/mielenterveystoimistoon ja kerro tilanteestasi; hanki itsellesi asunto ja salainen puhelinnumero aläkä enää koskaan pidä yhteyttä mieheesi. Tiedän kokemuksesta, että tämä kaikki voi kuulostaa todella rankalta, mutta takaan, että pidemmällä tähtäimellä et tule katumaan ratkaisuasi. Itse kysyin itseltäni, minkälaisen elämän haluaisin muutaman vuoden kuluttua, ja tulin siihen johtopäätökseen, että mieluummin elän vaikka loppuelämäni yksin turvallisessa ympäristössä kuin jatkuvassa pelossa ja ahdistuksessa. Olet vielä tosi nuori, joten ehdit elämäsi aikana tavata vielä monta mukavaa ja turvallista miestä, jahka ensin selviät tästä nykytilanteesta selville vesille!
Kaikkea hyvää Sinulle jatkossa ja ennen kaikkea hurjasti voimia!