Mulla ei ole diagnosoitu mitään henkisiä sairauksia, mutta lienee selvää että kärsin lievästän masennuksesta ja jonkinlaisesta maanisdepressiivisyydestä. Aiemmat parisuhteeni ovat aina kaatuneet tavallaan siihen, että mietin liikaa. En ole koskaan ollut onnellinen...en oikeasti muista sellaista oloa. On tietysti iloisia hetkiä, mutta sellaista pitempää tasaista onnellisuuden tunnetta en ole tuntenut. Sellaista, että kaikki on tässä ja minun on hyvä olla.
Olen satuttanut itseni pahasti jo useaan otteeseen, särkenyt sydämeni ja toisenkin sydämen, ja se on oma vikani. Ajattelen myös liikaa toista, toisen hyvinvointia. Se on kai yksi syy, miksi olen lähtenyt suhteesta. En vain pysty elämään toisen kanssa kun hän joutuu sietämään ailahtelujani ja kärsimään, koska en ole onnellinen.
Vihdoin olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa oikeasti voisi olla mahdollista elää hyvää elämää (ei alkoholi-tms ongelmia niin kuin edellisissä suhteissa). En rakastunut häneen aluksi, mutta nykyään rakastan häntä. Hän taas on alusta asti ollut hulluna minuun hulluun...Vasta nyt hän on alkanut huomaamaan, että ei mulla oikeasti ole kaikki hyvin. Ja taas ollaan samassa pisteessä. Tuntuu että minun on pakko lähteä, koska en kestä nähdä kärsimystä hänen kasvoillaan hänen katsoessa minua. Enkä pysty sanomaan mikä on vialla.
Olen kyllä käynyt lääkärillä, mutta en halua syödä lääkkeitä. Se kyllä tavallaan helpottaa kun vaan puhuu jonkun ulkopuolisen kanssa, mutta kun en silti pysty paikantamaan ongelmaa. Tuntuu kauhealta kuulla niitä juttuja että "kyllä sen sitten tietää kun oikea osuu kohdalle". Entä jos ei tiedä...entä jos ite omalla käytökselläni pilaan kaiken mahdollisen hyvän? Minulle on kyllä tapahtunut paljon asioita lyhyessä ajassa, mutta nyt ei ole mitään miksi minun tarvitsisi murehtia. En jaksa enää itseäni.
Tiedän että asiat tuskin muuttuvat ainakaan parempaan suuntaan jos olen yksin. Mutta toiselle on niin raskasta seurata vierestä tällaista. Iloisina hetkinä yritän luvata itselleni, etten enää vaivu epätoivoon tms. Mutta kun sille ei voi mitään...
Olisi kiva kuulla jos joillain muilla on kokemusta tällaisesta, joko itsellä tai puolisolla. Ja kuinka asioista pääsee yli.
Olen satuttanut itseni pahasti jo useaan otteeseen, särkenyt sydämeni ja toisenkin sydämen, ja se on oma vikani. Ajattelen myös liikaa toista, toisen hyvinvointia. Se on kai yksi syy, miksi olen lähtenyt suhteesta. En vain pysty elämään toisen kanssa kun hän joutuu sietämään ailahtelujani ja kärsimään, koska en ole onnellinen.
Vihdoin olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa oikeasti voisi olla mahdollista elää hyvää elämää (ei alkoholi-tms ongelmia niin kuin edellisissä suhteissa). En rakastunut häneen aluksi, mutta nykyään rakastan häntä. Hän taas on alusta asti ollut hulluna minuun hulluun...Vasta nyt hän on alkanut huomaamaan, että ei mulla oikeasti ole kaikki hyvin. Ja taas ollaan samassa pisteessä. Tuntuu että minun on pakko lähteä, koska en kestä nähdä kärsimystä hänen kasvoillaan hänen katsoessa minua. Enkä pysty sanomaan mikä on vialla.
Olen kyllä käynyt lääkärillä, mutta en halua syödä lääkkeitä. Se kyllä tavallaan helpottaa kun vaan puhuu jonkun ulkopuolisen kanssa, mutta kun en silti pysty paikantamaan ongelmaa. Tuntuu kauhealta kuulla niitä juttuja että "kyllä sen sitten tietää kun oikea osuu kohdalle". Entä jos ei tiedä...entä jos ite omalla käytökselläni pilaan kaiken mahdollisen hyvän? Minulle on kyllä tapahtunut paljon asioita lyhyessä ajassa, mutta nyt ei ole mitään miksi minun tarvitsisi murehtia. En jaksa enää itseäni.
Tiedän että asiat tuskin muuttuvat ainakaan parempaan suuntaan jos olen yksin. Mutta toiselle on niin raskasta seurata vierestä tällaista. Iloisina hetkinä yritän luvata itselleni, etten enää vaivu epätoivoon tms. Mutta kun sille ei voi mitään...
Olisi kiva kuulla jos joillain muilla on kokemusta tällaisesta, joko itsellä tai puolisolla. Ja kuinka asioista pääsee yli.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minä itse kärsin masennuksesta aina tuon tuosta. Olen jutellut siitä mieheni kanssa ja hän on ymmärtänyt asian. Yhdessä vaiheessa käytiin perheneuvolassa mistä saatiin apua.
Lääkkeitä (lieviä) olen kans syönyt masennukseen, meni jonku aikaa ennenkun ne alkoi vaikuttaa mutta ne auttoi, kannattaa jutella lääkärille jos löytyis joku sopiva lääke mihin ei jää koukkuun.
Koita kuitenki jutella partnerillesi vaikka se olisikin vaikeeta uskon että siitä on lopuksi vaan hyötyä kun haittaa. Kirjoita hänelle vaikka kirje jossa kerrot tuntemuksistasi jos et voi jutella kasvotusten.
Älä luovu toivosta parempaan, uskalla taistella sen saavuttamiseks. Ota pieniä askeleita kerralla, se on helpompi niin päästä eteenpäin.
Tee joka päivä yksi pieni asia mikä saa sinut iloiseksi, huomaat vuoden päästä että sinulla on ollut rikas vuosi.
keskittyä hoitamaan psyykesi kuntoon, eikä niin paljon miettiä parisuhteita. Oletteko kauan seurustelleet? Jos olette pitkäänkin niin luulen että toinen kyllä rakastaa sinua vaikka ottaisitkin suhteessa vähän rauhallisemmin ja hakeutuisit kunnnolliseen terapiaan, jossa ongelmasi selvitettäisiin perinpohjaisesti. Kuulostaa siltä että haet parisuhteista jonkinlaista "hoitoa" eli odotat suhteen tekevän sinut onnelliseksi. Totuus kuitenkin on, että ne ongelmat ovat sinussa, eikä mikään suhde niitä pysty poistamaan (vaikka tietenkin hyvä suhde lieventää masennusta tms.)
yksinjääminenkään ei ole ratkaisu siihen mitä itsellään on sisällään.
Toinen, kenties rakastava ihminen tekee hyvää jo pelkällä läsnäolollaan, parempaa se on kuin olla yksin itsensä kanssa ja surra menetettyjä mahdollisuuksia.
Olen samaa mieltä, parisuhteeseen kannattaa panostaa niin paljon, että puhuu asioista kumppanilleen, ja tekee itse voitavansa myös hoidollisesti.
Ei ole mikään häpeä tai synti hakea jotain lääkitystä avuksi, jos niistä mahdollisesti on apua. Isompi häpeä on lillua omassa sairaudessaan ja tuhota kaikki ympäriltään pelkästeen sen takia, ettei halua aloittaa lääkitystä.
Totta kai rakastava ihminen vierellä kärsii siinä missä itsekin. Tuskallisinta varmaan katsoa vierestä ja miettiä, pitäisikö sanoa asiasta, jonka ihmisen pitäisi itsekin nähdä ja ymmärtää.
Kun on masennuksen saanut lääkittyä kuntoon, on voimavaroja muutenkin parantaa elämänsä laatua, kenties asiat alkavat loksahdella paikoilleen ja selvitä ilman suurempia pohtimisia.
Reippaasti vaan ennakkoluulot romukoppaan ja reseptinhakuun; eihän se ota jos ei annakaan.
Älä seurustele enää kenenkään kanssa! helppoa kun sen tajuaa!
Lääkäriin kiiruusti hakemaan apua ja ottamaan vastuu omasta pahoinvoinnista. Ei kannata hyvää suhdetta pilata siihen että ei uskalla hakea apua. Kun itse hain apua, sanoin aluksi ei mielialalääkkeille. Mutta nyt ne yhdessä terapian kanssa on tuottanut sen tuloksen että olen saanut onnellisuuteni takaisin. Ja parisuhdekin, joka alkoi avun hakemiseni aikoihin, voi paremmin kuin koskaan. Tsemppiä sulle!
Osittain tekstisi olisi voinut olla kuin suoraan omasta suustani.
Kuulostaa siltä, että sinulla on olemassa parisuhde, josta kannattaa pitää kiinni. Mieskin selkeästi välittää sinusta paljon, kun pystyt "lukemaan tuskan" hänen kasvoiltaan, kun hän katsoo sinun kärsimistäsi. Mitä luulet, kumpi loukkaa enemmän: se, että miehesi ei pysty auttamaan sinua, mutta saa olla vierelläsi, kun itse kamppailet mielesi kanssa VAI se, että mies katsoo vierestä, kun kärsit, voimatta auttaa sinua ja sen jälkeen sinä vielä jätät hänet?
Oma masennukseni hiipi mieleeni niin hiljaa, etten yhtään tajunnut, mikä minua vaivaa. Käänsin kaikki paha oloni parisuhteeseeni: luulin, että siinä oli jotain perusteellista vikaa, kun minulla oli jatkuvasti paha olo. Haastoin riitaa mieheni kanssa ihan pienistäkin asioista ja mikä tahansa vitsiksi tarkoitettu (jonka itsekin periaatteessa ymmärsin vitsiksi) loukkasi minua niin paljon, että viiden minuutin päästä olin kasana lattialla nyyhkimässä. Mieheni sai kestää todella paljon.
Kun vihdoin tajusin, että minä sairastan masennusta, kerroin siitä avoimesti miehelleni ja tein selväksi, että vaikka joskus itken ei mitään tai koko maailma romahtaa mielessäni pienestäkin pettymyksestä, SE EI OLE MIEHENI SYY. Se auttoi paljon, vaikka mieheni kärsikin omasta pahasta olostani. Joka ikinen kerta, kun tunsin, että se harmaa verho putoaa silmien eteen ja kaikki tuntuu epätoivoiselta, muistin erikseen sanoa miehelleni, että se ei johdu hänestä. Sanoin, että parasta, mitä hän voi tehdä silloin, on pitää minua sylissä, kun itken ja kuunnella, kun puhun, mutta syyllisyyttä hänen ei tarvitse tuntea. "Selvempinä" hetkinä, eli sellaisina, kun oikeasti kontrolloin itse ajatuksiani ja pystyin ajattelemaan loogisesti, keskustelimme mieheni kanssa masennuksestani: kuinka en pysty kontrolloimaan sitä, ja kuinka itkukohtaus saattaa syntyä siitä, kun tuuli vaihtaa suuntaa, suurinpiirtein, ja miksi silloin käyttäydyn niin kuin käyttäydyn.
Noin vuoden sairasteltuani sain tarpeeksi rohkeutta varatakseni ajan mielenterveystoimistosta psykologin juttusille. Lääkkeitä en ole ottanut, enkä ota ennen kuin joku lääkäri tai psykologi sitä ehdottaa. Pelkkä keskustelu psykologin kanssa (jota ystäville puhuminen ei korvaa) on auttanut minua takaisin omaksi itsekseni. Sen lisäksi, että olen saanut tervettä perspektiiviä omille vähän kieroutuneille ajatuksilleni, parisuhteestamme tuntuu kadonneen se painolasti, jonka masennus sille oli kuormittanut. Minun ei enää tarvitse purkaa pahaa oloani läheisiini ja se tuntuu paremmalta kuin mikään vuosiin.
Sanoit, että sinulla ei varsinaisesti ole diagnosoitu mitään henkistä sairautta. Mistä sitten päättelet olevasi maanis-depressiivinen? Maanis-depressiivisyys ei ole mikään kevyt tauti, ja se kyllä vaatisi hoitoa. Varsinkin, kun nyt tunnut pilaavan omaa elämääsi ja hyvää parisuhdettasi mielenterveysongelmillasi.
Kuule nainen, et sinä ole oman itsesi lääkäri etkä minkään sortin parantaja. Ota apu vastaan, kun sitä tarjotaan, ja uskalla hakea apua ulkopuolelta. Ei ole mitään järkeä sairastaa yksin pimeässä nurkassa ja häätää ihmiset ympäriltä, kun voisit hakea apua ja alkaa tervehtyä. Ei masennus ole ylitsepääsemätöntä eikä mitenkään harvinaista. Sinä et ole ainut, joka ei pärjää oman päänsä sisällä.
samaa mieltä. Lääkkeitä ei kannata pelätä. Rohkeasti terapiaan!
Minun avopuoliso on kuin kopio sinusta. Itse olen terapian ja lääkkeiden avulla saanut psyykkeni tasaantumaan ja tervehtymään ja nyt odotan että mieheni jaksaisi kulkea saman polun läpi. Häntä tosin selvästi pelottaa lapsuuden traumojen auki repiminen ja myös hänellä on havaittavissa samankaltaista lievää lääke vastaisuutta kuin sinulla. Se on mielestäni turhaa huolta. Usko pois. Nykyajan uuden polven mieliala lääkkeet eivät muuta ihmisen persoonaa, eivätkä muutenkaa "näy" ulospäin. Lääkitys pitää vain olla kontrolloitua:oikea annostus, oikea ajankohta lääkkeen otolle ja tärkein, sopiva lääkemerkki. Mutta mitään ei elämässä saa ilmaiseksi. Joten oikean lääkkeenkin hakemiseen pitää varata kärsivällisyyttä.
Oma elämäni oli yhtä vuoristo rataa, alakuloa ja pelkoa vuosia. Tosin ne olivat myös kasvattavia aikoja. Mutta nyt voin nauttia elämästäni paremmin ja toivon voivani auttaa miestäni kokemusteni avulla.
Mene lääkäriin ja pyydä lähete mielenterveystoimistoon. Et voi ikinä tuntea kuka on sinulle se "oikea" jollet kykene avaamaan sydäntäsi pelotta.
Iso hali!