Diskomusiikin arvon noususta kertoo mahtavalla tavalla Torinon olympialaisten avajaiset, joissa kuultiin nonstoppina kasaria, soulia (Respect, I Feel Good) ja pitkä liuta 70/80-luvun vaihteen diskoa (mm. Don´t Stop til You Get Enough, Hot Stuff, I´m Your Boogie Man, We Are Family, You Should Be Dancing, Y.M.C.A, I Will Survive, Disco Inferno, You´re My First, My Last, My Everything) ja yllättävimpänä valintana Hamilton Bohannonin mahtava groovaus Let´s Start to Dance, joka todennäköisesti nyt ensimmäistä kertaa kuultiin suomalaisissa tiedotusvälineissä. Diskon viholliset eivät tietenkään olleet riemuissaan: joku jo tuumaili, että miksei Donna Summer ollut sytyttämässä olympiatulta.
Diskon arvostus on ollut koko ajan nousussa viime vuosina. Oli melkoinen yllätys pari vuotta sitten kuulla UIT:n Hei me tervataan -revyyssä kotimaiset versiot biiseistä That´s the Way I Like It, Boogie Wonderland, Lady Marmelade, It´s Raining Men ja Living in America. TV:ssäkin nähtiin vastikään The Last Days of Disco-filmi.
Pahoin kuitenkin pelkään, että buumi menee pian ohi. Yleisön diskotietämys jää ohueksi, koska maahan tuotavilla kokoelmilla on kaikilla lähes samat klassikot ja radioasemat eivät vuosikymmenien perinteen tapaan laita tikkua ristiin tietämyksen lisäämiseksi. Voin kuvitella, kuinka radion musiikkivastaavat vielä kuolinvuoteellaankin vannottavat seuraajiaan: "Ettekä sitten soita soulia tai diskoa radiossa!"
Diskomusiikin uudistuotanto on sekin yllättävän niukkaa. Soul-puolella on edelleen yritystä, mutta ainoastaan Jamiroquai, Angie Stone ja Alicia Keys tuntuvat pääsevän julkisuuteen - muut ahertavat indie-levymerkeillä kaukana julkisuuden valokiilasta. Tekno- ja pop-artisteilta tulee välillä mukavia 70-lukuhenkisiä yllätyksiä, mutta kuka jaksaa kuunnella tuntikausia koneronksutusta kuullakseen jossakin välissä Septemberin Looking for Loven tai Liberty X:n Got to Have Your Loven?
Terv. pessimistinen realisti
PS. Katsoiko joku teistä olympialaisten avajaisia? Mitä tykkäsitte?
Diskon arvostus on ollut koko ajan nousussa viime vuosina. Oli melkoinen yllätys pari vuotta sitten kuulla UIT:n Hei me tervataan -revyyssä kotimaiset versiot biiseistä That´s the Way I Like It, Boogie Wonderland, Lady Marmelade, It´s Raining Men ja Living in America. TV:ssäkin nähtiin vastikään The Last Days of Disco-filmi.
Pahoin kuitenkin pelkään, että buumi menee pian ohi. Yleisön diskotietämys jää ohueksi, koska maahan tuotavilla kokoelmilla on kaikilla lähes samat klassikot ja radioasemat eivät vuosikymmenien perinteen tapaan laita tikkua ristiin tietämyksen lisäämiseksi. Voin kuvitella, kuinka radion musiikkivastaavat vielä kuolinvuoteellaankin vannottavat seuraajiaan: "Ettekä sitten soita soulia tai diskoa radiossa!"
Diskomusiikin uudistuotanto on sekin yllättävän niukkaa. Soul-puolella on edelleen yritystä, mutta ainoastaan Jamiroquai, Angie Stone ja Alicia Keys tuntuvat pääsevän julkisuuteen - muut ahertavat indie-levymerkeillä kaukana julkisuuden valokiilasta. Tekno- ja pop-artisteilta tulee välillä mukavia 70-lukuhenkisiä yllätyksiä, mutta kuka jaksaa kuunnella tuntikausia koneronksutusta kuullakseen jossakin välissä Septemberin Looking for Loven tai Liberty X:n Got to Have Your Loven?
Terv. pessimistinen realisti
PS. Katsoiko joku teistä olympialaisten avajaisia? Mitä tykkäsitte?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Nyt vain alkaa harmittaa, että jäi nuo avajaiset töiden takia näkemättä. Tuntui olevan melkoista ilotulitusta!
Aivan toista, kuin taannoiset ohjelmavirittelyt kotoisessa maassamme yleisurheilun MM-kisojen avajaisissa.
Ja muutenkin kirjoittamasi oli melkoisen asiallista tavaraa.
Toivotaan, että tämä hienoinen disco-buumi roihahtaisi kunnolla liekkeihin ja kestäisi pidempään, kuin nämä kertakäyttöhitit, mitä tuotetaan nykyään.
Liberty X on versioinut myös tämän Shalamarin vanhan hitin ja ammentelee näköjään enemmänkin vanhoista discovuosista. Kierrätys tuntuu olevan muotia muutenkin...tosin, eivätpä lapsukaiset tajua kuuntelevansa "vanhaa" biisiä, varsinkaan kun osa nuorisoasemien juontajistakin ovat niin nuoria, ettei historia ole kuin pintapuolisesti hallussa.
Enpä muista kuulleeni radiosta Bohannonia KOSKAAN! Tv:stä nyt puhumattakaan...pikkumerkille aikoinaan levyttänyt Bohannon ei kokoelmilta juuri löydy ja jäi melkolailla "yhden hitin ihmeeksi". Intialaissyntyinen Hamilton teki discolle "Phil Spectorit" eli äänitti bassokuvion moninkertaisena saaden aikaan alakertaan tunnistettavan jyrinän ja soundin. Hieno hypnoottisen rullaava groove.
ps.Tapani Ripatti muuten on varmaan Ocsid:ssa joskus "Let´s Start Dance II:n" soittanut?
Olen huomannut, että yksi suurimmista tulpista musiikkirintamalla on ne, jotka tuovat levyjä maahan. Jostain kumman syystä he suosivat vain sitä samaa skeidaa mitä pyörii musakanavillakin tai yle-x:ssä. Olisi kiva jos joku uskaltaisi ottaa myyntiin jotain muutakin esim just tätä Hi-Nrg. Netit on pullollaan hyviä kokoelmia mutta suomeen ne ei tunnu löytävän millään. Pitää vissiin tilata ite niin ei ole suomi-levymafian orjana.
Manasin tuossa edellä diskomusiikin nykytuotannon vähyyttä ja olo tuntuu vielä vähän kurjemmalta, kun ajattelen house-tuotannon laajuutta ja sitä, millaisia laulajia house-heput ovat levyilleen houkutelleet. 70/80-luvun disko- ja funk-levyillä kuultiin sellaisia väkeviä ääniä kuin Gwen Dickey tai Ricci Benson (Rose Royce), Carolyn Crawford (Hamilton Bohannon) ja Barbara Joyce (B.T.Express). Viime vuosina samanlaiset powerhouse-ladyt ovat päätyneet house-genreen: mm. Heather Small (M People), Romina Johnson (Artful Dodgerin You´re Moving too Fast) ja Kathy Brown (J-Majik, Eminence, Warren Clarke).
Taidan liittää iltarukoukseeni liiteosan, jossa toivon jonkin levy-yhtiön kadottavan ainoan taskulaskimensa, minkä jälkeen se pestaisi esim. Ron Kerseyn, McFadden & Whiteheadin tai Frank Wilsonin tuottamaan näille tytöille kunnon diskoalbumin.
Korjaus edelliseen: kävin hetken mielijohteesta pitkästä aikaa Romina Johnsonin kotisivuilla http:www.rominajohnson.com . Kas kummaa, tytöltä on viime vuonna julkaistu kolmas sooloalbumi. Toivottavasti tämäkin ei nyt ole sellaista Japanin herkkua, jota ei mistään saa kynsiinsä.
Hmm... taitaa olla vanhuuden merkki, kun olen alkanut höpistä itsekseni tällä palstalla.
Piti vielä täydentää suotuisten merkkien listaa. Näköjään Salpausselän hiihtokisoissa otettiin mallia Torinon avajaisista, kun kuulin Urheiluruudusta haastattelujen taustalla Kool & the Gangin Celebrationin sekä Got to Be Realin joko Cheryl Lynnin tai Mary J Bligen versiona. Unohdin muuten tuosta Torinon listasta Brooklyn Expressin torviriffeistään tunnetun biisin 69.
Elokuviinkin on viime vuosina kelpuutettu yhä runsaammissa määrin diskoklassikoita. Yksi antoisimmista esimerkeistä on animaatiofilmi Hain tarina, jossa r´n´b:n lisäksi kuullaan mm. Rose Roycen Car Wash, Cheryl Lynnin Sweet Kind of Love, Kool & the Gangin Ladies´ Night, MC Hammerin U Can´t Touch This sekä Mary J Bligen Got to Be Real.