Olen 32 vuotias lääkärinainen enkä ole eläessäni ollut edes treffeillä. En voi sille mitään että olen ujo, toisaalta olen uskonut kohtalooni siitä että minut on luotu olemaan yksinään. Olen saanut urheilusta sisältöä elämääni...mutta huomannut että pakenen todellisuutta ja sosiaalisia kontakteja juoksuun ja urheiluun.
Mikä neuvoksi? Työssäni osaan kyllä kohdata ihmisiä, mutta en osaa kanavoida vapaa-ajan käyttöäni siten että uskaltaisin etsiä seuralaista.Olenko sairas vai ujo...
Nim: Mirkku
Mikä neuvoksi? Työssäni osaan kyllä kohdata ihmisiä, mutta en osaa kanavoida vapaa-ajan käyttöäni siten että uskaltaisin etsiä seuralaista.Olenko sairas vai ujo...
Nim: Mirkku
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei,
Aloita vaikka "matalan kynnyksen" paikasta, jostain urheiluharrastuksesi parista, jospa samoissa piireissä pyörisi miehiä, joista johonkin voisit tutustua harrastuksen ulkopuolellakin? Voisit vaikka jutella kiinnostavan oloiselle henkilölle, että olisipa kiva lähteä yhdessä vaikka ulos syömään, tms. pienestä se lähtee... toinen helpohko mahdollisuus on tietty työkaveri..
t. toinen lääkäri
Pakko vastata sinulle tähän kysymykseesi...kanppailen itse hieman samanlaisen ongelman äärellä; Olen itsekin ihan sosiaalinen, mutta kun nyt satun olemaan ihastunut erääseen lääkärimieheen, tuntuu siltä, että kaikki menee juuri niin kuin ei pitäisi. Käyttäydyn kuin teinityttö.
Ft:na minun pitäisi kyetä keskustelemaan ko. henkilön kanssa ihan asiaakin - yhteisiä potilaita kun hoidamme, mutta tuntuu että tämä ihastumiseni vaikuttaa siinä määrin, että ammatillinen otekin jo kärsii;)
Olen ollut huomaavinani hänessä myös jonkinlaisia merkkejä kiinnostuksesta. Mies on myös työkuvioissaan hyvin sosiaalisen ja puheliaankin oloinen, mutta minun seurassani hän on suorastaan ujo!
Kysymykseni onkin seuraavanlainen: Onko se ammattirooli todella niin voimakas, että puheliaisuus/ sosiaalisuus, joka näyttää olevan luonteenomaista, onkin vain ammattirooliin liittyvä käyttäytymismalli?
Ihastuksesi kohde saattaa tunnistaa käyttäytymisessäsi ihastumisen piirteitä, ehkä hehkusi hänen seurassaan näkyy ulospäin ja hän on hämmentynyt. Toki hän saattaa olla kiinnostunut sinusta ja seurassasi muuttuu ujohkoksi. huomaa että ammattiroolissa toimiessaan sosiaalisissa suhteissa ei juuri ole tunnekomponenttia mukana mutta seurassasi tunteet ovat mukana.
Miehenä neuvon sinua käymään työasioissa usein ihastuksesi juttusilla, sopivana hetkenä pyydä hänet kahville ja jos hän on yhä ujo, pidä keskustelua yllä niin ettei hiljaisista tauoista tule liian pitkiä. Sovi vielä seuraava tapaaminen ettei jatko jää ilmaan jos mies sykähdyttää yhä. Siitä se lähtee, ole huomaamattoman aktiivinen muttei liian päällekäyvä.
Miesnäkökulmaa!
Kuulehan nyt Mirkku. Akateemisia parisuhdevammaisia on paljon, mukaanlukien allekirjoittanut. "Ura" runnoo siviilielämän alleen, ja kolmenkympin jälkeen sitä onkin jo pystyynkuollut kaappihullu tai opetellut tyydyttämään tarpeensa irtosuhteilla.
En ole minäkään koskaan ollut muodollisilla treffeillä, mutta ajattelin ensi kesänä aloittaa. Tiedän olevani täysin epäkypsä ja -säädyllinen partneri kenellekään, mutta who cares?. Sokkarit on ilmiönä myöskin pirun kiinnostava, ja pakko niitä on kokeilla jo senkin takia että on niin utelias.
Suosittelen vaan sullekin että aloitat väkipakolla vaikka sokkotreffailusta. Luultavasti ainakin ihan humoristinen kokemus! Ei kannata ottaa itseään liian vakavasti!
Rehveille vaik teijn kaikkien kanssa, hiukan kuulostaa kyllä kotikutoselta pätemiseltä. Akateemiset urat ja kaikki konsanaa. Hyvänen aika sentään, suomen koulutus järjestelmässä enää ole mitään Akateemista uraa. Autoasentajatkin yhtä pitkään koulussa ja paljon suuremma vastuut kuin 99% lääkäreistä. Lakatkaa nyt ulina ja mennään treffeille Halukkaat vaan ilmoitusta tulemaan
mistähän mie löytäisin tuollaisen sinkku lääkärinaisen? :(
T:mn-29