Silloin aikanaan loppukesästä,
tapahtumapaikkana Tampere.
Tutustuimme, viestittelimme, tapasimme ja kaikki kaatui. Heti ensimmäiseen kertaan, en saattanut sulattaa sitä, halusin lisää aikaa ja sain tilaisuuteni. Se oli yksi ja sama oliko sitä tilaisuutta vai ei, tietenkin näin jälkikäteen ajatellen. Tunteet jäivät, vain minulle.
Olit jotain ihmeellistä. Pidin sinusta, olin valmis vääntämään maailman mutkalle vuoksesi. Imelää ja perinteistä sokeutta, vaan niin se liekkikin lepattaa. Tämä on sitä loputonta vuodatusta jolle ei koskaan löydy loppua. Hyvä niin toisaalta, olet loputon lähde raskaille ja melankolisille sävellyksille. Tästähän minä pidän, niin myös sinusta, edelleenkin. Kuolisit jos tietäisit miten monta asiaa haluan sinulle kertoa. Laulan kaipuusta ja vihasta, sisälläni palavasta rakkaudesta ja vitutuksesta. Ruoskin synkän toiveikkaalla musiikilla.
Sinä teit kantasi selväksi, minä en saattanut ymmärtää. Tyhmä minä vaan minkäs sille enää voi. Olin katkera, halusin ansaita sinut. Ei sinua voi unohtaa. Ymmärrän kyllä ettet halua muistella, en minäkään. Valehtelen itselleni, haluan sinut vieläkin.
Näen sinusta usein unta, palaat muistiini säännöllisin väliajoin. Vanhoissa eronjälkeisissä unissa löysin sinut tutusta ympäristöstä, et huomannut minua ja karkasit minulta. Etsin sinua epätoivoisesti joka paikasta kunnes heräsin epätoivoon. Unet ovat kuitenkin alkaneet kääntyä veikeämpään suuntaan, kysyin sinulta eräässä unessa puhelimessa josko haluaisit palata luokseni. Olit pitkään hiljaa ja vastasit lopulta vaikealla äänellä kieltävästi. Viimeisimmässä unessa etsin numerosi, soitin sinulle ja suostuit tapaamaan. Maisema muuttui 15 vuotta vanhemmaksi ja istuin vierelläsi. Juttelimme mukavia, halkeilin sisälläni ilosta. Ei se ollut kuin normaali keskustelu mutta tyytyväisyyden ja ilon tunne olivat oikeita. Uni loppui ehkä ensimmäisen kerran elämässäni siihen mihin halusin sen loppuvan. Onnelliseen unen loppuun, siihen missä tyytyväisyyden tunne on pinnassa ja kestohymy naamalla. Hymyilin herätessäni ja samalla olin suunnattoman ärsyyntynyt. Unikupla posahti ja palautti minut todellisuuteen.
Muistan kuinka nauroit minulle, kuinka yritit työntää minua luotasi pois, huomasin sen vasta jälkeenpäin. En kokenut mitään tekemistäsi hyökkäävänä itseäni kohtaan, päinvastoin. Vittuilit suoraan päin naamaa, itsekin sen myönsit, minä nyökyttelin. Näin jälkeenpäin se viiltää.
Kirjoittaisin mielelläni kirjan vertauskuvista ja mielialan vaihteluista. Koko kirja perustuisi meidän lyhyeen mutta sitäkin opettavaisempaan yhdessäoloomme. Kuinka heilahdellaan yrittäessä ottaa ensimmäistä askelta.
Jos nyt palaisit, kuolisin. Jos nyt palaisin, kuolisin. Jos nyt huomaisit, nauraisit. Ei se voi olla mahdollista, haluan palata kuitenkin. Ainakin ajassa taaksepäin.
Sinussa ei ole mitään mitä muissa ei olisi, itseasiassa voisin ottaa kenet tahansa omakseni. Ominaisuuksia löytyy muiltakin, parempia kuin sinulta. Mutta silti kukaan ei olisi niin kuin sinä, en ahtaassa mielessäni hyväksyisi ketään muuta. Sanon vain kyllä ja joo, harvoin ei. Se on sairaus, siihen on hoito ja tiedostan olevani potilas. Vai olenko, voin parantua siitä koska tahansa, ehkä se on vain tapa ajatella toisin.
Onkohan teräsmiehen järki tai pitkäpinnaisuus terästä? Omani taitaa olla. Onkohan teräs pään sisällä sitten hyvä asia ollenkaan?
Eikö ole rasittavaa tilitystä? Elämä on niinkuin mainoksessa sanotaan. Kuolen varmaan aivoveritulppaan tai sydänkohtaukseen ennen aikojani. Palaan silti tilittämään, karkoittamaan ilon muilta hetkeksi, kerjäämään sääliä ja anteeksiantoa. Anteeksi sain, se oli vain yksi suuri etappi. Uskon pystyväni elämään asian kanssa. Tämä on vain niin sitä itseään.
tapahtumapaikkana Tampere.
Tutustuimme, viestittelimme, tapasimme ja kaikki kaatui. Heti ensimmäiseen kertaan, en saattanut sulattaa sitä, halusin lisää aikaa ja sain tilaisuuteni. Se oli yksi ja sama oliko sitä tilaisuutta vai ei, tietenkin näin jälkikäteen ajatellen. Tunteet jäivät, vain minulle.
Olit jotain ihmeellistä. Pidin sinusta, olin valmis vääntämään maailman mutkalle vuoksesi. Imelää ja perinteistä sokeutta, vaan niin se liekkikin lepattaa. Tämä on sitä loputonta vuodatusta jolle ei koskaan löydy loppua. Hyvä niin toisaalta, olet loputon lähde raskaille ja melankolisille sävellyksille. Tästähän minä pidän, niin myös sinusta, edelleenkin. Kuolisit jos tietäisit miten monta asiaa haluan sinulle kertoa. Laulan kaipuusta ja vihasta, sisälläni palavasta rakkaudesta ja vitutuksesta. Ruoskin synkän toiveikkaalla musiikilla.
Sinä teit kantasi selväksi, minä en saattanut ymmärtää. Tyhmä minä vaan minkäs sille enää voi. Olin katkera, halusin ansaita sinut. Ei sinua voi unohtaa. Ymmärrän kyllä ettet halua muistella, en minäkään. Valehtelen itselleni, haluan sinut vieläkin.
Näen sinusta usein unta, palaat muistiini säännöllisin väliajoin. Vanhoissa eronjälkeisissä unissa löysin sinut tutusta ympäristöstä, et huomannut minua ja karkasit minulta. Etsin sinua epätoivoisesti joka paikasta kunnes heräsin epätoivoon. Unet ovat kuitenkin alkaneet kääntyä veikeämpään suuntaan, kysyin sinulta eräässä unessa puhelimessa josko haluaisit palata luokseni. Olit pitkään hiljaa ja vastasit lopulta vaikealla äänellä kieltävästi. Viimeisimmässä unessa etsin numerosi, soitin sinulle ja suostuit tapaamaan. Maisema muuttui 15 vuotta vanhemmaksi ja istuin vierelläsi. Juttelimme mukavia, halkeilin sisälläni ilosta. Ei se ollut kuin normaali keskustelu mutta tyytyväisyyden ja ilon tunne olivat oikeita. Uni loppui ehkä ensimmäisen kerran elämässäni siihen mihin halusin sen loppuvan. Onnelliseen unen loppuun, siihen missä tyytyväisyyden tunne on pinnassa ja kestohymy naamalla. Hymyilin herätessäni ja samalla olin suunnattoman ärsyyntynyt. Unikupla posahti ja palautti minut todellisuuteen.
Muistan kuinka nauroit minulle, kuinka yritit työntää minua luotasi pois, huomasin sen vasta jälkeenpäin. En kokenut mitään tekemistäsi hyökkäävänä itseäni kohtaan, päinvastoin. Vittuilit suoraan päin naamaa, itsekin sen myönsit, minä nyökyttelin. Näin jälkeenpäin se viiltää.
Kirjoittaisin mielelläni kirjan vertauskuvista ja mielialan vaihteluista. Koko kirja perustuisi meidän lyhyeen mutta sitäkin opettavaisempaan yhdessäoloomme. Kuinka heilahdellaan yrittäessä ottaa ensimmäistä askelta.
Jos nyt palaisit, kuolisin. Jos nyt palaisin, kuolisin. Jos nyt huomaisit, nauraisit. Ei se voi olla mahdollista, haluan palata kuitenkin. Ainakin ajassa taaksepäin.
Sinussa ei ole mitään mitä muissa ei olisi, itseasiassa voisin ottaa kenet tahansa omakseni. Ominaisuuksia löytyy muiltakin, parempia kuin sinulta. Mutta silti kukaan ei olisi niin kuin sinä, en ahtaassa mielessäni hyväksyisi ketään muuta. Sanon vain kyllä ja joo, harvoin ei. Se on sairaus, siihen on hoito ja tiedostan olevani potilas. Vai olenko, voin parantua siitä koska tahansa, ehkä se on vain tapa ajatella toisin.
Onkohan teräsmiehen järki tai pitkäpinnaisuus terästä? Omani taitaa olla. Onkohan teräs pään sisällä sitten hyvä asia ollenkaan?
Eikö ole rasittavaa tilitystä? Elämä on niinkuin mainoksessa sanotaan. Kuolen varmaan aivoveritulppaan tai sydänkohtaukseen ennen aikojani. Palaan silti tilittämään, karkoittamaan ilon muilta hetkeksi, kerjäämään sääliä ja anteeksiantoa. Anteeksi sain, se oli vain yksi suuri etappi. Uskon pystyväni elämään asian kanssa. Tämä on vain niin sitä itseään.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.