Olen tässä elämäni varrella huomannut, että suku tosiaan on kaikkein pahin. En ole luonne joka puolustaa itseään. Jos joku sisaruksista puhuu peetä, puhukoot, itse tiedän miten asiat on ja se riittää mulle. Kaikkein parasta oli kun tein vuosi sitten ratkaisuni ja muutin ahdistavasta parisuhteesta toisen miehen luo. Miehen, jonka olin tuntenut vain vähän aikaa. Tästäkös nämä tekopyhät sisareni riemastuivat. Yksi heistä, minulle sisarena kaikkein läheisin, oli kaikkein pahin. Minua piti ystävät ajantasalla. En kuitenkaan taaskaan puolustanut tekoani ja miksi olisi tarvinnut. Olen päättänyt, että minulla ei ole enää sisaria yksi veli vain. Olen tosi onnellinen näinkin.
Sukuun
välit poikki
101578
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mulla puolestaan on sellainen tilanne, että sisko pisti välit poikki syystä, jota hän ei suostu minulle kertomaan. Olen kysellyt pari kertaa viime kuukausien aikana, mutta ei hän halua keskustella asiasta - eikä mistään muustakaan asiasta. No, vähitellen minusta rupeaa tuntumaan siltä, että ei minulla mitään siskoa olekaan muualla kuin kirkonkirjoissa ja muistoissa. Eikä kiinnosta kyllä enää asiakaan, josta hän on niipahtanut. Aika tekee tehtävänsä.
Kerroin sisarelleni ihan suorasanaisesti oikein kirjeessä, mistä olin pahoittanut mieleni. Ei hän yrittänytkään korjata asiaa. Vastasi kyllä kirjeeseeni, melkoisen omituista tekstiä sekin oli, eikä ainakaan parantanut asiaa. No tiedän ainakin varmasti, että hän oli saanut kirjeeni.
Jälkeenpäin on kuitenkin lähetellyt imeliä onnittelukortteja, jopa kutsukortteja. Ja teeskentelee, ettei käsitä, mikä on vikana.
Joskus toivon, että äiti kertoisi minun olevan adoptoitu, etten olisikaan mitään sukua eräille tietyille ihmisille. Olisi jotenkin helpompi kestää ihmisten pahuus jos he eivät olisi lähisukulaisia.
on ollut kaikista ilkein sukulainen ja hän luuli että minua saa nimitellä ja pilkata,kunnes laitoin välit poikki ja en ole katunut sitä.Syyllistämällä ja jos jonkilaisilla vaivoilla valittamalla yritti pitää minua pihdeissään,kunnes tajusin:poikki! Ja vasta aikuisena tuli nämä sotkut jos voidaan edes puhua aikuisuudesta.
Mukava kuulla, että muillakin on tällaisia aikuisiällä syntyneitä konflikteja. Minä olen kummastellut, että miten sisareni, joka on pian 60-vuotias, rupeaa nyt katkomaan välejään sisariinsa. Ei meidän välit ole koskaan sydämelliset olleet, mutta on edes kuulumisia vaihdettu. Mutta nyt on täysi hiljaisuus hänen puoleltaan! Aikuisuutta muka! pyh
lähellä kuuttakymppiä oleva siskoni ei halua olla enää edes ystävä ja muistelee kaikkea lapsuuden asioita vain paha mielessä,loukaten todella.Ehkä se ikä tekee sen mutta harmittaa ja olen kysynykkin,miksi?Se on hänen valinta ja kateellinen hän ainakin on kaikille muille paremmin menestyneille,ihan kun muut olis velkaa hänelle,en halua itsekkään olla yhteydessä enää.
Onkohan noilla 60 v joku kriisi suhteessa lapsuuteensa? En ole aiemmin sellaisesta kuullut, mutta tuli mieleen kun täällä on muitakin, jotka ihmettelevät sisartensa käytöstä. Olen ajatellut juuri samoin kuin edellinen kirjoittaja, että välirikon ja hiljaisuuden ylläpitäminen on sisaren oma valinta. Yhtäläisyyttä on siinäkin, että sisareni on ollut aina kateellinen meille nuoremmille sisaruksille. Syytä siihen ei mielestäni ole, mutta kateellinen on kateellinen vaikka reikäleivän reiästä.
On tullut vastaan työssäni tapauksia tällaisista jutuista jossa sisarukset eivät tahdo olla keskenään tekemisissä.Poikkeuksetta he ovat todella kateellisia ja epäluuloisia luonteeltaan sekä psyykkisesti sairaita jota he pitkälle pystyvät peittelemään. Kannattaisi vaan mielestäni asian olla, koska asiat tuottavat mielipahaa kummalekin jos sitä ei pian tapahtuneen jälkeen pysty selvittämään ja toisella ei ole halua.Ei kukaan jaksa loputtomiin tuntea syyllisyyttä ja pahaa oloa sairaan sukulaisen käytöksestä. Pääasia ettei lähde panettelemaan kyseistä henkilöä kenellekään, antaa vaan ymmärtää, että asiat menivät jostain syystä vinksalleen. Jaksamista kaikille jotka joutuvat tällaiseen sotkuun mukaan.
Kaikki tuo on kuulunut sisarusten välisiin suhteisiin.
Olen aikoinani asiaa paljonkin pohdiskellut ja löytänyt siihen hyvän syyn.
KATEUS.
Nuorempana käydään sanomatonta kisaa vanhempien silmissä siitä kuka pärjää paremmin,pienemmätkin toisen epäonnistumiset kerrotaan vanhemmille jotta saataisiin sieltä sitä hyväksyntää itselleen.
Yleensä koulutetuin sisarista loistaa alkumetreillä,mutta hänelläkin herää kateus myöhemmin kun huomaa että alempi arvoisemmassa ammatissa työskentelevä sisar saa huomioita vanhemmilta myös.
Alkaa olla loppu elämän asetelmat olla valmiina,kaikilla on jos jonkinlaista jäänyt hampaankoloon toisistaan.
Yleensä sisarukset liittoutuvat,vai liittoutuvatko sittenkään,lopputulos että kaksi haukkuu aina kolmatta,ja piiri pyörii...
Vanhemmiten harmittaa kun toinen vei lipaston jonka juuri minä olisi halunnut ym.
KATEUS JYLLÄÄ.
Missä on sellainen Metsola perhe joka pitää yhtä,auttaa toisiaan ja iloitsee toisen menestymisestä niin että voi ylpeänä kaikille kertoa että tuo on mun sisko.
Pinnan alla muhii,aika ajoin ne nousevat pintaan ja silloin tuntuu rinnassa hyvältä kun saa taas parjata ja olla sotajalalla.
KATEUS se sitä sukua riivaa.
Vanhempamme olivat niin tyhmiä silloin kun olimme pieniä etteivät opettaneet meitä kadehtimaan toisiamme. Aina jaettiin kaikki tasan ja minkäänlaisesta kilpailuvietistä ei ole hajuakaan. Nyt aikuisinakin olemme tiiviisti yhteydessä ja ei ole koskaan tullut mieleen kadehtia toisiamme (tai ketään muitakaan) koska kukin on pystynyt oman elämänsä rakentamaan ja itsenäisesti pärjäämään. Mukavaa on tietää että jos joskus apua tarvitsee niin auttajia varmasti löytyy. Ja kyse ei ole siitä että meidät olisi pumpulissa kasvatettu. Vaikeudet vain hitsasivat meitä enemmän yhteen ja ehkä myös vahvistivat luonnetta.
niin kateus.
se on jännää aina veli keksii asian mistä olla kateellinen. vaikka jos mitataan nykyajan menestysmittarin mukaan on hänellä kaikki paremmin kuin minulla! Hän on ollut kateellinen jo lapsesta lähtien. itse päätin lapsena opetetta olla olematta kateellinen. ja opinkin.
Kateus johtuu siitä ettei ihmiselle riitä mikään. Hän ei ole tyytyväinen itseensä ja kuvittelee että kun hän saa tuon niin sitten kaikki on hyvin. mutta sitten tulee taas jokin joka pitää saada ja kateus iskee. niin kateellinen ihminen kokee itsensä aina riittämättömäksi. kateellinen ihminen ei hyväksy itseään eikä osaa arvostaa itseään. Kateellinen ihminen arvuuttaa itsensä ja muut jollain omalla menestyksen mittarilla. Jollakin on aina enemän kuin hänellä! Kuitenkin ihmisen arvo perustuu vian siihen kuka olet ja olet täysin riittävä juuri tällä hetkellä! näin koen itse vaikka tunteet olisivat miten sekaisin. Olen se mitä olen ja sillä siisti. aina voi kehittyä tietty mutta olen tällaisena siltikin täydellien juuri tässä hetkessä. Joten minulla ei ole syytä kateellisuuteen.