joo..mä ajattelin kirjoitella tänne foorumiin vähän tälläisestä pikku ongelmasta joka on alkanut mua vaivaamaan ihan päivittäin.ajattelin että kun kerron tästä asiasta näin foorumissa niin saan tähän ongelmaan näkökulmaa vähän ulkopuolisesta maailmastakin.
mulla on siis tälläinen ongelma että mä olen ollut avopuolisoni kanssa lähemmäs 3,6 vuotta yhdessä,asutaan yhdessä ja kihloissakin ollaan oltu pian 3 vuotta.me rakastetaan toisiamme ja siltä osin kaikki tuntuisi toimivan ihan hyvin ja on kyllä toiminutkin.
ainoa ongelma on nyt se että mulle on tosi rankkaa tää mun mieheni aremija-aika.hän meni heinäkuussa inttiin ja pääsee tammikuussa sieltä pois.melkein puolet olen hänen palvelus ajastaan kestänyt ja nää kolme kuukautta on menneet jotenkin siedettävästi kun onneksi nähdään kuitenkin joka viikonloppua ja hän pitää muhun yhteyttä joka päivä..
nyt syksyn ja pimeiden iltojen saapuessa minä herkkä ja tunteellinen ihminen alan taas vaipumana jonkinlaiseen masennukseen.yksin asunnossamme oleminen todella ahdistaa minua ja hänelläkin kun on nyt leirejä lähes joka viikko niin en aina hänestä voi kuulla.mua ahdistaa ja itkettää,sydäntä raastaa ja tekee kipeää kun en voi nähdä häntä.olen häneen niin paljon rakastunut.
tää masennus on tuonut mulle sellaisen oireen että olen alkanut unohtelemaan asioita.kun hän soittaa tai viestittää mulle niin vähän ajan päästä olen jo unohtanut mitä hänelle sanoin.sitten mua alkaa pelottamaan että enhän mä vaan ole sanonut mitään tyhmää että hän ei sen takia enää ottaisi yhteyttä muhun.sitten oon koko päivän hirveen ahdistunut ja hermostunut kun en muista miten viimeksi jokin yteydenpitomme päättyi.
eilen illalla hän laittoi mulle myöhään viestiä ja muistan etten varmaankaan vikaan viestiin (hyvänyön toivotus) vastannut koska ei viesteissä näy mitään toimitus tietoja hänen vikan viestinsä jälkeen.miksi kummassa mua silti pelottaa että oisin jonkun tyhmän viestin kuitenkin laittanut vaikka käsittääkseni en ole? mikä kumma tähän vaivaani auttaa?
mulla on siis tälläinen ongelma että mä olen ollut avopuolisoni kanssa lähemmäs 3,6 vuotta yhdessä,asutaan yhdessä ja kihloissakin ollaan oltu pian 3 vuotta.me rakastetaan toisiamme ja siltä osin kaikki tuntuisi toimivan ihan hyvin ja on kyllä toiminutkin.
ainoa ongelma on nyt se että mulle on tosi rankkaa tää mun mieheni aremija-aika.hän meni heinäkuussa inttiin ja pääsee tammikuussa sieltä pois.melkein puolet olen hänen palvelus ajastaan kestänyt ja nää kolme kuukautta on menneet jotenkin siedettävästi kun onneksi nähdään kuitenkin joka viikonloppua ja hän pitää muhun yhteyttä joka päivä..
nyt syksyn ja pimeiden iltojen saapuessa minä herkkä ja tunteellinen ihminen alan taas vaipumana jonkinlaiseen masennukseen.yksin asunnossamme oleminen todella ahdistaa minua ja hänelläkin kun on nyt leirejä lähes joka viikko niin en aina hänestä voi kuulla.mua ahdistaa ja itkettää,sydäntä raastaa ja tekee kipeää kun en voi nähdä häntä.olen häneen niin paljon rakastunut.
tää masennus on tuonut mulle sellaisen oireen että olen alkanut unohtelemaan asioita.kun hän soittaa tai viestittää mulle niin vähän ajan päästä olen jo unohtanut mitä hänelle sanoin.sitten mua alkaa pelottamaan että enhän mä vaan ole sanonut mitään tyhmää että hän ei sen takia enää ottaisi yhteyttä muhun.sitten oon koko päivän hirveen ahdistunut ja hermostunut kun en muista miten viimeksi jokin yteydenpitomme päättyi.
eilen illalla hän laittoi mulle myöhään viestiä ja muistan etten varmaankaan vikaan viestiin (hyvänyön toivotus) vastannut koska ei viesteissä näy mitään toimitus tietoja hänen vikan viestinsä jälkeen.miksi kummassa mua silti pelottaa että oisin jonkun tyhmän viestin kuitenkin laittanut vaikka käsittääkseni en ole? mikä kumma tähän vaivaani auttaa?
Vastaukset 17
Vanhimmat
todella ahdistunut kun poikaystäväni on intissä, en osaa ollenkaan nauttia elämästä ilman häntä, mitään ei huvita tehdä.
Ollaa myös joka päivä yhteydessä, mutta kun hän on väsynyt siellä, niin ei aina jaksa puhua niin kauaa tai kirjoitella ihania viestejä. Otan sen sitten itseeni.
Emme ole todellakaan ollut noin kauaa, vasta 9kk yhdessä, mutta hyvin menee ja kihloistakin on puhuttu.
Mua masentaa älyttömästi just tää syksy, ja ikävää ei helpota mikään. Poikaystäväni oli just kahden päivän metsäleirillä, eikä voitu pitää lainkaan yhteyttä sen aikana..
Mullakin on vähä sama juttu, sit mietin hirveesti mitä laitoin sille kun myös unohtelen.
Kuulkaas nyt kakarat! Lopettakaa ruikutus tai jos kyse on todella mielenterveysongelmasta, niin kääntykää ammattiauttajan puoleen!
Muussa tapauksessa on vain sanottava, että kasvakaa aikuisiksi. Eihän elämä voi olla niin toisen ihmisen varassa, että heti kun hän on poissa silmistä, niin oma elämä luhistuu. Varsinkin, kun tosiaankin tapaatte viikonloppuisin ja viikollakin vielä olette kännyköittenne kautta yhteydessä. Luuletteko, että miehet todella arvostavat noin heikkoja ja epäitsenäisiä naisia.
Kuulostaako kovalta puheelta? Ehkä, mutta minusta te molemmat olette jotenkin niin tyypillinen esimerkki tästä ajasta. Kuvittelette, että olette maailmanhistorian ainoat ihmiset, joille on tämä vääryys aiheutettu, että joutuu olemaan erossa rakkaastaan. Ajatelkaa vaikka niitä oikeita sota-ajan nuoria naisia, jotka todella sydän kurkussa odottivat rakkaitaan, ja vielä tietäen, että kaikki eivät todellakaan tule hengissä takaisin. Kaikki täytyisi olla saatavilla, heti, ilman mitään odotusta, kaikki pitäisi polttaa loppuun yhtä päätä, jotta voisi sännätä taas uuteen hektiseen suhteeseen. Ehkä ette sitä itse huomaa, mutta totuushan on, että se ikuinen rakkauden liekki, jonka luulette löytäneenne, hiipuu kyllä vähitellen, sitä nopeammin mitä tiiviimmin olette yhdessä.
Ryhdistäytykää ja kasvakaa aikuisiksi. Eläkää! Ja antakaa miestenne suorittaa armeijansa ilman huonoa omaatuntoa siitä, että joku surkimus itkee hänen peräänsä! Vaikka toisin puhutaan, armeija on monelle pojalle mainio asia, miesten maailma, ilman kyynelehtiviä hössöttäjiä.
akka, pää kiinni
Mikäs tuli? Onko vaikea katsoa totuutta silmiin? Osuiko arkaan paikkaan?
Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Tollaset ruikuttajat voisivat kattoo peiliin ja aika monesti. Vaik olenkin vasta 19 niin olen kyllästynyt ainaiseen "sotaleski" ruinaajiin, mitä ne eivät edes todellisuudessa ole! Jos ei voi elää ilman jotain parikymppistä pojankloppia, jolle seksi on suhteessa tärkeintä, niin olisi ehkä viisainta alkaa ajatteleen asioita!!!
joo no what ever..
Kaikki ei ole niin pentuja vaikka olisi vasta 20.
Mulle on tärkeämpää seksi meijän suhteessa ku poikaystävälleni, tai ei ehkä tärkeämpää mut minä olen innokkaampi.
Minkä takia täytyy arvostella toisten asioita, kun ei tiedä taustoista mitään??
"Aikuinen nainen"! Olipa kerrankin rehellistä puhetta. Itseänikin ärsyttää suunnattomasti tuollaisten itsekkäitten ja omahyväisten pentujen ruikutus, kun mikään ei tunnu riittävän eikä olevan hyvin. Oikein ihmetyttää, että millaiset miehet tuollaisia naisia jaksaa katsella, jotka elävät vain miehessänsä roikkuen ja valittavat jokaisesta elämän tosiasiasta. No totuushan on, että teistäkin nykyisistä ns. "sotaleskistä" ei monikaan ole yhdessä miehensä kanssa enää muutaman saati sitten useamman vuoden jälkeen. Että kannattaisi varmaan alkaa rakentaa sitä omaakin elämää, ettei sitten ole ihan tyhjän päällä kun eräänä päivänä huomaakin, että suhde on ohi. Ja tuolla "roikkumis"- ja ruikutustyylillä se on ohi nopeammin kuin huomaattekaan!
Minun mielestäni teidän "aikuisten naisten" ei pitäisi ruveta arvostelemaan ja haukkumaan, jos ette tosiaan tiedä taustoja. Onko se enää niin aikuismaista käytöstäkään ?
Kyllä, omaa elämää tottakai kannattaa ja pitääkin rakentaa, mutta ikävä on täysin luonnollinen asia, eikä se tarkoita että on kakara.
Ja en nyt "puolustele" näitä sotaleskiä siksi, että itse kokisin asian samoin, sillä oma poikaystäväni on intissä, ja koen sen melko vapauttavaksi.
Pystyn keskittymään kouluun paremmin, ja suhteemme on parantunut huomattavasti hänen inttinsä aikana.
Mutta asiani pointti on se, että älkäähän te alkako arvostelemaan tuolla tavalla.
Moi!
Juuri tollasta käytöstä mä tarkoitankin kuten sinä käyttäydyt jätkäs intin aikana. Hyvä, että selviää yksinkin! Ei mitään älytöntä ruinaamista jne. Ettei muka saa edes nukuttua ja kärsii masennuksesta. Tottakai yksin on tylsä nukkua mutta kyllä siihenkin tottuu. Eihän se ole hyvä sekaantua muiden tekemisiin, mut kuitenkin mielestäni aika lapsellista marmatusta tollanen mitä ns. sotaleski kirjoitti! Ei taida edes tietää mitä sana sotaleski ede tarkoittaa
Mikä helvetin sotaleski? Nyt ei todellakaan olla missään sodassa. Ja jos se poikaystävä on siellä leikkikoulussa niin luulis kyllä sen kestävän. Itse menin kanssa heinäkuussa ja kertaakaan ei ole tullut ikävä omaa muijaa. Mut näköjään kaikenlaisia pellejä sitä on.
PS: Ja siellä intissä muuten nauretaan ihan mukavasti poikaystäväs kaltasille jätkille, jotka on kokoajan siinä puhelimessa hokemassa että rakastan, rakastan joo...
Nyt sä puhut asiaa...=)
no vaikka on ikävä yms. ni ei se tarkoita et koko jätkän iltaloma pälätetään puhelimessa.. Ja on kyllä muutakin elämää..no joo ihan sama..
Mä olin "sotaleski" keväällä 99 ja se oli parasta aikaa mitä meidän suhteessa on ollut, ku mies oli armeijassa ikävä oli kova ja lomat oli yhtä juhlaa. Mä kaipaan niitä mukavia aikoja!!! Noita armeija aikoja kaipaan kovasti!
Minunkin mieheni inttiaika paransi meidän suhdettamme, koska ikinä ei voinut tietää milloinka näkee taas seuraavan kerran. Viikonloput oli yhtä juhlaa, kun sai olla kahdestaan. Näimme kyllä viikollakin, koska hän oli intissä kotipaikkani lähellä. Niin, ja tosiaankaan ei olla nyt sodassa. Kysykää mummoiltanne minkälaista oli olla sotaleski! Oma mies lähti sotaan ja saattoi viipyä siellä vaikka vuoden. Kerran kaksi nähtiin sinä aikana. Yhteydenpitoa ei ollut. Sotien aikaan kuoli niin monta suomalaismiestä ja niin monta naista jäi leskeksi, että eiköhän lopeteta nämä sotaleski-höpinät. Käyttäkää vaikka intti-leski nimitystä, se olisi mieluisampi.
Ikävä on minun mielestäni terveellsitä suhteelle eikä se mitenkään liity lapsellisuuteen!
Avomieheni lähti heinäkuussa 2001 armeijaan. Muistan sen alkuaikojen suunnattoman ikävän, kun olin neljän vuoden ajan tottunut siihen, että hän oli vierelläni ja lähelläni. Yhteinen koti tuntui ahdistavan tyhjältä ja arki yksinäiseltä, kun ei kotona ollut ketään, kenelle kertoa päivän tapahtumista. Ajattelin, etten ikinä selviä kokonaisesta vuodesta yksin ja omillani...
Nyt olen tyytyväinen, että jouduin pakon edessä viimeinkin itsenäistymään. Jouduin opettelemaan yksinelämistä ja yksinäisyyden kestämistä. Nykyään tunnen olevani paljon vahvempi ja itsenäisempi kuin aikaisemmin. Tiedän, että selviydyn vaikeistakin tilanteista, enkä tarvitse toista ihmistä tekemään minut kokonaiseksi.
Valitettavasti tämä "sisäinen kasvuni" aiheutti avoeron ja kihlauksen purkautumisen. Totesin lopulta, että olimme yhdessä tavasta, tottumuksesta ja riippuvuudesta. Nyt asun ensimmäistä kertaa yksin pienessä ihanassa yksiössä, ja nautin aivan uudella tavalla omasta rauhasta! Ja exän kanssa olemme hyvissä väleissä; lähes parhaita kavereita... =)
mun mielestäni täällä ei pitäisi alkaa tuomitsemaan ihmisiä noin julmasti että heti kun esim.mies soittaa naiselleen iltalomilla niin se olisi jotenkin typerää.kai sitä nyt saa avopuolisolleen soittaa jos niin haluaa.siinä ei ole mitään pahaa jos haluaa kuulla joka päivä mitä puolisolleen kuuluu ja kertoa että rakastaa.siinä ei ole mitään pahaa että kertoo toiselle tunteistaan.ja ikävä on luonnollinen reaktio erossa ollessa jos rakastaa jotain ihmistä oikeasti paljon.ikävään myös kuuluu erossa ollessa itkeminen.se ei ole mitenkään säälittävä tai paha asia.herkemmillä ja tunteellisimmalla ihmisllä kyyneleet tulevat helpommin.
meitä ihmisiä kun on niin monenlaisia ja niin moneen lähtöön.ehkä joillekkin riittää se että nähdään intti aikoina silloin kun nähdään,yhteyttä ei pidetä viikolla eikä toisesta olla ollenkaan kiinnostuneita.mulle se ei ainakaan riitä eikä kyllä mun miehellenikään.kyllä me toisistamme haluamme kuulla joka päivä ja kulta soittaa tai laittaa mulle viestiä aina vaan kun on mahdollisuus.
ei pitäisi alkaa tosiaankin tuomitsemaan ihmisiä sen takia että joutuvat olemaan erossa ja kaipaavat toisiaan ja haluavat sen toisilleen kertoa.mun mielestäni sellaiset miehet jotka ajattelevat itkevistä ja ikävöivistä puolisoistaan noinkin julmasti mitä täällä on kerrottu eivät taida paljoa paskaakaan välittää mitä naiselleen kuuluu ja miltä hänestä erossa ollessa tuntuu,jotkut miehistä kun ovat aika tunteettomia näköjään.kyllä sellaiset suhteet nopeasti kariutuvatkin joissa erossa olosta huolimatta ei pidetä toiseen yhteyttä.mielenkiinto lopahtaa naisella aika nopeesti jos ei kuule toisesta ikinä mitään eikä näe toista periaatteesa koskaan.
tässäkin tilanteessa on otettava tosiaan huomioon ihmisten taustat,minkälaisia ollaan luonteeltaan,minkälaisessa suhteessa eletään jne.kaikki ihmiset eivät käyttäydy samalla tavalla.se että minun ja mieheni suhde kestää tämän erossa olon, siihen kuuluu nimenomaan yhteydenpitäminen.miesten on kai vaikea tajuta naista joka on esim. minun tilanteessani pääosaksi koko ajan yksinään ja työttömänä.päivät ovat pitkiä ja yksinäisiä ja omaa rakastaan on kova ikävä.tottakai sitä silloin haluaa toisesta jotain kuulla..minun mieheni se minuun yhteyttä nimenomana pitää.hänellä on luonnollisesti palvelus aikana puhelin kiinne mutta aina kun hän haluaa kuulla minusta hän avaa kännyn ja soittaa.
Alkaa mennä jo vähän yli, että masennus ja ei saa nukuttua. Sehän on vaan riippuvuuden merkki. Ihmisen pitää osata olla myös itsenäinen, joka tapauksessa!!!