Rakkautta tuskin voidaan mitata, ja on siis epämielekästä punnita kumpi rakastaa enemmän. Mutta meidän suhteessa on silti havaittavissa ongelma, jota en alussa tiedostanut ongelmaksi.
Rakastan poikaystävääni, mutta rakkauteni ei ole samanlaista kuin hänen rakkautensa minua kohtaan. En koskaan ole ollut rakastunut häneen. Ajattelin, ettei tarvitsekaan...sehän on muutenkin ohimenevä vaihe, ja rakkaus yleensä on tärkeämpää.
Juteltiin poikaystävän kanssa asioita, ja kävi ilmi etten koskaan häneen varsinaisesti rakastunut. Olen ajan myötä alkanut rakastamaan. Hänen mielestään rakkauteni ei voi olla yhtä vahvaa ja kestävää, jollei se ole alkanut spontaanisti, vahvasta halusta olla toisen kanssa.
Tämä on varmasti ainakin osittain totta. Minulla on muutamia kertoja ollut ahdistavia hetkiä, kun olen miettinyt olenko oikean ihmisen kanssa. Näitä nyt varmaan miettii itse kukin, ainakin joskus riitelyn tms aikana. Mutta en oikeasti tiedä. Rakastan häntä, mutten tiedä onko hän se, jonka kanssa tulen lopun elämääni viettämään. Haluaisin kovasti tuntea täyden varmuuden hänestä, sillä tulen tuskin koskaan löytämään parempaa miestä.
Aikaisemmat suhteeni ovat kaatuneet alkoholiongelmaan, työnarkomaaniuteen, ja siihen ettei toinen halua koskaan lapsia. Tässä suhteessa ei ole mitään vastaavanlaisia ongelmia, eikä kauheasti pienempiäkään. Olemme kyllä erilaisia, mutta yhteinen sävel on löytynyt, ja kunnioitamme toisiamme.
Olen kuitenkin miettinyt, voinko olla poikaystäväni arvoinen. Kun en rakastunut häneen, ja hänelle se on niin tärkeää. Olen hyvin tunteellinen ihminen, ja hän pitää mahdollisena, että joskus rakastun johonkuhun, ja se on menoa sitten. Vaikka väitin vastaan, niin voihan se hyvin olla mahdollista. Mutta onko elämässä mikään lopulta varmaa?
Luulen kuitenkin, että jään tyhjän päälle lopullisesti jos lähden tästä suhteesta. On jo nyt ikävä, kun mietin ettemme olisi yhdessä. Väkisinkin otan myös huomioon sen tosiasian, että tämä mies olisi todella hyvä isä...ja ennenkaikkea hän haluaa todella lapsia. Hän on ainoa, jonka kanssa voisin kuvitella hankkivani lapsia. Kenestäkään aiemmasta ei olisi ollut siihen.
Mutta huijaanko itseäni? Täytyykö minun odottaa jotain mahdollista rakastumista, jota ei välttämättä koskaan tapahdu? Näin on tapahtunut vain kerran, alle parikymppisenä. Ja luonnollisestikaan siitä jutusta ei koskaan tullut mitään. Järjellä ajateltuna olen hullu, jos lähden tästä suhteesta. Olen tarpeeksi seurannut vierestä sitä epätoivoa, joka syntyy kun ihminen on huomannut tehneensä virheitä. Ei ole tajunnut sitä onnea, mistä olisi kannattanut pitää kiinni.
Meillä on ihan mukava elämä, riitoja tietysti, mutta myös onnen hetkiä. Seksi on edelleen todella hyvää. Ja se on aika oleellista, sillä en usko pystyväni nauttivan seksistä näin paljon ellei olisi tarpeeksi tunteita. Silti tunnen syyllisyyttä siitä, että en ehkä voi tarjota miehelle sitä tunnetta, mitä hän haluaa. Hän ei silti halua, että eroaisimme...ei tietystikään, koska hän on täysin varma siitä että haluaa olla kanssani aina.
Miksi tämän pitää olla niin vaikeaa? Onko muita samssa tilanteessa?
Rakastan poikaystävääni, mutta rakkauteni ei ole samanlaista kuin hänen rakkautensa minua kohtaan. En koskaan ole ollut rakastunut häneen. Ajattelin, ettei tarvitsekaan...sehän on muutenkin ohimenevä vaihe, ja rakkaus yleensä on tärkeämpää.
Juteltiin poikaystävän kanssa asioita, ja kävi ilmi etten koskaan häneen varsinaisesti rakastunut. Olen ajan myötä alkanut rakastamaan. Hänen mielestään rakkauteni ei voi olla yhtä vahvaa ja kestävää, jollei se ole alkanut spontaanisti, vahvasta halusta olla toisen kanssa.
Tämä on varmasti ainakin osittain totta. Minulla on muutamia kertoja ollut ahdistavia hetkiä, kun olen miettinyt olenko oikean ihmisen kanssa. Näitä nyt varmaan miettii itse kukin, ainakin joskus riitelyn tms aikana. Mutta en oikeasti tiedä. Rakastan häntä, mutten tiedä onko hän se, jonka kanssa tulen lopun elämääni viettämään. Haluaisin kovasti tuntea täyden varmuuden hänestä, sillä tulen tuskin koskaan löytämään parempaa miestä.
Aikaisemmat suhteeni ovat kaatuneet alkoholiongelmaan, työnarkomaaniuteen, ja siihen ettei toinen halua koskaan lapsia. Tässä suhteessa ei ole mitään vastaavanlaisia ongelmia, eikä kauheasti pienempiäkään. Olemme kyllä erilaisia, mutta yhteinen sävel on löytynyt, ja kunnioitamme toisiamme.
Olen kuitenkin miettinyt, voinko olla poikaystäväni arvoinen. Kun en rakastunut häneen, ja hänelle se on niin tärkeää. Olen hyvin tunteellinen ihminen, ja hän pitää mahdollisena, että joskus rakastun johonkuhun, ja se on menoa sitten. Vaikka väitin vastaan, niin voihan se hyvin olla mahdollista. Mutta onko elämässä mikään lopulta varmaa?
Luulen kuitenkin, että jään tyhjän päälle lopullisesti jos lähden tästä suhteesta. On jo nyt ikävä, kun mietin ettemme olisi yhdessä. Väkisinkin otan myös huomioon sen tosiasian, että tämä mies olisi todella hyvä isä...ja ennenkaikkea hän haluaa todella lapsia. Hän on ainoa, jonka kanssa voisin kuvitella hankkivani lapsia. Kenestäkään aiemmasta ei olisi ollut siihen.
Mutta huijaanko itseäni? Täytyykö minun odottaa jotain mahdollista rakastumista, jota ei välttämättä koskaan tapahdu? Näin on tapahtunut vain kerran, alle parikymppisenä. Ja luonnollisestikaan siitä jutusta ei koskaan tullut mitään. Järjellä ajateltuna olen hullu, jos lähden tästä suhteesta. Olen tarpeeksi seurannut vierestä sitä epätoivoa, joka syntyy kun ihminen on huomannut tehneensä virheitä. Ei ole tajunnut sitä onnea, mistä olisi kannattanut pitää kiinni.
Meillä on ihan mukava elämä, riitoja tietysti, mutta myös onnen hetkiä. Seksi on edelleen todella hyvää. Ja se on aika oleellista, sillä en usko pystyväni nauttivan seksistä näin paljon ellei olisi tarpeeksi tunteita. Silti tunnen syyllisyyttä siitä, että en ehkä voi tarjota miehelle sitä tunnetta, mitä hän haluaa. Hän ei silti halua, että eroaisimme...ei tietystikään, koska hän on täysin varma siitä että haluaa olla kanssani aina.
Miksi tämän pitää olla niin vaikeaa? Onko muita samssa tilanteessa?
Vastaukset 11
Vanhimmat
On meitä muitakin samassa tilanteessa.
Minäkään en koskaan varsinaisesti rakastunut tyttöystävääni vaan suhde alkoi kehittymään ja etenemään ja tuntui ihan luontevalta ja hyvältä.
Sitten asuttiin yhdessä jonkin aikaa ja lopulta hankittiin yhteinen asunto jne.
Varmaan aikalailla sama tarina kuin sinullakin.
Minulle vain kävi jokin aika sitten niin että rakastuin toiseen naiseen. Nyt sitten olen todella vaikeassa tilanteessa. Tyttöystäväni rakastaa minua todella paljon ja tunnen syyllisyyttä siitä että olen tuhlannut hänen elämästään monta vuotta kun en kuitenkaan rakastanut häntä niin paljoa että olisin ollut valmis viettämään loppu elämäni hänen kanssaan.
En ole vielä osannut tehdä tälle tilanteelle mitään, sen verran sekaisin olen vielä.
Jotenkin tuntuu että olisihan tämä pitänyt arvata että tässä vielä näin käy. En ole kuitenkaan aikaisemmin halunnut lopettaa suhdetta tyttöystäväni kanssa koska ei siihen tuntunut olevan mitään pätevää syytä.
Nyt ymmärrän että en oikeastaan ollut edes valmis rakastumaan kun aloimme tapailla tyttöystäväni kanssa. Sen verran hajalla olin vielä edellisestä suhteestani, jossa minua loukattiin pahasti. Jotenkin kai ajattelin että en enää koskaan oikeasti rakastu ja hain uudesta suhteesta vain turvallisuuden tunnetta.
En tiedä osaanko antaa sinulle mitään neuvoa, mutta tuo että epäilet suhteenne perustaa tuossa vaiheessa kuulostaa ikävän tutulta :(
pitäisi siis olla "Jos toinen on enemmän rakastunut?" Aluksi saattaa kuulostaa saivartelulta mutta siinä on vissi ero.
Rakastumisen tunne nimittäin katoaa aika tarkalleen vuodessa (ks. esimerkiksi uusi Tiede-lehti). Rakastumisen huuman biologinen tarkoitus on saada kaksi ihmistä kiinnostumaan toisistaan ja luoda yhteys heidän välilleen. Rakastuminen haihtuu ja sitten olisi tarkoitus rakastaa ja sitoutua.
Eli onko rakastumisen puuttuminen todellinen ongelma, jos sen tarkoitus on kuitenkin täyttynyt?
Miehesi käsitys rakkaudesta voi olla sellainen, että hänelle rakastaminen ja olla rakastunut ovat sama asia. Minkäs sille teet? Mielestäni väite, että "-- rakkauteni ei voi olla yhtä vahvaa ja kestävää, jollei se ole alkanut spontaanisti, vahvasta halusta olla toisen kanssa" on vähän lapsellinen mutta ehkä se kuvastaa tapaa, jolla hän näkee asian. Sinullahan selvästi on vahva halu olla hänen kanssaan, mikä on ongelma?!
Vielä sellainen huomio, että mihinkäs yleensä johtaa rakastumisen huuman perässä juokseminen? Sen näkee selvästi kun tarkkailee ihmisten seurustelukäyttäytymistä: se johtaa lyhyisiin suhteisiin, koska luullaan sen alkuhuuman olevan rakkautta ja kun se on hälvennyt, niin tulkitaan se niin ettei enää rakasteta. Logiikka on aikas selvä -ainakin minulle =)
Oli molempien tekstissä paljon tuttua...Itsekin erosin aikanaan avomiehestäni jonka kanssa oltiin pitkään yhdessä. Nuoresta teinistä asti. Itse olin varma että hän oli minun elämäni mies mutta yhteiselomme kuitenkin päättyi. Olin todella murtunut erosta ja kesti ikuisuus päästä edes jotenkin taas surusta eroon.
Jouduin sinkuksi parhaassa iässä jossa muut ystäväni alkoivat mennä naimisiin ja suunnitella lapsia. Minä taas heiluin baareissa etsimässä uutta rakkautta. Tätä kesti 3 vuotta.
Nykyinen avomieheni alkoi minua piirittää ja osoitti ihastuksensa mitä ihanimmin keinoin. Toi ruusuja ovelle jne. Olin aiemmin katsonut, että hän on hyvänäköinen ja mukavan oloinen mies mutta ollessaan 4 vuotta nuorempi en ajatellut aikoinaan asioita sen pidemmälle. Hän kuitenkin niin sanotusti teoillaan ja sanoillaan sai minut sulamaan ja ajattelin että olin kovastikin rakastunut.
Vuoden päästä yhteiselosta päätimme ostaa yhteisen asunnon jota remppasimme pitkään yhdessä. Silloin ensimmäisen kerran aloin tuntea samanlaisia tuntemuksia kuin te. Ehkä tätä suurta yhteistä juttua pakertaessamme aloin miettiä, että tässäkö on nyt sitten se minun loppuelämäni. Mielessäni vertasin tunteitani edelliseen suhteeseeni ja tästä puuttui se kihelmöinti ja perhoset vatsassa-tunne, joka kesti todella pitkään entisessä suhtessa. Kun toinen koskettaa tuntuu hyvältä tai kun hän on poissa kotoa pidempään ja tulee takaisin vatsassa kihelmöi. Huomasin, että näitä samoja tunteita ei ollut. Samalla lailla yritin järkeillä asiaa, että tässä on erittäin hyvä mies. Pitää minua kuin kukkaa kämmenellä, olisi hyvä isä lapsilleni jne. Parempaa en voisi itselleni saada. Ajattelin, että eläisin vain sen tunteeni kanssa ja että se muuttuisi vielä ajan kuluessa.
Rakastan häntä mutta kuten englanninkielessä sen voi paremmin ilmaista I love him mutta en ole in love with him.
En uskonut meidän suhteessamme ikäeron haittaavan mutta kyllä se haittaa. Olemme muutenkin aika eri maailmoista. Esimerkiksi minä olen matkustellut ja se on suuri intohimoni. Sielultani olen kaupunkilaistyttö hän on taas maalla viihtyvä ja hän ei ole koskaan käynyt ulkomailla eikä häntä kiinnosta se pätkääkään.
Varmasti moni ajattelee, että miksi sitten mentiin yhteen aikanaan. No, kun silloin suhteen ensimmäisen vuoden aikana koimme, että ajattelimme samanlailla. En tiedä halusiko hän olla minun mielikseni vai halusinko tosissani uskoa, että hän on se oikea minulle. Katselin asioita vaaleanpunaisten lasien takaa. Nyt olen 3 vuoden jälkeen huomannut, että eroavaisuuksia on enemmän kuin yhteistä. Ajattelumaailmammekin pitkälti.
Olen kerran hänelle ottanut asian esiin hienovaraisesti. Sanoin, että olemme aika eri maailmasta jne. Hän heti kysyi, että mitä tarkoitan näillä puheilla. Sanoin, että on pitänyt miettiä kaikenlaista. Hän alkoi melkein itkeä ja sanoi rakastavansa minua ja tekevänsä eteeni paljon eikä halua erota. Heti peruin puheeni ja tuli syyllinen olo. On hän joskus "vitsaillutkin", että olet niin kaunis että joskus joku komea mies tulee ja rakastun toiseen. Olen vakuuttanut, että näin ei käy mutta sisimmässäni pelkään sitä, että rakastun toiseen.
Nyt meillä on yhteinen kaunis koti, olemme kihloissa ja elämämme on myös mukavaa. Nyt on puhuttu jo lapsistakin ja siksi nämä asiat ovat alkanneet pyöriä mielessä. Emme riitele usein, hän ei ole mustasukkainen, saamme vapaasti mennä ja tulla eikä toinen kysele menoja. Matkustella saisin vaikka joka kuukausi jos rahat riittäisi mutta yksin.
Hukkaanko hänen elämäänsä kun en pysty tarjoamaan hänelle sitä kaikea itsestäni? Hänkään ei kuitenkaan halua eroa. Samaa olen miettinyt, että aloitimmeko suhteen oikeista syistä? Olin jo pitkään ollut yksin ja kaipasin suunnattomasti elämääni rakkautta ja vakautta. Kun hän tuli ja tarjosi minulle molempia enemmän kuin osasin odottaa. Olin onnellinen.
Eli et ole yksin tunteittesi kanssa. Minulla on ystäviäkin jotka tuntevat samanlailla. Heidän tarinansa on melko samantyyppinen kuin minun. Ikä alkoi tulla ja sinkkuna olleet pitkään kaikki. Halusivat elämään rakkautta, vakautta ja tietysti joskus niitä lapsiakin. Tilanne on vaikea ja itsekin haluaisin kuulla muiden kokemuksia jne. En kuitenkaan mitään moralisointia.
Olisi hyvä juttu jos saisi ripauksen lisää järkeä, ja ylimäärinen tunteellisuus ja vouhotus jäisi vähemmälle. Olisi elämä aika paljon helpompaa.
Viimeksi juuri tänään tunsin piston sydämessäni, kun katselin korukaupan ikkunaa. Siinä vieressä oli kolmikymppinen pariskunta katselemassa kihlasormuksia. Koko aika he siinä pussailivat ja vitsailivat timantin koosta :) Tuntui niin yksinäiseltä ja onnettomalta. Vaikka poikaystäväni on puhunut kihloihin menemisestä...hän vain osaa tulkita minua sen verran hyvin, ettei todennäköisesti uskalla kosia. Välillä se tuntuu ihanalta ajatukselta, että menisimme naimisiin...mutta onko se lopulta sellaista vakiinnuuttamista, että oletan näiden ajatusten loppuvan siihen naimisiinmenoon? Olen päättänyt, etten mene kihloihin ennen kuin tuntuu 100-prosenttisesti siltä. Jos ei tunnu koskaan, niin sitten vaan unohdan sen toiveajattelun että kävelisin joskus onnellisena alttarille.
Joskus mietin, onko tällainen pohdinnassa jotain luonnevikaakin...eivät läheskään kaikki jaksa vaivata päätään tällaisilla asioilla. Jos on hyvä olla, niin on hyvä olla ja niin edelleen...luulen myös että media yms ruokkii nykypäivän käsitystä romanttisesta rakkaudesta. Aiemmin oltiin tyytyväisiä siihen mitä on, ja avioliitto yleensä kesti kuolemaan asti. Vaikka silloin kyllä sellaisetkin parit, joiden oikeasti olisi ollut syytä erota, eivät tehneet sitä. Jotenkin nykyään puuttuu sellainen tahdonvoima ja vaikeuksien yli selviäminen. Johtuukohan se sitten myös osittain siitä että suhteita solmitaan väärin perustein...täyttämään jotain tyhjiötä elämässä.
Mulla oli kans tuo tilanne kun tapasin poikaystäväni, että kaipasin suuresti läheisyyttä ja parisuhdetta. Aiemmasta vaikeasta erosta oli 8kk. Näin jälkikäteen ajateltuna en ehkä siinä ajassa vielä ehtinyt kelata asioita tarpeeksi. Ehkä täytyy tulla sellainen suvantovaihe elämässä, että pärjään hyvin yksinkin ja on ok olo näin. Sitten vasta on henkisesti valmis uuteen suhteeseen. Tai mistä sitä tietää... ihmiset ovat yksilöitä ja kullakin on oma menneisyytensä, joka vaikuttaa eri tavoin nykypäivässä.
Tuntuu että tämä on loputon noidankehä kun alkaa miettiä asioita (liikaa).
Olen itsekin usein miettinyt, että vaadinko suhteelta liikaa. Televisiossa ja joka paikassa näkee ihanteellisia "together forever" -liitoja, unelmien poikamiesjuttuja ja kaiken maailman psykologit telkkarissa ja naistenlehtien sivuilla toitottavat onnellisesta parisuhteesta ja kuinka sellaisen saavuttaa. Ennen oltiin yhdessä, kuten sanoit, ehkä liiankin tiiviisti vaikka joskus olisi hyväksi ero ollutkin mutta, kun on kerran kokenut sen jalat alta ja perhoset vatsassa -rakkauden niin haluaa, että saisi vielä sellaisia tunteita kokea. Joskin silloin oli nuorempi ja tunteet ja kaikki niin jotenkin puhtaita ja intohimoisia.
Avomieheni ei ole sellaista rakkautta aiemmin kokenut. Minä olen se ensimmäinen suuri rakkaus. Minä olen käynyt läpi jo nämä kyhnötys ja käsi kädessä kävelyvaiheet läpi. Minulla tämä vaihe loppuikin paljon nopeammin kuin hänellä. Hän joskus kysyykin, että miksi emme ole kuin nuo ja nuo. Kävele käsi kädessä, katsele telkkaria kylki kyljessä tai nuku toistemme kainalossa...olen jotenkin paljon realistisempi ja "pinnallisempi" tässä suhteessa kuin aiemmassa. Toisaalta, ehkä annoin exälleni itsestäni niin paljon, avasin sydämeni täysin ja luotin suhteemme pysyvyyteen ja sitten jäinkin yksin.
Olen jotenkin paljon kovempi nyt enkä päästä niin lähelle kuin ennen. Joskus kosketuksin tuntuu kiusalliselta ja varsinkin kun olen epävarma tunteistani. On inhottavaa, että nykyinen mieheni joutuu kärsimään entisen suhteeni minuun jättämistä jäljistä. Nämä ovat niin vaikeita asioita ja olen hänelle joskus niistä puhunutkin ja pyytänyt anteeksikin sitä, että olen joskus etäinen tms. Hän ymmärtää (ainakin ulospäin siltä näyttää) mutta on joskus sanonut, että tekisi mieli sanoa exälleni pari valittua sanaa vaikka tiedän ettei hän tietenkään sitä tekisi. Noidankehä on tosiaan. Tällainen itsekseen pohtiminenhan ei mihinkään johda. Kuitenkin kun perusolo on hyvä...pitääkö sitä nyt muuta vaatia...tiedä häntä.
mulla hieman sama...edellisessä suhteessa uskoin vakaasti meihin, oli hulluttelua, halia, rakkautta yms nyyhkyscheissea :D ja se oli niin ihanaa...olen kyllä tavallaan vieläkin sellainen, mutta en läheskään samoissa määrin. Tietysti toinen ihminenkin vaikuttaa omaan olemukseen. nykyiseni ei ole yhtä "syntymähullu" luonne kuin minä, joten ehkä se hieman vakavoittaa minuakin.
Oma poikaystäväni on myös ihan rakastunut edelleen. Välillä ihmettelen suuresti tätä...en mielestäni anna itsestäni niin paljon kuin hän antaa minulle. Mutta tosirakkaus onkin pyyteetöntä...
Tää on kumma että tulee sellaisia syklejä...paha olo kasvaa ja kasvaa, sitten yhtäkkiä poks ja taas on hyvä olla. Välillä toivon, että jos tämä onkin vaan sitä normaalia elämää, mikä me sitten vaan koetaan tavallista vahvemmin. Luullaan ettei asiat ole ok vaikka ne on. Mutta sitten alkaa harmittaa aina kun joku sanoo "tollasia mäki mietin silloin Jarin ja Antin kanssa, mut kyl sen sitten tiesi heti ku kohtasin Paavon että tässä se on. Ei enää epävarmuudesta tietoakaan". Voi hemmetti, en halua kuulla noita juttuja :) koska silloin tulee aina sellainen olo että pitäiskö mullakin olla nyt noin varma ja onnellinen olo. Voi höh tätä elämää...
Kylläpä tätä tarinaa riittää:-).Minäkin olin ja olen edelleen ikäisekseni aikamoinen hulluttelija ja höpsöttelijä. Mutta poikaystäväni ei ole lainkaan niin paljoa kuin minä. Monesti vähän katsoo kieroon konhotuksiani. Sitä on senkin suhteen sitten jotenkin muuttunut vähän vakavamielisemmäksi.
Minullakin tämä on syklimäistä hommaa. Sen saattaa laukaista joku juttu. Esimerkiksi joku aika sitten, kun olimme ravintolassa ja avomieheni ei ollut pitkään aikaan ottanut alkoholia, hän oli sitten tuhottomassa humalassa ja käyttäytyi rasittavasti. Hänen nuoremmuutensa tuli vahvasti esiin ja olin todellakin sietorajoillaa sinä iltana. Pilasi minun ja muutaman ystäväni illan. Minua nolotti hänen puolestaan, kun joku ystäväni sanoi hänelle, että olen nyt jo hiljaa.Tämähän on tietysti vain elämää ja sitä sattuu mutta se taas laukaisi ne tunteet ja aloin miettiä meidän erilaisuuksia jne. Joku muu ei ehkä olisi ärsyyntynyt siitä niinkään tai olisi voinut käyttäytyä samalla lailla.
Kyllä minullakin joskus menee jotkut jutut yli mitä hän ei ymmärrä mutta tässä taas palataan siihen rakkausjuttuun. Hän sietää minulta enemmän tällaisia asioita eivätkä ne jää painamaan hänen mieltään. Tai tiedä häntä mutta jos jäisi niin ei kai hän tuntisi minua kohtaan niin kuin tuntee. Näitä asioita jään pohtimaan ja se asia kasvaa mielessä ja ahdistus kasvaa ja kasvaa mutta se saattaa mennä yhtäkkiä ohi, kun avomieheni tekee tai sanoo jotain tai teemme yhdessä jotain mikä saa nämä tunteet hetkeksi vakan alle.
Mua harmittaa myös tuo jos joku on kokenut tuollaisen tunteiden heräämisen uudelleen mutta tosiaan kun noita ystäviä on joilla on samanlaisia fiilareita ja vielä vahvempia ( esim. ällöttää kuulemma koko mies ja sen kosketus) ja heillä on jo lapsia niin itselle tulee tunne, että toivoakin on ettei ihan pympystä tämä koko homma ole.
Ehkä meillä on liikaa aikaa miettiä:-). En tiedä mutta, kun ne tunteet tulee on niiden kanssa vaikea elää. Välillä, jos tulee riidanpoikasta tekisi mieli karjua kaikki tunteet ulos ja sanoa, että painu sinäkin helvettiin tai sanoa, että nyt läks tää tyttö eikä takas tule. Ajattelee jo mielessään, että mitä olisi olla yksin ja miettii jo käytännönkin asioita. Tulee hetkellisesti sellainen hyvänolon aalto, kun miettii sitä mutta sitten taas palaa se tunne ettei halua vaan toivoo, että se menee ohi. Ja niin se aina meneekin mutta palaa taas jossain toisessa tilanteessa uudelleen.
Minulla on jotenkin sellainen olo, että olen alkanut hyväksyä tilanteen ja todennut, että tämä on se minun elämäni ja minulla on hyvä olla näin vaikka en saakkaan enää elää niin hyvässä parisuhteessa kuin joskus olen elänyt. On minulla kuitenkin paljon mitä monella muulla ei ole; Rakastava mies, oma koti, hyvä työpaikka jne.
Suurin pelko on lasten teon kohdalla. Haluaisin niin kovasti mutta onko oikein tuoda lapsia suhteeseen kun tunnen näin. Hän haluaa myös lapsia jo kovasti kanssani. Yhteiselomme ei voi kuitenkaan edetä jos emme tee jonkinlaisia ratkaisuja tämän asian suhteen.
Niin ollaanko tosiaan jotenkin liian herkkiä ja vakavia tämän koko asian suhteen? Jos tämä on tosiaankin normaalia elämää eikä sen tarvi olla mitään saippuasarjaa:-). Nyt joku suhdepsykologi voisi vastata:-). Jotenkin kun tätä tässä kirjoittaa ja lukee uudelleen tulee välillä jopa sellainen hölmö olo, että ryhdistypäs nyt mutta kunpa se kävisikin käden käänteessä.
jotenkin tää vapaapäivä menee kummasti koneella nörtteillessä :)
Ihan sama toi, poikaystävä ei välillä tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa vai vaan kummastella näitä mun juttuja ja sekoiluja :) Mut toisaalta hän on sanonu, ettei varmaan tuntis mua kohtaan näin ellen olisi just tämmönen.
Meillä on ikäero vähän toisinpäin, sitäkin enemmän kuin teillä. Se ei kuitenkaan suuresti ole vaikuttanut tässä suhteessa, paitsi ehkä naurettu sitä jossain nuoruuden muistelujutuissa..."ainiin, sä olitkin tarhassa vielä silloin" :D
Mun mielestä toi kuitenki kertoo henkisestä kypsyydestä jo jotain, että poikaystäväsi kuitenkin haluaa lapsia ja kokee (?) olevansa valmis isyyteen. Viinalla läträys on huono juttu (kokemusta tästä aivan liikaa ex-suhteessa), mutta jos joskus nyt jotain ylimenoa on ni ei kai se suhdetta kaada vaikka sillä hetkellä ärsyttäisikin. Monesti taitaa olla niin, että miehen nuoremmuus näkyy selvemmin kuin naisen. Mutta kyllä sä ite tiedät...tuo ikäero ei mun mielestä ole vielä mitään, tiedän kaksi pariskuntaa joissa toisella 8 ja toisella 10 vuotta ikäeroa, molemmissa mies nuorempi. Toisella naisella lapsia edellisestä suhteesta, mutta tää mies ottanu ne lapset heti kuin omikseen.
Mua lohduttaa välillä eräs ystävä, joka yhtäkkiä huomasi olevansa pienen lapsen äiti...vahinkoraskaus, mutta se tavallaan pakotti hyväksymään tilanteen. Hänkin on ajan myötä oppinut rakastamaan miestään, ja he ovat nyt todella onnellisia, menivät viime kesänä naimisiin. No meijän tapauksessa ei tietystikään lapsia kuulu hankkia (tai yrittää) jos on epävarma. Monia suhteita yritetään pönkittää avioliitolla tai lapsella...en tie, ehkä sen sitten joku päivä vaan tietää että nyt on aika. Ja vaikka sitten tulisikin epävarmoja hetkiä, ni tietäis että ne on ohimeneviä, eikä anna niille liikaa valtaa.
Hmm, mäkin kaipaisin jo suhdepsykologia :)
Kiinnostuneena olen lukenut "kirjeenvaihtoanne". Kertomuksenne tuovat mieleeni oman suhteeni, mutta niin päin että avomieheni on se joka ei rakastunut heti.
Olemme seurustelleen reilun 1,5 vuotta nyt ja 2 krt sinä aikana hän on meinannut lähteä. Yhtäkkiä, ilman mitään ennakkovaroitusta. Ei sitten ole halunnutkaan lähteä, mutta ei myöskään ole pystynyt selittämään syytä "äkkilähtöaikeilleen". Juuri tuota on selittänyt että joku minusta pieneltä tuntunut riita on laukaissut tilanteen.
Minä ymmärrän sen että joskus ahdistaa. Itse olen välillä aika epätoivoinen kun haluaisin lapsia kovasti mutta avomieheni ei vielä, eikä tiedä haluaako ikinä. Mutta silti, ikinä, en ole harkinnutkaan jättäväni häntä sen takia. Siksi en pysty millään ymmärtämään että hän on ollut lähdössä paljon pienempien asioiden takia. Ihmettelen että hän uskaltaa ilmoittaa haluavansa erota. Ensinnäkään, eihän hän voi olla varma otanko häntä enää takaisin ja vaikka ottaisinkin niin sitten alkaa se luottamuksen rakentaminen ihan alusta.
Hän sanoo rakastavansa minua ja on kyllä muutenkin hetkessä eläjä, mutta voisiko se sittenkin johtua siitä ettei hän rakasta tarpeeksi? Eihän sitä rakkautta voi mitata mutta itse en ole edes harkinnut eroa (paitsi silloin kun hän on siitä ilmoittanut ja sitten heti perunut).
Mielenkiinnosta kysyn, että millainen miehesi menneisyys on? Onko takana pitkiä javakavia suhteita? Millaisissa olosuhteissa menitte yhteen? Oliko hän kenties juuri eronnut tms.
Kun tapasimme (netin kautta), hän oli puoli vuotta sitten eronnut neljä vuotta kestäneestä suhteestaan. Mutta hän ei ollut asunut entisensä kanssa koskaan yhdessä ja hän oli se joka halusi erota. Ex ei halunnut erota, se tuli hyvin selväksi siinä alkuvaiheessa kun lopulta jouduimme menemään poliisin puheille kun häirintä exän suunnalta ei loppunut muuten.
Miehelläni meni puoli vuotta ennen kuin hän sanoi minulle ensimmäisen kerran että rakastaa minua. Sitä ennen hän sanoi että EI rakasta eikä ole koskaan rakastanutkaan ketään, ellei nuorena koettua ensirakkautta lasketa mukaan. Muttei se enää kuulemma painanut. Ei vaan ollut koskaan sanonut kenellekään rakastavansa. Kun sitten viimein sanoi sen minulle, ainakin uskoin. Kun olin jo varautunut siihen ettei sitä "tunnustusta" tule koskaan, hänhän ei ollut edellisessä suhteessaankaan sanonut rakastavansa eikä kuulemma rakastanutkaan.
Oikeastaan, uskon siihen että hän rakastaa minua vaikken mihinkään muuhun uskoisikaan. Sitä hän ei ole sen "tunnustuksen" jälkeen koskaan empinyt vaikka kaikkea muuta onkin. Tuli vaan mieleen tuosta teidän keskustelustanne että onko tässä kyse samasta kuin teillä kun hänelläkin tulee tuollaisia yhtäkkisiä "pamahduksia".
Eilen kun taas puimme näitä asioita yhdessä, tulin siihen tulokseen että hän kokee riidat ja erimielisyydet jotenkin vakavampina kuin minä. Hän ajattelee että riita=ero. Me riitelemme tosi harvoin mutta silloin kun riidellään, hän ottaa ne tosi raskaasti. Johtuisikohan tämä sitten siitä.. vaikeita juttuja. Kun tuo ulosantikaan ei hänellä ole kovin vuolasta niin vaikea analysoida että mistä mikäkin johtuu.