Ongelmani on se etten halua lapsia, en nyt enkä tuskin koskaan. Ja mies haluaa.
Olenhan toki nuori joten vannomaan ei parane mennä, mutta tuskin!
Seurustelin 4-vuotta miehen kanssa, ja ahjankohtaiseksi rupesi tulemaan puhe lapsista ja avioliitosta.
Miehelle tärkeää oli lapset, niinkuin varmaan melkein kaikille.
Minua taas ei koko touhu kiinosta, enkä naimisiinkaan suostu.
Olen kyllä aivan valmis sitoutumaan, mutta ainoa keinoko todistaa se on avioliitto? Ja miks?kysyn minä, ei se musta mitään muuta.
Olisin hyvin voinut kuvitella eläväni ja rakastavani miestä koko loppuelämän ja ehkä juuri siitä syystä että häntä niin kovin rakastin ja rakastan kait vieläkin katkaisin suhteen pitkän ja raskaan jakson päätteeksi.
Keskustelimme, itkimme ja tappelimme, yrittäessämme ratkaista ongelmaa,ja lopulta mieheni oli sitä mieltä että antaa lasten ja avioliiton sitten olla kun kerran minä en asiassa voi joustaa, ja kuinka voisin?
Voiko lasten hankkimisen ainoa perusta olla saada mies onnelliseksi.
No elämä "päätöksen" jälkeen (eli mieheni luovutti) ei ollut kovin herkkua.
Tunsin valtavaa syyllisyyttä, olinhan nyt riistänyt mieheltäni yhden hänen suurimmista haaveista ja unelmista.
En kestänyt sitä vaan katkaisin suhteen.
No nyt eletään sitten yksin ja suuren ikävän kanssa, parempi ehkä kuitenkin näin kuin se suuri ja tukahduttava syyllisyys?
Aikaa erosta on kulunut n.puolivuotta ja pirun vaikeeta tuntuu välillä olevan.
Olemme edelleen jonkin verran yhteydessä toisiimme, ja toisinaan mietin voisimmeko vielä jatkaa, mutta kun ajatus lapsista, ei herrane aika sentään. Naimisiin sitä vielä menisikin mutta lapsia, EI!
Onko muilla samoja ongelmia, kuinka olette selvittäneet ne?
Ja toisaalta olen miettinyt, löytyykö paljon miehiä jotka eivät lapsia elämään kaipaa, vai saako sitä yksin jatkaa loppuun asti?
manna
Olenhan toki nuori joten vannomaan ei parane mennä, mutta tuskin!
Seurustelin 4-vuotta miehen kanssa, ja ahjankohtaiseksi rupesi tulemaan puhe lapsista ja avioliitosta.
Miehelle tärkeää oli lapset, niinkuin varmaan melkein kaikille.
Minua taas ei koko touhu kiinosta, enkä naimisiinkaan suostu.
Olen kyllä aivan valmis sitoutumaan, mutta ainoa keinoko todistaa se on avioliitto? Ja miks?kysyn minä, ei se musta mitään muuta.
Olisin hyvin voinut kuvitella eläväni ja rakastavani miestä koko loppuelämän ja ehkä juuri siitä syystä että häntä niin kovin rakastin ja rakastan kait vieläkin katkaisin suhteen pitkän ja raskaan jakson päätteeksi.
Keskustelimme, itkimme ja tappelimme, yrittäessämme ratkaista ongelmaa,ja lopulta mieheni oli sitä mieltä että antaa lasten ja avioliiton sitten olla kun kerran minä en asiassa voi joustaa, ja kuinka voisin?
Voiko lasten hankkimisen ainoa perusta olla saada mies onnelliseksi.
No elämä "päätöksen" jälkeen (eli mieheni luovutti) ei ollut kovin herkkua.
Tunsin valtavaa syyllisyyttä, olinhan nyt riistänyt mieheltäni yhden hänen suurimmista haaveista ja unelmista.
En kestänyt sitä vaan katkaisin suhteen.
No nyt eletään sitten yksin ja suuren ikävän kanssa, parempi ehkä kuitenkin näin kuin se suuri ja tukahduttava syyllisyys?
Aikaa erosta on kulunut n.puolivuotta ja pirun vaikeeta tuntuu välillä olevan.
Olemme edelleen jonkin verran yhteydessä toisiimme, ja toisinaan mietin voisimmeko vielä jatkaa, mutta kun ajatus lapsista, ei herrane aika sentään. Naimisiin sitä vielä menisikin mutta lapsia, EI!
Onko muilla samoja ongelmia, kuinka olette selvittäneet ne?
Ja toisaalta olen miettinyt, löytyykö paljon miehiä jotka eivät lapsia elämään kaipaa, vai saako sitä yksin jatkaa loppuun asti?
manna
Vastaukset 10
Vanhimmat
Onhan meitä moneen junaan ja moni jää vielä asemallekin :D
Ja täytyy sanoa, että löytyy, löytyy niin naisia jotka eivät halua lapsia, kuin miehiäkin jotka eivät halua. Yksi vaihtoehto on tietenkin miesryhmä jolla on jälkikasvu jo valmiina.
Se, mitä sinun kannattaisi miettiä, tuntematta turhaa syyllisyyttä, on että miksi et halua? Jos asia olisi sinulle täysin päivänselvä, sanoisin että mikä siinä, se on sinun ratkaisusi, ja sinä tiedät mikä sinusta hyvältä tuntuu...
Mutta kun et ilmeisesti ole täysin varma haluatko vai etkö. Anna itsellesi aikaa miettiä rauhassa asiaa, tuntematta mitään turhaa syyllisyyttä, toisen halusta lapsia ei pidä tehdä, vastuu pikkuihmisestä on liian suuri.
Ja avioliitto taas...jokaisella meistä on omat ajatukset sen suhteen, toiset haluavat naimisiin, hinnalla millä hyvänsä ja mieluiten jo heti tavatessa,toiset eivät mistään syystä. Itselleni avioliitto on asia joka tehdään kerran elämässä, ja ihmisen kanssa josta tuntuu, että haluaa/pystyy/jaksaa elää lopun elämänsä opiskellen elämää yhdessä ja hyväksyen toisen sellaisena kuin on. Mitä avioliitto sinulle on?
Itselleni se oli aikoinaan toivoton ajatus, suorastaan kammo, mitä enemmän exäni halusi naimisiin, sitä lujempaa halusin karkuun. Muutaman vuoden kuluttua tapasin ihmisen, jonka kanssa oli olo, etten kyllästy enkä pelkää sitoutumista, ja.... kappas :)
On tärkeätä tietää mitä _sinä_ haluat ja tehdä sen mukaan, ei sen mitä joku toinen haluaa tai muut ajattelevat :)
Ajatusrikasta syksyä =)
Ko mie en halua, niin eihän minun ole pakko suostua, eihän? Sanokaa muutkin että ei! Miten olisi käynyt kun lapsena joku olisi ottanut barbin - äiti puukottanut? (eihän lasta saa rääkätä)
Tilanteesi kuulostaa valiutettavan tutulta. Olen itse naimisissa oleva mies ja vaimoni haluaa lasta, kun taas itse en todellakaan lapsia halua. Olemme keskustelleet asiata jo pari vuotta pääsemättä asiassa ratkaisuun ja mitä enemmän aikaa kuluu sitä enemmän asia kärjistyy. Koska vaimoni ei aio elää lapsetonta elämää, olen yrittänyt suhtautua positiivisesti ajatukseen omista lapsista, mutta en kuitenkaan pysty väkisin haluamaan lapsia. Enkä todellakaan aio hankkia niitä, niin kauaa kun en todella halua. Enkä usko että enää tulen haluamaan. Vai pitäisikö lapsia tehdä vastentahtoisesti?
Pitäisikö itseni kuitenkin vastentahtoisesti hankkia omia lapsia, pitääkseni avioliittomme koossa? Koska rakastan vaimoani todella syvästi, en haluaisi heittää kaikkea yhteistä elämää menemään tämän takia. En tiedä kuitenkaan kuinka voisin rakastaa enää naista, jolle elämä kanssani ilman lapsia olisi kärsimystä.
Kysymykseesi miehistä: kyllä niitäkin miehiä on jotka eivät omia lapsia halua, sitä en tiedä mistä niitä löytää... Samaa voisin kysyä naisista: onko lapset ja äiteys naisille sellainen asia, joita jokainen poikkeuksetta haluaa, vai löytyykö jostakin nainen jolle riittää mies ilman yhteisiä lapsia?
Minulle on ollut aina selvää, etten halua lapsia. Vaikka nainen olenkin, niin koen, että elämälläni on muutakin merkitystä kuin lapsenteko.
Tällähetkellä elän hyvin onnellisessa suhteessa ja olen kertonut mielipiteeni miesystävälleni. Hän on minua 5 vuotta vanhempi ja useinmiten hän vain hymähtelee ja sanoo, että eihän niitä lapsia nyt heti tarvitse hankkiakaan. Hän ilmeisesti kuvittelee, että mieleni muuttuu parin vuoden päästä. Suurin pelkoni onkin, että mitä tapahtuu kun hän tajuaa, etten todellakaan aio hankkia lapsia, en nyt enkä koskaan.
Olen aina ihmetellyt ihmisiä jotka menevät naimisiin ja heti seuraavaksi aletaan vääntämään lasta. Aivankuin naimisiinmeno olisi sen merkki, että nyt aletaan lisääntyä. Miksi ihmisille ei riitä toisensa ?
Joskus tuntuu siltä, että lapsi tehdään vain sen vuoksi, että pariskunnalla alkaa olla kahdestaan tylsää ja lapsesta halutaan uusia virikkeitä suhteen ylläpitämiseksi.
Olen tietysit iloinen niiden parien puolesta, jotka todella toivovat yhdessä lasta. Onneksi heitäkin on olemassa.
Lapsenteko on kuitenkin aina kahden ihmisen asia ja eiköhän lapsella ole oikeus olla haluttu molempien vanhempien puolelta. Kuinkahan moni nainen tietää, mitä mieltä heidän miehensä TODELLA ovat lapsenteosta... olen kuullut aika monta katkeraa tilitystä tuoreilta isiltä jotka taipuivat vaimon tahtoon.
Toivottavasti tuleva mieheni menee naimisiin kanssani minun itseni vuoksi ja rakkaudesta minuun, eikä lasten toivossa.
Vähänpä vielä tiedätte toistenne asioista kun et miehelle ole edes kertonut totuutta. Aika peruasiasta on kyse.
Ihmettelit miksi jotkut "vääntävät" lapsia heti naimisiin menon jälkeen, kuten me teimme. Siksi kun
-meille lapset eivät olleetkaan hankintoja, ne olivat elämän suuri lahja
-olimme nuoria kun saimme lapset, nyt olemme keski-iässä ja he ovat varttuneet
-elämä olisi varsin tyhjää ilman lapsia
-lapsien varttuessa alkaa erilaiset perhejuhlat, tunnemme olevamme yhtä perhettä kuten olemmekin
-omaisuutemme ei mene kuollessamme valtiolle tai ventovieraalle
-vanhuuden päivillämme meillä on läheisiä ihmisiä ja mahdollisesti lastenlapsia ilonamme
-sukumme jatkuu, ja minun ja vaimoni henkinen perintö
Lapset ovat suuri rikkaus, jota lapsia haluamattomat eivät edes ymmärrä. Tahtomatta lapsettomuutta kärsivien tuska on helppo ymmärtää tuota kautta, vaikka heidänkin elämänsä on yhtä arvokasta kuin perheellistenkin.
CTukka, meillä on täsmälleen kuvailemasi tilanne. Kirjoitit juuri niitä ajatuksia, mistä me jatkuvasti keskustelemme - itkemme - riitelemme - sovimme - itkemme.
Olisi mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia kanssasi. Minäkään en tiedä, miten tästä selvitään.
Ja miksi emme olisi saaneet?
Minulle on aina ollut selvää, että haluan lapsia jos löydän heille tarpeeksi hyvän isän! Onneksi löysin mieheni :D. Tosin poikakaverini ennen miestäni eivät myöskään inhonneet lapsia.
Elämälläni on toden totta myös muita merkityksiä. Minulla on omat harrastukseni ja rientoni (eikä ne edes ole ihan tavanomaisimmasta päästä) kuten ennen lapsiakin. Minusta on tärkeää, että lapseni näkisivät minut ihmisenä: äitinään, mutta myös isänsä vaimona ja NAISENA. Etenkin nyt kun lapseni ovat jo vanhempia olisin äidin roolissani liemessä, ellen tuntisi itseäni niin hyvin ja minulla olisi kontakteja kodin ulkopuoliseen elämään.
Lapsi on lahja! Lasten saaminen ei merkitse sitä, ettei mies ja vaimo RIITÄ toisilleen. Se merkitsee sitä, että rakastaa toista ja luottaa toiseen niin paljon, että haluaa ottaa yhteisen vastuun lapsen kasvatuksesta seuraavaksi 20 vuodeksi. Mielestäni se on kunnianosoitus! On naiivia kuvitella, että lapsi antaisi virikkeitä parisuhteen ylläpitämiseksi. Lapsi yhdistää mutta erottaakin. Perheessä tärkeintä on parisuhteen toimivuus.
Minä en myöskään halua lapsia. En koe olevani tarpeeksi turvallinen ottaakseni toisen elämää vastuulleni...
Olen luonteeltani hyvin impulsiivinen ja teen asiat yleensä spontaanisti. En suunnittele menemisiäni tai tekemisiäni etukäteen, vaan teen sitä mitä huvittaa. En koe, että lapsen elämä olisi kovinkaan turvallista kanssani.
Olen löytänyt itselleni miehen, joka ei myöskään halua lapsia, emmekä suunnitelleet naimisiinmenoakaan vaan totesimme, että meille riittää, kun tiedämme itse, että olemme sitoutuneet toisiimme.
No, naimisiinmenemättömyydestä jouduimme luopumaan, mutta teimme sen kuitenkin omasta tahdostamme. Totesimme, että avoparin oikeudelline asema on todella heikko - esim. vapaaehtoisessa eläkevakuutuksessa, lainoja hakiessa tai pahimman tapahtuessa perinnönjaossa - joten menimme sitten naimisiin, turvataksemme kummankin tulevaisuuden. Naimisiin menimme hyvin vaatimattomasti maistraatissa, todistajina olivat kanslistit... Juhlimme totta kai, sillä nyt olimme ihan virallisesti toisiimme sitoutuneita, mutta asia ei ole normaaliin arkipäiväämme millään tavalla vaikuttanut. Pidin oman sukunimeni, enkä osaa kyllä vieläkään ajatella itseäni mitenkään vaimona tai rouvana. Ihan sama höpsö tytteli olen edelleen... =)
Ongelmien edessä olisin kuitenkin ollut, jos mieheni olisi lapsia tai naimisiinmenoa halunnut...
En osaa sanoa sinulle muuta lohduttavaa kuin, että kyllä niitä lapsia haluamattomia miehiäkin on olemassa!!!
Lapsettomien aikahan on yksi sukupolvi, ja se suku päättyy kuin seinään. Siitä haarasta ei ainakaan tule lisää lapsettomuutta toivovia.
Lapsettomuutta haluavat eivät ole siis dominoivia, luonto karsii heidät tehokkaasti.
Varmasti on miehiä jotka ei lapsia halua. Tässäkin yksi. Siitä huolimatta minulla on lapsia ja rakastan heitä tietysti. Mutta lapset hankittiin vaimon yksipuolisella päätöksellä ja vaivihkaa. Se on naiselle aika helppoa kun tietää miten lapsi pannaan alulle. Kuka sitä jaksaa iänkaiken kumien kanssa pelata.