Miten kävi avioerossanne?

erosin jo v. -93 enkä ole katunut.Jäin 3 lapsen kanssa itsekseni..eikä uutta"onnea" ole löytynyt, en kyllä pahemmin ole joutanut etsimään...kaikki olivat alle kouluikäisiä. Sitä on tainnut oppia omille tavoille, joten ei odota liikoja..

Olen avioerolapsi ja yli 60-vuotias. En ole oikein vieläkään selviytynyt isäni ja äitini avioerosta. Kaikki osapuolet ovat kärsineet hyvin paljon.

Kannattaisiko kokeilla etäisyyden ottamista ja ehkä vähäksi aikaa eroon muuttamista. Pari tuttavapariskuntaa alkoi asumuseron aikana seurustella ja muuttivat uudelleen yhteen. He ovat eläneet jo pitkään entistä tyytyväisempinä yhdessä.

Oletteko vakavasti keskustelleet asiasta vaimosi kanssa? Ehdotan, että mietit vielä, voisitteko tehdä jotain yhdessä vaimosi kanssa suhteenne parantamiseksi. Kannattaisiko yrittää lähteä hakemaan apua asiantuntijalta? Suhteen parantaminen oman tutun kumppanin kanssa molempien niin halutessa voi johtaa parempaan lopputulokseen kuin vaihtaminen.

Kun on rehellisesti yrittänyt parhaansa, on ainakin itsellään parempi olo ja saa eväitä seuraavaa kertaa varten, jos/kun sellainen osuu kohdalle.

Toivottavasti löydät hyvän ratkaisun, jota sinun ei tarvitse myöhemmin katua. Onnea.

Kannattaa harkita tosi tarkkaan, kannattaa tehdä ensin kaikkensa, että avioliitto toimisi, sillä eipä se juuri vaihtamisesta parane. Näin sanon kokemuksesta, sillä uusissa yrityksissä ja kumppaneissa on kaikissa näyttänyt jotakin olevan jo valmiiksi pielessä. Et enää koskaan sen jälkeen tunne ketään yhtä hyvin kuin nyt vaimosi tunnet. Jos suhteessanne on ollut alussa rakkautta, sitä on siellä vieläkin, vaikkakin nyt piiloon jääneenä, jospa vaikkapa ulkopuolisen avun kanssa sitä sieltä kätköstä esiin etsisitte. Kovin hyvänä vaihtoehtona en pidä erikseen muuttamista, koska siinä usein asiat vain lisää mutkistuvat. Useimmiten erot, elleivät johdu kumppanin vääristä elintavoista, johtuvat siitä, ettei uskalleta keskustella täysin avoimesti siitä, miltä tuntuu ja mitä kaipaa.
Koettakaa keskustella asioista mahdollisimman rehellisesti lähtien siitä, miltä minusta itsestäni tuntuu, mitä itse toivoisin eikä syytellen, koska se ei ole rakentavaa keskustelua.
Kunpa löytäisitte vielä yhteisen sävelen.:))
Epäilen, että itse pettymysten jälkeen en enää uskalla edes yrittää solmia minkäänlaista suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen.

Eroasioissa kannattaa usein suhtautua varauksella eronneiden antamien neuvoihin.

Harva eronnut nimittäin myöntää eron tappiokseen. Sitä se useimmiten kuitenkin on.

Löysin kaikkein omimman itseni ja elämäni vasta erottuani 8 vuotta sitten, 18 vuoden avioliiton jälkeen.

Ainoa mikä otti päähän oli se, etten osannut/älynnyt/uskaltanut erota jo 10 vuotta aiemmin.

Lapsi ei todellakaan erosta kärsi jos sen hoitaa oikein: parempi kaksi onnellista kotia kuin yksi onneton. Nykyisin olemme exäni kanssa hyviä kavereita.

-Omasta avioerostani tuli juuri kuluneeksi 10 vuotta ja olen ollut viisi vuotta uudessa,erittäin onnellisessa avioliitossa.Nämä viimeiset vuodet ovat todella olleet elämäni ihaninta aikaa,josta olen nauttinut sydämeni pohjasta,sillä rinnallani seisoo maailman paras ja tekisi mieleni sanoa "täydellisin" mies,jollainen hän todellakin on.En lakkaa kehumasta häntä ystävilleni ja siinä ei todellakaan ole ylisanoja,sillä hän on aviopuolisona minulle täydellinen ja HÄNEN RINNALLAAN ON HELPPO ELÄÄ JA HENGITTÄÄ.
-Jokainen avioero on erilainen eikä niitä tilanteita voi verrata toisiinsa.-"Ajauduin" nuoruuden avioliittooni 60-luvun alussa hyvin nuorena itsekin.Liittomme kesti 34 vuotta ja oli hyvin vaikea ja "myrskyinen".Mieheni oli luonnehäiriöinen,väkivaltainen,taloudellisesti vastuuton,uskoton,väkivaltainen.Tämä kaikki ilman alkoholia.Perheemme oli täysin raitis (tupakastakin).-Tulin avioliittoaikanani uskoon ja jaksoin kestää kovat kärsimykseni sen varassa ja päätin olla hyvä ja uskollinen(jota olin ollut koko elämäni) puoliso miehelleni.Rukoilin hänen puolestaan lähes 30 vuotta ja toivoin parasta.(Muistan häntä edelleenkin rukouksin).
-Vakaumuksenani oli,ettei avioero kuulu elämän kuvioihini.-Tilanteet pahenivat ja perhe(viisi lasta) alkoi oirehtia ja sairastua.-Kaksi vanhinta lastamme ovat sairaseläkkeellä.-13 vuotta kesti kypsyä eroajatukseen.Mieheni ei tehnyt parannusta uskottomuudestaan ja eli kaksoiselämää väittäen kaiken aikaa,että minä olen hänelle maailman rakkain ja paras vaimo?Hän kielsi hairahduksensa,mutta ne alkoivat tavalla ja toisella tulla ilmi vuosien varrella.Toinen nainen synnytti lapsenkin miehelleni.-Tämä kaikki tuotti minulle syvää tuskaa ja menin naisena hyvin rikki.-Avioeron ensimmäinen tunne oli SUURI HELPOTUS JA VAPAUS.-Sen jälkeen alkoi surutyö.Itkin kaksi vuotta ja sanoin lapsilleni,jotka olivat aikuisia nuorinta lukuunottamatta,että " äiti ei toivu tästä milloinkaan,jään `raajarikoksi`loppuelämäkseni.."
-Viisi vuotta olin yksin ja tein perusteellista toipumistyötä pitkän avioliittoni menettämisestä.
-Nuorin oli 15-vuotias erotessamme ja hän ymmärsi asian täydellisesti.Kaikki lapseni olivat helpottuneita erostani ja kertoivat,että " elämämme on nyt tullut rauhalliseksi ja hyväksi,kun isä ei ole enää kotona huutamassa."(Kaksi nuorinta asui vielä luonani eron tapahtuessa).
-Jos olisin etukäteen tiennyt,että elämä voi olla NÄIN HELPPOA JA HYVÄÄ,niin ehkä olisin eronnut aikaisemmin,mutta.....näin se piti kuitenkin mennä,sillä nykyisen puolisoni vaimo menehtyi syöpään samana vuonna,kun oma avioeroni tuli voimaan.-Uskon,että tämä oli JUMALAN AIKATALU JA TARKOITUS minun kohdallani.Tiedän varmasti,että RATKAISUNI OLI OIKEA,enkä ole sitä hetkeäkään katunut.

olikin tutun tuntosta tuo edellä kerrottu,kuin omasta elämästäni.Erostani on vuosia ja vieläkin saan tuntea että en ole siitä toipunut mutta toivon hyvää entiselle puolisolle kaikesta huolimatta.Hyvä kun näin onnellisia tapauksia että kaikki muuttuu paremmaksi!

väkivaltaa,sopii muistaa että kuolema voi erottaa!

Vaikeaa on antaa neuvoja, kun et kerro enempää syistä, jotka vaikuttavat suunnitelmiisi.Lapsi on tuossa kyllä tärkeä seikka, ja kuvastaa vastuuntuntoasi, että otat hänetkin huomioon.

Uusi onni löytyisi luultavasti aika pian, jos sellaista haluaisit. Tuonikäisistä kumppania kaipaavista naisista ei ole puutetta, jos taas senikäinen muuten kelpaa.

Mieheni otti eron vuosikymmenien jälkeen, se oli yllättävää. Voin kuitenkin nykyisin erittäin hyvin. Oma kotini on kodikas ja viihtyisä. Olisi voinut erota jo vuosia sitten, en ymmärtänyt että elämä voisi olla näin antoisaa.

Kuten huomaat, saattaa vastaajalla kuin vastaajalla olla aivan päinvastaiset neuvot. Kukaanhan ei voi tietää, mikä tapauksessasi olisi paras ratkaisu, sen tiedät lopulta vain sinä itse. Neuvoisin kuitenkin etsimään ensin uutta yhteyttä vaimoosi, vaikkapa perheneuvonnan kautta, jos se ei kahden kesken kerta kaikkiaan onnistu. Silloin olet ainakin yrittänyt, joten jälkeenpäin, jos eroon kuitenkin päädytte, et enää syyttele itseäsi ainakaan yrityksen puutteesta.

Jos toinen on hautonut eroajatusta jo jonkin aikaa, niin hänellä on etumatkaa puolisoonsa nähden, jolle toisen eroajatus tulee täydellisenä yllätyksenä.
Ehkä jompi kumpi tai molemmat ovat henkisesti niin väsyneitä ettei mikään mahti maailmassa saisi heitä keskustelemaan ongelmistaan, juuri nyt.

Eräs ratkaisu olisi muuttaa erilleen vähäksi aikaa, jolloin molemmat näkisivät toistensa ja avioliittonsa hyvätkin puolet, kun eivät olisi joka päivä toistensa lähettyvillä.
Ehkä voisi sopia toistensa kanssa pysytellä uusista suhteista erillään esim. puolen vuoden ajan.

Moi. Paljon olisi kerrottavaa hyvästä ja pahasta. mutta jos on pettynyt kerran niin pettyy toisenkin kerran

Kyllä se varmaan riippuu syistä, miksi tuntuu siltä, että ero olisi ratkaisu. Itse avioiduin ensimmäisen kerran juuri täytettyäni 18 ja hain eroa kymmenen vuoden yhdessäolon ja kahdeksan vuoden avioliiton jälkeen. Jätin mieheni, hänen raskaana olevan tyttöystävän ja meidän kaksi vuotta sitten rakennetun omakotitalon, muutin 300 km päähän synnyinseudulta, väkivaltaisen miehen tappouhkauksia pakoon ja aloitin uuden elämän. Ero oli kahdesta lapsesta huolimatta valtava, valtava helpotus, en ole katunut sitä hetkeäkään. Silti menneisyydestä irrottautuminen vei aikansa, se oli pitkä aika, osaa elämääni, meni vuosia ennen kuin painajaiset jäivät kokonaan taakse. Lapset toipuivat erosta hyvin, tosin murrosiän myllerryksessä huomasin, että heillä oli välillä täysin epärealistisia kuvitelmia siitä mitä elämä olisi ollut jos emme olisi eronneet. Isä ei halunnut tavata poikia, he tutustuivat uudelleen isäänsä vasta aikuisina ja se oli valitettavasti pettymys.
Toinen liittoni kesti 33 vuotta, eli kunnes kuolema meidät erotti. Siihen kuului niin kuin elämässä yleensä, iloa ja suruja, myötä- ja vastoinkäymisiä, rakkautta, toveruutta ja valtava yhteenkuuluvaisuuden tunne. Ensimmäisen vuosikymmenen kriisiaikoina erokin käväisi mielessä pari kertaa, vuosien mittaan särmät hioutuivat puolin ja toisin ja hyväksyminen lisääntyi. Viimeisinä vuosina oli sairautta, taloudellisia huolia ja monesta asiasta luopumista. Silti meillä riitti arjen rakkautta loppuun asti ja olen siitä kiitollinen, se ei suinkaan ole itsestäänselvyys.

liki 4v.aikaa erosta.en ole toipunut.en tänäpäivänä edes tiedä mistä se johtui,uskottomuus ei taatusti kuitenkaan syynä ollut.kaksi koti ihmistä, ei viinaa ei väkivaltaa ei köyhyyttä 32v aioliittoa josta yksi poika.poika sanoo, että turhin ero mitä hän näitä eroja tietää.tekstiviestillä on asiat hoidettu,ei vaimo alkanut puhumaan.ihminen on julma toiselle ainakin jotkut.puhumattomuus on keino saaha toinen lähelle mielisairaalaa.varmaa kuitenkin,että koskaan ei nuin pitkän liiton päättymisestä voi toipua.

usko minua,siitä ei toivu.