Olen ollut yhdessä avomieheni kanssa yli viisi vuotta, olemme hieman yli kaksikymppisiä. Muutimme viime syksynä uudelle paikkakunnalle opiskelemaan. Mieheni harrastaa hiihtoa ja koulun lisäksi hiihto täyttää hänen elämänsä. Minulla ei ole ystäviä täällä uudessa kaupungissa, saman luokkalaistenkaan kanssa en ole kummemmin ystävystynyt. En myöskään harrasta mitään kummempaa, lähinnä jonkun verran kuntoilen ja puuhailen marsujeni kanssa.
Ongelmani on, että tunnen oloni hyvin hyvin yksinäiseksi, mieheni ei panosta suhteeseen kovinkaan, vaikka välillä lupaa kun tuon asian esille. Hänen elämänsä keskittyy paljon häneen itseensä, johtuen juuri tuosta hiihtoharrastuksesta. Seksielämämme tökkii, koska minulla on vaikeaa päästä tunnelmaan (varsinaista syytä en osaa sanoa).
Usein olen mustasukkainen ajasta ja intohimosta jota hän osoittaa urheilua ja koulun käyntiä kohtaan. Tunnen olevani ikuinen kakkonen tai kolmonen, vaikka hän sanookin että olen tärkein, mutta hänen käyttäytymisensä ei todista sitä. Olemme tosiaan useasti puhuneet asiasta, mutta hän ei muista antamiaan lupauksia esim. kerran viikossa panostaa suhteeseemme kävelylenkin, lautapeli-illan tai muun yhteisen mukavan merkeissä. Aina on vaan hiihto ja treenaus...
Hän ei ole mitenkään romanttinen luonne, minun täytyy ehdottaa romantiikkaa ja suunnitella se itse että sitä tapahtuu. Kerran hän osti minulle kimpun tulppaaneja kun kerroin (leikkisästi) olevani kateellinen naapureille joilla mies kokkaa kynttiläillallisia vaimolleen. Voi kun hänkin joskus pystyisi näkemään vaivaa sen eteen että olisin onnellinen vaikka hän ei ymmärtäisikään miksi jotkut asiat tekevät minut onnelliseksi ja rakastuneeksi (esim. kukat, pienet yllärit, hänen suunnittelema yhteinen ilta...)
Pyydänkin että te auttaisitte minua, en tiedä mistä muualtakaan voisin saada neuvoja.
Ongelmani on, että tunnen oloni hyvin hyvin yksinäiseksi, mieheni ei panosta suhteeseen kovinkaan, vaikka välillä lupaa kun tuon asian esille. Hänen elämänsä keskittyy paljon häneen itseensä, johtuen juuri tuosta hiihtoharrastuksesta. Seksielämämme tökkii, koska minulla on vaikeaa päästä tunnelmaan (varsinaista syytä en osaa sanoa).
Usein olen mustasukkainen ajasta ja intohimosta jota hän osoittaa urheilua ja koulun käyntiä kohtaan. Tunnen olevani ikuinen kakkonen tai kolmonen, vaikka hän sanookin että olen tärkein, mutta hänen käyttäytymisensä ei todista sitä. Olemme tosiaan useasti puhuneet asiasta, mutta hän ei muista antamiaan lupauksia esim. kerran viikossa panostaa suhteeseemme kävelylenkin, lautapeli-illan tai muun yhteisen mukavan merkeissä. Aina on vaan hiihto ja treenaus...
Hän ei ole mitenkään romanttinen luonne, minun täytyy ehdottaa romantiikkaa ja suunnitella se itse että sitä tapahtuu. Kerran hän osti minulle kimpun tulppaaneja kun kerroin (leikkisästi) olevani kateellinen naapureille joilla mies kokkaa kynttiläillallisia vaimolleen. Voi kun hänkin joskus pystyisi näkemään vaivaa sen eteen että olisin onnellinen vaikka hän ei ymmärtäisikään miksi jotkut asiat tekevät minut onnelliseksi ja rakastuneeksi (esim. kukat, pienet yllärit, hänen suunnittelema yhteinen ilta...)
Pyydänkin että te auttaisitte minua, en tiedä mistä muualtakaan voisin saada neuvoja.
Vastaukset 1
Vanhimmat
ja valitettavasti täytyy sanoa, että kyllä, sinun täytyy sosiaalistua. Elämässäsi täytyy olla muutakin täytettä, kuin koti ja poikaystävä. Edellinen suhteeni kaatui juuri siihen, että olin liian riippuvainen poikaystäväni huomiosta, olin ahdistunut hänen elämästään. Kun ero tuli, ja minun oli "pakko" olla kavereitteni kanssa ja löytää uusia kavereita, huomasin miten persiillään asiat olivat olleet, ja mikä taakka olin vaatimuksieni ja marttyyriasenteeni takia.