Takana avioliittoa 25 vuotta.Välillä todella vaikeaakin,silti yhdessä oltiin ja elettiin.Lapset jo aikuisia.Nuorin 20v.toiset opiskelemassa,mutta silti viikonloput ym.kotona.Avioliiton ongelmista tai erosta ei puhuttu yhtään mitään kun mieheni heinäkuun lopulla otti ja lähti.Soitti teinimäisen puhelun "mä vaan ilmoitan,että poistun nyt lopullisesti tästä meidän systeemistä."Palasi seuraavana iltapäivänä ja tunnusti pettäneensä.Siitä parin viikon päästä ilmoitti vuokranneensa itselleen asunnon.Muutti pois elokuun lopulla.
Me jäimme tänne entiseen elämään kun "mies" 52v. lähti lemmenpesäänsä hengailemaan.
Välillä pyyteli takaisin ja minä hullu lupasinkin,mutta perui sitten ja hetken päästä sama juttu.Aikamoista pompottelua ja riepottelua on ollut kulunut puoli vuotta.
Nyt sitte asiat edennyt niin,että tänään oli talon kuntotarkastus ja talo laitetaan myyntiin.
Virallinen ero selvä maaliskuun lopulla ja mies nyt jo muuttamassa yhteen asumaan uuden rakkautensa kanssa maaliskuun alusta.Melkoinen vauhti.
Oma olo jotenkin turtunut,pysähtynyt,järkyttynyt yms.Voiko olla näin helppo unohtaa olleet ja eletyt vuodet ja siitä vaan aloittaa uusi elämä.
Mistä johtuu,että minä itse olen jäänyt jotenkin koukkuun siihen vanhaan?Kuinka pääsen tästä yli.
Tämä oli sekava sepustus,mutta auttakaa.Että selviäisin edes huomiseen....
Me jäimme tänne entiseen elämään kun "mies" 52v. lähti lemmenpesäänsä hengailemaan.
Välillä pyyteli takaisin ja minä hullu lupasinkin,mutta perui sitten ja hetken päästä sama juttu.Aikamoista pompottelua ja riepottelua on ollut kulunut puoli vuotta.
Nyt sitte asiat edennyt niin,että tänään oli talon kuntotarkastus ja talo laitetaan myyntiin.
Virallinen ero selvä maaliskuun lopulla ja mies nyt jo muuttamassa yhteen asumaan uuden rakkautensa kanssa maaliskuun alusta.Melkoinen vauhti.
Oma olo jotenkin turtunut,pysähtynyt,järkyttynyt yms.Voiko olla näin helppo unohtaa olleet ja eletyt vuodet ja siitä vaan aloittaa uusi elämä.
Mistä johtuu,että minä itse olen jäänyt jotenkin koukkuun siihen vanhaan?Kuinka pääsen tästä yli.
Tämä oli sekava sepustus,mutta auttakaa.Että selviäisin edes huomiseen....
Vastaukset 17
Vanhimmat
Vaike tuollaisessa tilanteessa on lohduttaa ketään. Yritä olla katkeroitumatta, vaikka itsetunto sai varmaan aika kolauksen. Jos yhtään loduttaa, niin hän ei ehkä ole sen arvoinen, koskapa eletty elä ei merkinnyt mitään. Ja täytyihän hänellä olla muut naiset mielessä jo aikaisemmin, koska vaihto kävi niin helposti. Uskon kuitenkin, että sinulle on elämällä vielä tarjottavaa, kunhan aikaa kuluu ja saat etäsisyyttä asioihin. Voi olla että löydät elämääsi tosiystäviä tai ystävän, joka jakaa kanssasi asioita vain sinun itsesi vuoksi, ei lasten, talon tai elintason. Tovion kovasti ja uskon myös että selviät voittajana tästä asiasta, eli koita voittaa omat ajatuksesi niin kaikki käy parhain päin. Sinua odottaa ehkä uusi elämä jossain, jos kykenet sen näkemään.
Terveisin Lapin noita.
Kylläpä kuulostaa tutulta. Exälläni tahti oli vaan vielä nopeampi. Muutti suoraan yhteisestä kodistamme toisen naisen luo. Avioliittoa takana yli 20 vuotta. Panin eron vireille heti ja hupsista. 2 kk muutosta oli lapsemme rippijuhlat ja herra purjehti muina miehinä kirkon penkkiin uuden rakkautensa kanssa kihlasormus sormessa. Oli siis vielä naimisissa kanssani.
Eikä mennyt kuin muutama kuukausi virallisesta erosta, kun häitä juhlittiin suureellisesti. Ja lapsiakin on tullut kaksin kappalein. Siis 50-kymppinen mies otti itseään 20 v nuoremman naisen, joten pitihän se rakkauden sinetiksi ne pari lastakin laittaa.
Entisistä lapsista ei tietysti tarvitse enää välittää eli eipä pidä juuri yhteyttä. Elatusmaksut maksaa, mutta tavanneet ovat tämän kolmen vuoden aikana vain muutamia kertoja. Sääli lapsia.
No entä minä sitten. Taidan jäädä henkiin. Arki on järjestyksessä ja taloudellisesti ei ole kovin tiukkaa. Velat on maksettu ja työtä riittää.
Olen kyllä täysin kiini kotona, vaikka lapset ovat jo isoja. Ei murrosikäisiä voi keskenään jättää, sen olen oppinut. Ehkä se minunkin vuoroni on - sitten joskus.
Onneksi älysin aikoinani kouluttautua ja hankkia hyvän ammatin ja työpaikan. En jäänyt kotiin, kuten mies ehdotti, vaikka taloudellisesti se olisi ollut mahdollista. Jos tämän kaiken keskellä pitäisi vielä huolehtia toimeentulosta, olisi elämä varmasti vielä paljon hankalampaa.
Voimia teille kaikille kohtalotovereille - niin naisille kuin miehillekin. Kyllä se arki tulee jokaiseen suhteeseen - sehän me tiedetään varmasti.
Elämä on ihmeellisen sekavaa!!
Itse olen vielä avioliitossa, vaikka mies ( 59 v. ) koki kiihkeän seksisuhteen hieman nuoremman leskirouvan kanssa. Kaipa suhteesta ei tullut heidän osaltaan pysyvämpää, ei saanut uutta rouvaa uuteen taloonsa. Siis, meillä on uusi talo ja talotarkastus tekemättä!!! Mies ei halua erota, kuulemma suhde korjasi meidän avioliittoamme. No, asia ei ihan niinkään liene. Ongelmia oli ehkä joskus aiemmin yli 3o vuotta kestäneessä avioliitossa, mutta talon valmistuttua olimme ( mielestäni molemmat ) onnellisia, kun monien viivytysten vuoksi saimme talon valmiiksi. Ymmärrän,että taloprojekti oli iso juttu varsinkin miehelle, joka oli koko ajan huolehtimassa asioista ( eläkkeellä!) , kun taas itse olin työssä.Ero tässä vaiheessa ... voi kai jonkun mielestä olla ehdoton, mutta voimani ovat vähissä. Jospa sitten eläkkeellä... Toivon sinulle voimia. Itse ajattelen tässä iässä asiaa jo laajemmin. Ystäviä ja tuttavia menehtyy syöpään, kuolee likkenneonnettomuuksissa ym.. Kaikkeahan ei voi elämässä saada. Ovatko nämä pettämisasiat tässä ajassa kuitenkin niitä pienempiä edellisiin verrattuina?!Tällä hetkellä en ole kovin onnetonkaan, arkielämä sujuu melko hyvin miehen kanssa. Kehittelen itselleni entistä enemmän omaa elämää, kivoja harrastuksia mm. Monenelaista joutuu pohtimaan, kun vanhaksi elää.En kuitenkaan hyväksy uskottomuutta, en voisi siihen itse sortua. Mutta elämä opettaa ja nöyryyttää. Nuoren aolisin kyllä ollut ehdoton.
Lue Kaarina Määtän kirjoittamia kirjoja. Mm. Avioeron tuska ja helpotus...Muitakin on. Em kirjan takasivuilla lähdeluettelo, josta löydät lisää kirjoittajien nimiä.
Anna itelles aikaa! Ihmiset on erilaisia ja kokevat asiat eri tavalla. Tsemppiä. Meitä on muitakin, jos se yhtään helpottaa sinua..
Olen nähnyt tuon kirjan kirjoittajan telkkarissa kertomassa kirjastaan.
Eeva-lehdessä eräs tunnettu ex-kansanedustaja kertoi lukeneensa kirjan. Nainen avioitui kolmen lapsen isän kanssa.
Jotenkin tuntuu, että noista kirjoista ei ole kuin haittaa. Lukemisen ymmärtämisen vastuuhan tunnetusti jää lukijalle.
Rakkauden nimissä tehdään mitä ihmeellisimpiä säätöjä.
Murrosikäisiä ei missään nimessä kannata jättää keskenään.
Notkuin äsken tovin Soneraplazan Ellit/parisuhdepalstalla.
Siellä kolmen lapsen varakas äiti hehkutti onneaan. Hän lähtee miehensä kanssa Lappiin ja jättää lapset kotiin. Nuorimmainen on 16-vuotias.
Joskus tuntuu, että yh-äitinä on paljon vastuullisempi kasvattaja kuin ehjän perheen onnellinen aviovaimo.
Pitkän avioliiton romuttiminen hetkessä on kova pala varmasti jokaiselle. Tavallaan kannattaa olla kiitollinen siitä, että on järkyttynyt.
Ihmisellä on sentään tunteet tallella.
Mitä sitten jos suhtautuisi samalla tavalla kuin aamuisen Sydämen asialla sarjan petetty aviovaimo. Hän oli vain vihainen ja heitti miehen reippaasti pellolle.
Ehkä ammattiauttajien mielestä tuollainen reagointi on ainut oikea ja terve tapa toimia, mutta minulle se on vierasta.
Melko moni mies on vietävissä. Mielestäni vastuu on naisilla. Naisten pitää olla solidaarisia toisilleen. Se jos mikä on oikeaa tasa-arvoa ja feminismiä. Nainen on toiselleen edelleen susi.
Vaikka Suomessa susi on syönyt koiran pihasta, niin ihmiselämässä susilaumat ovat vielä pahempi ympäristöuhka. Nämä naissudet repivät perheet hajalle.
En ole ikinä tuntenut sympatiaa perheen rikkojia kohtaan enkä tule tuntemaan. Totta kai he saavat tukea hömppäkirjailijoista ja muista rakkaudenapostoleista. Tämä on sitä nykyaikaa.
Jälki on sen mukaista.
Suosittelen iltalukemiseksi Pirkkaa. Siitä saa parhaat niksit arkielämään.
mielipiteesi täysin.
Kiva että jollain muullakin on pipo sopivasti yhtä kireällä.
Totta, yksinhuoltajaäiti minäkin.
En välttämättä osaa sanoa mitään erityistä, sillä itse en ole kokenut edes vuosikymmenien parisuhdetta, saati tilanetta johon olet joutunut.
Karmeita tapahtuu näköjään ihmisille. Tällaista vasten oma eroni lyhyemmästä suhteesta eri syistä saa erilaista mittakaavaa: minä en koskaan kasvanut samalla tavalla kiinni mieheen, joka on myös lasteni isä, minun maailmassani oli aina viite suhteen loppumisesta:oltiin lopun alussa jo suhteen alussa. Luottamuksen ja onnen?? aikaa ei ollut kuin sen aikaa, että lapset saatiin laitettua alkuun, pari vuotta.
Pyyntösi auttaa, että jaksat edes huomiseen,liikutti minua.
Voimia sinulle toivon, jaksa huomiseen, jotenkin.
Kuulostaa tutulta!
Sokkieroni jälkeen olin 10 vuotta selibaatissa ja kasvatin lapseni. Ei siihen kuole, huomasin ihmetteleväni.
"Jälleenrakennuskirja" auttoi minua selvittämään ajatuksiani. Puolisonihan oli jo vuosien aikana salaa selvittänyt omat ajatuksensa.
Kun lapset lähtivät maailmalle ajattelin että jos sittenkin . . .
Löysin netin kautta lähellä omaa paikkakuntaani asuvan kumppanin. Emme muuten olisi koskaan tavanneet koska liikumme eri paikoissa tottumuksen voimasta.
Haaveilen että joskus muutamme yhteen asumaan.
En ymmärrä, miten syytätte aina miehiä kaikesta ?
Onko se heidän vikansa, jos heidän elämänsä perustuu 80% seksiin. Jos et antanut miehellesi etkä keksinyt mitään 'juttua' siihen mukaan, niin miksiköhän hän lähti ? Jutulla tarkoitan jotain mielenkiintoa, en siis kolmatta pyörää.
Itse elelen itsekeskeisen naisen kanssa, ja olen häneltä kysynyt useaan otteeseen, mitä suhteellemme voisi tehdä, mutta vastaus on ollut viimeiset 5v sama 'en mä vaan tiedä'
Ja sitten kun ei mikään suju, niin jos/kun menen kohta vieraisiin, niin kas kummaa mä olen se sika, ja lähdin ihan yllättäen ?
EN TODELLAKAAN VÄITÄ ETTÄ TEIDÄN SUHTEENNE OLISI OLLUT TÄLLAINEN, mutta siltä tuo kuullosti.
Onhan se vaan niin helppoa etsiä kaikki viat muista ihmisistä.
Olisiko sukupuoltemme ero siinä, että mies mittaa naisen rakkautta "kosteusmittarilla" sängyssä ja naisen himo syttyy vasta sitten, kun mies osoittaa välittävänsä ja tykkäävänsä joka päivä siinä tavallisessa arjessa.Siinäpä noidankehä. Meillä ainakin oli näin, kun ukko päätti yli 20 vuoden avoliiton jälkeen lähteä kokeilemaan uutta elämää nettirakkautensa kanssa. Kun miehen ensimmäisen ilmoituksen jälkeen pahin shokki laimeni sen verran, että saimme hiukan puhuttua, päädyimme sopimukseen: Kun ei minussakaan kuulemma ollut suurempaa vikaa, mitä nyt rakkaus puuttui (!), olemme puolisen vuotta kumpikin vapaat tekemään mitä lystäämme, tietenkin erillään asuen. Katsotaan sitten, miten jatkuu. Kummallakin uskolliset vuosikymmenet takana ja siksi minuakin kiihotti ajatus olla toisen miehen kanssa ihan "luvan perästä". Muutamana yönä ja aamuna harrastimmekin ukon kanssa kiihkeämpää seksiä, kuin vuosikymmeniin. Mutta mutta. Mies ei sitä omaa asuntoa ole kovin aktiivisesti hakenutkaan ja tuska alkoi, kun piti vierestä seurata nettipariskunnan seurustelua. Ovat nyt naisen luona viikon, äijä tullee kotiin huomenna taas viikoksi ja sitten kai heillä on edessä etelänmatka. Ymmärrän, että tässä 45-50 vuotiaana pohtii sitä, että tässäkö kaikki oli? Tätäkö koko loppuelämä? Jos ei ole onnellinen, niin asiallehan pitää tehdä jotain. Onko se tarve kokea vielä rakastuminen? Sehän on kuitenkin vaan ohimenevä ilmiö ennen todellista rakkautta ja kumppanuutta. Tuskaista ajatella, miksei minusta ollut kumppaniksi, jos ei minussa kerran mitään vikaa ollut.
onko siis miehelläsi nettirakkaus, jonka luona hän on ajoittain,ja palaa sitten yhteiseen kotiinne?
Ei kiesus. Kyllä minä sen ymmärrän, jos sovitaan,että puoli vuotta kokeillaan uudellaisella sopimuksella, kokeillaan miltä erilainen elämä maistuu, mutta silloin pitää todellakin olla eri osoitteet.
Tuollaisenaan, tietysti riippuen miten itse koet, sinä olet miehesi ja hänen nettirakkautensa takuunaisena: kun miehellä kotona palvelut pelaa, eikä ole eikä tule huolta huushollin pidosta, nettirakkaus kukoistaa.
Että minä jaksan ihmetellä naisia, jotka suostuvat miehellensä äidiksi. Ettekö te ### [[[ ajattele yhtään omilla aivoillanne. Tehän annatte miehille tilaisuuden käyttäytyä kuin teinipojat, jotka ovat jo löytäneet tyttöystävän,mutta eivät vielä kykene elättämään eikä huolehtimaan itsestään, vaan palaavat reissuiltaan takaisin äidin lihapatojen ääreen saamaan muitakin lapselle kuuluvia palveluita, puhtaita vaatteita, lepoa ja rauhaa.
Oikeasti minusta tuntuu että te naiset olette ääliöitä, enkä ihmettele, että miehet lähtevät käsistä. Lähteväthän ne, mutta kun te vielä hyväksytte senkin,että palaavat välillä pesälle takaisin. Te itse mahdollistatte pettämisen !
Jos kerran meneevät, niin antakaa mennä. Siellä se totuus vasta valkenee, maailmalla. Ei opeta mitään puoli vuotta, ei vuosi eikä vuosikymmenkään jos teiltä aina löytyy ymmärrystä ja palveluita kunhan vaan mies tulee kotiin takaisin. Miehellehän se on ihan se ja sama, palvetteko heitä mielellään vai pitkin hampain, kunhan palvelut vaan pelaa. Jos he mitään välittäisivät tunteistanne, eivät alistaisi moiselle loukkaamiselle.
Se on kerta puhe kuin sökössä: lapsiltakin ennen vaaditte että pitää korjata edelliset lelut pois ennen kuin aloittaa seuraavan. lapsillekin ehkä olitte joskus joissain asioissa ehdottoman jyrkkiä. Miten nyt sitten mies saa tehdä ihan miten häntä sattuu huvittamaan.
Teistä on tullut äitejä miehillenne, niistä muista naisista vaimoja.
Pahimmoillaan mies on kuin yhteishuoltajuudessa, ja kukee "äidiltä" toiselle, tai jopa kolmannelle.
Voi kiesus. Eikö teillä naiset ole yhtään ylpeyttä eikä selkärankaa?
Pari huomautusta asioihin.
1) Nimimerkki Öllikkä on oikeassa. Tasapuolinen kumppanuus tarkoittaa, ettei nainen(kaan) rupea missään vaiheessa äidiksi miehelleen eikä siedä mitä tahansa. Uskomattomia tarinoita todellakin kuulee.
2) Shokkierossa ei kait ole muuta vaihtoehtoa kuin keskittyä siihen, että elää päivän kerrallaan. Muistot ovat olemassa ja pysyvät - ikävä kyllä ne aluksi lisäävät tuskaa, ajan saatossa muistot hyväksytään ja päädytään toteamukseen 'tällainen oli minun elämäni' -hyväksyen.
Eli siis Shokkierolle viesti: Aika hoitaa asiasi. Jos asetat aluksi tavoitteeksi selvitä päivästä, sitten kahdesta... viikosta, kahdesta... kuukaudesta... Ja lopuksi vuodesta. Yritä uskoa Everstiluutnanttia, joka on myös kokenut saman. Aika muuttaa kaiken hyväksi. Irtaannut eroajasta. Ja löydät itsesi uudestaan,
Meillä mies on ollut pääkokki jo iät ajat, pesee itse pyykkinsä, tiskivuoro vaihtuu, kun toinen on hoitanut pöydän puhtaaksi - meni siinä sitten päivä tai viikko, siivouksessa matot kuuluivat miehelle, minulle lattioitten imurointi ja luuttuaminen. Kun selvisi, ettei sopimuksessa olekaan kyse vain yhdenillan hurvittelusta, vaan miehen halusta katsoa, löytyykö toisen kanssa suurempi onni vai ei, siirryimme myös eri peteihin. Eli en ole äiti, enkä sisko. Haluan antaa vaan mahdollisuuden palata takaisin, jos siltä tuntuu. Mutta jos tuntuu, niin suhteenhan on jatkuttava ihan uudelta pohjalta. Silloin on puheen tultava mukaan kuvioihin, sillä tämän pahempaahan ei enää voi tapahtua. Eikä kukaan ole onneksi kuollut. Ja terotan myös itselleni, että kun ei tässä juuri ole enää mitään hävittävää, on ehkä parempi jättää ukollekin kuva, että osaan käyttäytyä fiksusti tarvittaessa, kuin viskata peräänsä likasanko (toki välillä on tässäkin saanut antaa täydeltä laidalta). Onneksi ei ole lapsia, koirien jaosta on jo alustavasti sovittu.
No joo!
Toivotan sydämestäni pyhälle Birgitalle onnea. Samalla totean, että erittäin harvat onnistuvat siinä, mitä tavoittelet. Luulenpa, että pääsääntöisesti 'saat palata jos siltä tuntuu' -ihmiset ovat oman pelkonsa vankeja. Luulenpa myös, että mitä nopeammin käännät katseesi tulevaan, sen vähemmällä selviät. Voihan se olla, että kaiken takana on äkillinen mielenhäiriö - salamarakkaus tai masennus. Niillä on vain taipumus uusiutua aika ajoin. Haluatko kestää sen?
Jos tästä miehen ilmoituksesta kimmastuneena räjäyttäisin itsekin sillan takanani kai se lähinnä olisi merkki siitä, että olen itsekin toivonut suhteen loppua? 20 yhteistä vuotta ei kuitenkaan ole ollut yhdentekevää ja siksi vaihtoehtoja on minusta olemassa vain kaksi: se on soromnoo ja loppu, tai sitten otetaan aikalisä, ei elätellä turhia toiveita vaan mietitään kaikessa rauhassa, mitä halutaan. Kunhan saadaan siksi ajaksi ne omat huushollit. Saattahan siinä käydä niinkin, että itse jatkan mieluummin yksin, kuhan tästä toinnun. Minusta on turha ruikuttaa parisuhteeseen lisää keskustelua, jos siinä suurimmassa kriisissä näkee ainoaksi ratkasuksi potkun persuksiin. Ja kuten jo aiemmin naputtelin: jos sellainen ihme tapahtuisi että jatketaan, niin sen edellytyksenä on oltava halu ja uskallus puhua. En suostu miksikään pysäkiksi, jolla odotellaan sitä oikeaa, vaan kyllä parisuhteessa pitää olla vapaasta tahdosta ja rakkaudesta. Mies itse totesi, että olisi toki voinut tehdä niinkin päin, että olisi aloittanut salatapaamiset matchinsa kanssa ja kun olisi todennut että joo, tämä on elämäni nainen, niin olisi lähtenyt kerralla. Piti reilumpana kertoa jo siinä vaiheessa, kun ensimmäinen tapaaminen oli vielä edessä ja takana vasta parin viikon kirjoittelu. Olen samaa mieltä. Kai niiden vuosikymmenien pitää ihmistä jotenkin kypsyttää - monessa mielessä.
20avioliittovuoden jälkeenkin: odotella ja katsoa yhdessä tuleeko puolison löytämästä uudesta suhteesta mitään.
Kiva kiva ja hienoa. Jos nyt ei puolisolla tärppää, niin voitte yhdessä käydä läpi mikä heillä meni pieleen, ja valmentautua seuraavaan suhteen aloitukseen.
Aivan ihana asenne, sinulla Birgitta! Eihän tuollaista vaimoa mitenkään kannata jättää, ainahan hänen luokseen voi tulla huilaamaan uudesta suhteesta, lataamaan akkuja, ja pitämään koirista huolta. Ja jos uusi suhde meneekin mäkeen siitäkin voi viritellä puheenaihetta. Puheyhteyshän teiltä sanojesi mukaan puuttuikin.
Sanoit ettette ole sisaruksia,etkä ole hänen äitinsä. No, eipä tuo osa juuri vaimonkaan roolilta kuulosta. Mummon,kenties sitten.
Ei maar, jokainenhan saa ummistaa silmänsä siinä kohtaa mikä itsestään tuntuu liian vaikealta nähdä, enhän minä sitä kiellä.
Olen täysi idiootti. Kiitos.