Näitä keskusteluja lukiessa tulee miettineeksi, kuinka monet kerrotuista yhteentörmäyksistä olisi mahdollista välttää - tai ainakin estää niitä paisumasta kohtuuttomiksi - pienellä mietiskelyllä:
Anoppi-miniä -asetelma on yleisesti ajateltu tietynlaiseksi. Lähdemmekö me naiset tähän suhteeseen, olemme sitten anoppeja tai miniöitä, valmiiksi sillä mielellä, että "kohta tuo hyppää mun varpailleni, sitten loukkaannun"? Tuleehan mielipide- ja menettelytapaeroja kaikkien ihmisten kesken, eikä järkevä ihminen anna niiden pilata koko suhdetta. Me ihmiset nyt vain teemme asioita eri tavoin emmekä ajattelekaan saman muotin mukaan - onneksi.
Odotammeko suhteelta puolison vanhempiin liikoja? Minusta ei ole kohtuullista ensin odottaa "yhtä suurta onnellista perhettä" - sellaisia on äärimmäisen harvassa - ja sitten pettyä karvaasti, kun sellaista ei synnykään. Itse olen ratkaissut asian pitämällä tietoisesti välimatkaa appivanhempiin: välit ovat olleet korrektit yli 20 vuotta. Näin ei tietenkään saavuteta maksimaalista läheisyyttä, mutta jos jo lyhyen tutustumisen jälkeen tiedät, että anoppi ja appi eivät ole sukulaissieluja, ei kannata yrittää repiä esiin sellaista, mikä ei ole revittävissä.
Asumme toisella paikkakunnalla kuin mieheni vanhemmat, välimatka on tosin vain 100 kilometriä. Näemme keskimäärin kerran kuussa. Arkielämämme on ollut anopista ja apesta täysin riippumatonta. Törmäyksen paikkoja noin mielipidetasolla olisi ollut kuluneiden vuosien aikana vaikka kuinka, mutta puolin ja toisin on oltu kohteliaita. Anopilla on luultavasti minusta sanomista takanapäin kuten muistakin miniöistään, mutta se ei minua haittaa. Meille tilanne on ollut helppo, osin varmaan siksi, että mieheni ei ole äidistään pätkääkään riippuvainen.
Mieheni veljen perheessä tehtiin aikoinaan todella kohtalokas virheratkaisu: kun nyttemmin jo parikymppiset pojat syntyivät, hyväkuntoinen ja nuorekas anoppi tuppasi ja päästettiin lastenhoitajaksi moniksi vuosiksi. Samalla hänet laskettiin myös liiaksi sisään perhe-elämään, josta ei ole seurannut mitään hyvää koskaan.
Uskoisin ja toivoisin, että useimmissa perheissä pärjätään anopin ja apen kanssa ihan kohtuullisesti, kiinnitetään päähuomio oman perheen hyvinvointiin, sovitellaan ja toimitaan niin kuin itse halutaan.
Anoppi-miniä -asetelma on yleisesti ajateltu tietynlaiseksi. Lähdemmekö me naiset tähän suhteeseen, olemme sitten anoppeja tai miniöitä, valmiiksi sillä mielellä, että "kohta tuo hyppää mun varpailleni, sitten loukkaannun"? Tuleehan mielipide- ja menettelytapaeroja kaikkien ihmisten kesken, eikä järkevä ihminen anna niiden pilata koko suhdetta. Me ihmiset nyt vain teemme asioita eri tavoin emmekä ajattelekaan saman muotin mukaan - onneksi.
Odotammeko suhteelta puolison vanhempiin liikoja? Minusta ei ole kohtuullista ensin odottaa "yhtä suurta onnellista perhettä" - sellaisia on äärimmäisen harvassa - ja sitten pettyä karvaasti, kun sellaista ei synnykään. Itse olen ratkaissut asian pitämällä tietoisesti välimatkaa appivanhempiin: välit ovat olleet korrektit yli 20 vuotta. Näin ei tietenkään saavuteta maksimaalista läheisyyttä, mutta jos jo lyhyen tutustumisen jälkeen tiedät, että anoppi ja appi eivät ole sukulaissieluja, ei kannata yrittää repiä esiin sellaista, mikä ei ole revittävissä.
Asumme toisella paikkakunnalla kuin mieheni vanhemmat, välimatka on tosin vain 100 kilometriä. Näemme keskimäärin kerran kuussa. Arkielämämme on ollut anopista ja apesta täysin riippumatonta. Törmäyksen paikkoja noin mielipidetasolla olisi ollut kuluneiden vuosien aikana vaikka kuinka, mutta puolin ja toisin on oltu kohteliaita. Anopilla on luultavasti minusta sanomista takanapäin kuten muistakin miniöistään, mutta se ei minua haittaa. Meille tilanne on ollut helppo, osin varmaan siksi, että mieheni ei ole äidistään pätkääkään riippuvainen.
Mieheni veljen perheessä tehtiin aikoinaan todella kohtalokas virheratkaisu: kun nyttemmin jo parikymppiset pojat syntyivät, hyväkuntoinen ja nuorekas anoppi tuppasi ja päästettiin lastenhoitajaksi moniksi vuosiksi. Samalla hänet laskettiin myös liiaksi sisään perhe-elämään, josta ei ole seurannut mitään hyvää koskaan.
Uskoisin ja toivoisin, että useimmissa perheissä pärjätään anopin ja apen kanssa ihan kohtuullisesti, kiinnitetään päähuomio oman perheen hyvinvointiin, sovitellaan ja toimitaan niin kuin itse halutaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
En sen kummempaa.
Mutta kas, anoppi oli tuskin nähnyt minut, kun vittuilu alkoi mitä ihmeellisimmin keinoin.
Minut on kasvatettu hyvin, joten en osannut asennoitua niin epäkristillisesti, että olisin vastannut vittuiluun. Se klassinen tarina: paneuduin ovimatoksi. Joksikin aikaa.
Kun sitten väsyin ja sanoin vastaan törkeään vittuiluun, niin anoppi pani välit poikki välittömästi.
Siinäpä pattitilanne. Mutta ei ole ikäväkään tullut.
Meillä ei ole lapsia joten ei tarvi huolehtia mistään sellasesta suhteesta. Luojan kiitos.
Kumppanin sukuun on hyvä pitää vain etäiset kohteliaat välit, jos jotain muuta yrittää saa nokilleen aika äkkiä. Parempi "kaveerata" sitten läheisemmin vaikka oman sukunsa kanssa sillä siellä voi rehellisesti riidellä kun toisemme tunnetaan paremmin.
Jos anoppia ja/tai appee alkaa käyttään hyväksi lapsenhoitoapuna tai muuna apuna elämiseen niin silloin on turha valittaa mistään. Itse ainakin "petaisin" niin viisaasti etten olisi ikinä riippuvainen kumppanini sukulaisista.
Joillain on se ihme kuvitelma että heidän pitäisi olla kuin kuninkaalliset kumppaninsa suvussa. Koittavat väkisin jotain ihmeen yhteenkuuluvaisuuden tunnetta vaikka teeskennellen. Sitten pettyvät karvaasti kun eivät saakkaan sieltä haluamaansa kunnioitusta.
Elämä ei tosiaankaan mene kuin saippuasarjoissa, joissa anoppi ottaa tyttärekseen miniänsä :D
Joillain harvoilla saattaa synkata kemiat mutta se on todella harvoilla. Kun ihminen riippumaton ja itsenäinen niin ei sellaisia kamalia yhteentörmäyksiä tule. Kyllä siinä on itsessäkin vikaa ja helkutin paljon jos saa sukset solmuun auttamattomasti. Kukaan ei ole syyllinen yksinään, kyllä siihen kaksi tarvitaan.
syyllinen ihan yksinään,et ole tainnut vain omalla kohdallasi kohdata sellaista. Vaikka toinen käyttäytyisi kuinka kohteliaasti vaikkei olisikaan samaa mieltä ja yrittäisi pitää nämä kohteliaat välit,niin vastapuolelta ei haluta olla kohteliaita.
Silloin ei voi olla syytä molemmissa.
Minusta sukulaisuus ei ole yleensäkään tae toimeentulemisesta tai yhteisistä kemioista. Jotkut omista sukulaisistani ovat samalla aaltopituudella ja ystäviäni, suurin osa suhteellisen yhdentekeviä. Tärkeimmällä sijalla elämässäni ovat oman perheeni lisäksi ystäväni, jotka voi todellakin valita ihan sen mukaan, kuka oikeasti ihmisenä viehättää - sukulaisiinhan ei tunnetusti voi vaikuttaa.
En tietenkään vastusta sukulaisten kanssa seurustelua, jos se on oikeasti viihdyttävää ja tuottaa hyvää mieltä, mutta yhteyksien ylläpitämistä en jaksa vain siksi että toiset ovat sukua, jos en heistä muuten piittaa. Havaintoja on suvuista, jossa olevinaan pidetään yhtä, mutta tosiasiassa haukutaan selän takana toiset heti kun vierailu on päättynyt.
Helppohan se on sivusta heittää, että riitaan tarvitaan aina kaksi.
Kokeilehan ihmissuhdetta ikääntyvän naisen kanssa, jolla on mielenterveyshäiriöitä. Siinä ei tosiaankaan kahta tarvita. Hälytyskellot olisi meikäläiselläkin pitänyt soida jo siinä vaiheessa, kun anoppi kutsui miehensä sukulaisia saatanoiksi ja perkeleiksi ja omia sukulaisiaan piruiksi ja petollisiksi. Mutta eipä soinut, kun oli niin kivaa anoppia.
Voitte varmasti kuvitella, että ennen pitkää miniäkin oli yksi piru.
Mitä siinä sitten enää selittämään - miniäkään.
Rehellisesti sanottuna, kun muutin yhteen mieheni kanssa, en pohtinut hetkeäkään, mitä anoppi ja appi tästä sanoisivat. He olivat viimeinen asia minun huolilistallani, ajattelin vain, miten vierailu menisi, tulisimmeko edes toimeen. En siis odottanut suurta ystävyyttä, hellyydenosoituksia ja isoja haleja, enkä edelleenkään odota näitä. Haluan vain, että ymmärtävät elää välillä omaakin elämäänsä. Heille työ on kaikkein tärkein asia maailmassa ja se sanelee heidän suhteitaan myös jälkipolviin.
Pyytäisin heiltä hieman itsetutkiskelua ja asennemuutosta, kun perheessä on sentään uusi miniä (minä) ja uusi avovävy. Mutta ei, sama peli jatkuu edelleen. Mieheni sisar, vaikka on johtoportaassa, ei välitä tai halua sanoa äidilleen vastaan. Tietenkään minun ei pitäisi välittää, mitä hän tekee äitinsä kanssa, mutta kun me mieheni kanssa olemme välillä ainoat, jotka uskallamme sanoa ei, niin nämä muut sisarukset näyttävät samalla äitinsä silmissä paremmilta. Sisarukset on jaettu kahteen kastiin, toisille tehdään välillä palveluksia pyyteettä, ja toista käytetään vain hyväksi. Omaa tahtoa ei saa näyttää, tai saa, jos vastineeksi viitsii pokkuroida ja viettää kaiken mahd. vapaa-aikansa, jopa ruokatunnin äidin ja isin seurassa.
Naimisiinmenon jälkeen odotin anopin ja apen jo vähitellen tajuavan, etteivät voisi käyttäytyä kuin mikään ei olisi muuttunut. Avoliiton aikana olin jo tottunut myöhäisillan puheluihin, joissa appi vain ilmoitti miehelleni, että yrityksessä olisi töitä huomenna. Tyypillinen soitto tuli siinä 19-20:30 välisenä aikana, eli kauan firman sulkemisajan jälkeen, aikana, jolloin apen masu oli pullollaan kotiruokaa, ja seuraavan päivän työtaakka painoi mieltä ja sydänalaa. Helppoa oli soittaa pojalleen, ja käskeä apuun. Jos olisi itse tehnyt edes puolet niistä hommista, joihin miestäni patisti, ei tarvitsisi huolehtia siitä nykypäivän ylipainosta. Olisivat päässeet paljon helpommalla toisen palveluksessa, olisi lomia, sairauslomia, eikä tarvitsisi viedä töitä kotiin. Heidän elämäänsä ei mahdu mitään muuta kuin työ, ja se kyllä näkyy. Jos he olisivat tehneet viisaasti, ja jatkaneet toisen firmassa, lasten ei olisi tarvinnut kökkiä firmassa kesälomiaan ja tuntea pahaa mieltä, siitä kun olivat töissä muuallakin, ja herra vieköön, saivat tästä jopa palkkaa ja monta lomaviikkoa vuodessa.
Ei, en todellakaan halua olla anopin ja apen ystäviä. En pidä edes omaa äitiäni ystävänäni, mieheni on ainoa todellinen ystäväni. On turhaa viettää aikaa ihmisten kanssa, joita ei arvosta pätkääkään. Ja kyllä, riitaan ei tarvita kahta, anoppi saa riidan pystyyn aivan yksistään. Anoppi oli jo ilmoittanut muille, kysymyttä mieheltäni mitään, että sinä teet sitten sitä sinä ja sinä päivänä, nousi kauhea haloo, kun mieheni sanoikin jyrkästi ei. Tuli riita, mykkäkoulua pari kuukautta, muka sovinto, ja minun taholtani, ikuinen viha anoppia ja appea kohtaan.
ihmissuhteilta eniten KUNNIOITUSTA. Siis sellaista hienovaraista asennetta toisen ihmisen ajatuksia, elämäntapaa, olemusta, mielipiteitä, jne. kohtaan.
Olipa kyseessä sitten jokapäivän tuttu, sukulainen, anoppi, appi, miniä tai kuka vain - kunnioitusta! Esimerkiksi odotan, että kukaan ei töräyttele päin naamaa mitä tahansa, naljaile, piikittele, arvostele, puutu yksityisasioihin, ei aina tyrkytä omia mielipiteitään... Sen kaltaista kunnioitusta.
Joskus törmää ihmisiin, keiden kanssa ei vain kertakaikkisesti "natsaa". Silloin ehkä on parempi vain vetäytyä ja seurustella toisenlaisten ihmisten kanssa.
Mutta nyt oli kysymys anopeista... En ole koskaan tietoisesti odottanut anopiltani yhtään mitään. Vuosien tuntemisen ja kokemuksen jälkeen olen kuitenkin alkanut toivoa hänen puoleltaan nimenomaan edes jonkinlaista kunnioitusta perhettämme -tai ainakin minua- kohtaan.
Mutta kun ei niin ei. Olen huomannut, että minun ja anoppini välinen suhde ei voi toimia millään tasolla. Puhumme aivan kuin eri kieltä, joten väärinymmärryksiä syntyy puolin ja toisin aivan jatkuvasti. Silloin on mielestäni parempi ottaa etäisyyttä, minkä olenkin tehnyt.
Todellakin nämä sukulaisuussuhteet ovat niitä kaikkein hankalimpia: tavallaan olisi pakko tulla toimeen. Ystävät on helppo valita, mutta sukulaisia ei.
Ja nyt joku mukava anoppi tietenkin vastaa, että mikäs sinä luulet olevasi, katso peiliin jne... Mielestäni korrektia käytöstä on oikeus odottaa jopa anopilta!
tämäpä anoppi vastaa että olet todellakin oikeassa ihimissuhteista,jos noita neuvoja noudattaa niin pitäisi onnistua...Haluaisin myös olla kiva anoppi mutta miniä luo vain halveksivia katseita,kylään on kutsuttu kolmen vuoden aikana peräti 4 kertaa joten siinä ei kyllä kovin hyvin tutustumaan pääse....Mielestäni puhut asiaa!