Heips,
miulla on aikas lailla sama onkelma ku lähes kaikilla täällä eli oon sinkku tahtomattani. tai no tavallaan tahtomattani...
eli oon 22-vuotias menevä urheilijatyttönen; mukavana ja kilttinä ihmisenä pidetty luonnontieteiden opiskelija. oon mielettömän kunnianhimoinen ja tavoitteellisen urheilemisen ja opiskelun johdosta en välitä käydä baareissa eikä aikaakaan oikein löydy ylimääräisille harrastuksille. oisin kuiteski aina valmis joustamaan jos saisin itelleni jotain joustamisen arvoista.
miulla on ollu joitain mieskavereita mutten oo koskaan seurustellu oikeesti. näissä miessuhteissa aina on tullut eteen se muuri et mies haluu vaan seksiä tai sit asutaan niin kaukana ettei näkeminen mitenkään onnistu kovin usein, koska en voi urheilijana matkustella joka viikonloppu maan ääriin ja jättää reenejä väliin. en voi myöskään valvoa jatkuvasti yömyöhiin niin ku jotkut miehet olettaa.
varmasti täälläkin lähistöllä asustaa vaikka kuinka paljon huippukivoja miehiä, mie ku en tietääkseni aseta mitenkää mahdottomia kriteereitä esim. ulkonäön suhteen vaan kaipaan ennemminkin ns. tosiystävää. esim. opinnoissa ja harrastuksessa ja ihan missä vaan tapaan jatkuvasti huipputyyppejä, joitten kaa on vaikka mitä silmäpeliä ja yrityksiä päästä toisen kaa juttusille ja ihan selvää väreilyä ilmassa tai ainakii semmosta kaverillista veljeyttä. mut miten ihmeessä juttu viedään tästä eteenpäin?? tiedän et oon uusavuton arka saamaton luuseri ku en osaa hoitaa noin yksinkertaista asiaa kotiin mut en oo koskaan ollu hyvä tekemään aloitetta tai yleensäkään solmimaan ihmissuhteita noin vain :(
En voi ymmärtää miten jotkut muka tapaa elämänsä miehen vaikka jossain kassajonossa tai rautatieasemalla ku eihän niissä koskaan muuta ku katella ja korkeintaan hymyillä toiselle. tämmöset ei-niin-suomalaiset miehet tulee kyllä juttelemaan... tietysti vois kokeilla näitä nettipalveluja mut niissä ahistaa ku koko juttu haiskahtaa niin järjestetyltä ja niistä tuntuis olevan vaikee löytää semmosta luonnolliselta tuntuvaa seuralaista jonka kaa vaan juttu kolahtais yhteen ku ei sitä oikein mistään profiilista saati kuvasta nää.
Kyllä mie osaan tehä yksinkertaiselta kuulostavasta asiasta elämää suuremman ongelman...
miulla on aikas lailla sama onkelma ku lähes kaikilla täällä eli oon sinkku tahtomattani. tai no tavallaan tahtomattani...
eli oon 22-vuotias menevä urheilijatyttönen; mukavana ja kilttinä ihmisenä pidetty luonnontieteiden opiskelija. oon mielettömän kunnianhimoinen ja tavoitteellisen urheilemisen ja opiskelun johdosta en välitä käydä baareissa eikä aikaakaan oikein löydy ylimääräisille harrastuksille. oisin kuiteski aina valmis joustamaan jos saisin itelleni jotain joustamisen arvoista.
miulla on ollu joitain mieskavereita mutten oo koskaan seurustellu oikeesti. näissä miessuhteissa aina on tullut eteen se muuri et mies haluu vaan seksiä tai sit asutaan niin kaukana ettei näkeminen mitenkään onnistu kovin usein, koska en voi urheilijana matkustella joka viikonloppu maan ääriin ja jättää reenejä väliin. en voi myöskään valvoa jatkuvasti yömyöhiin niin ku jotkut miehet olettaa.
varmasti täälläkin lähistöllä asustaa vaikka kuinka paljon huippukivoja miehiä, mie ku en tietääkseni aseta mitenkää mahdottomia kriteereitä esim. ulkonäön suhteen vaan kaipaan ennemminkin ns. tosiystävää. esim. opinnoissa ja harrastuksessa ja ihan missä vaan tapaan jatkuvasti huipputyyppejä, joitten kaa on vaikka mitä silmäpeliä ja yrityksiä päästä toisen kaa juttusille ja ihan selvää väreilyä ilmassa tai ainakii semmosta kaverillista veljeyttä. mut miten ihmeessä juttu viedään tästä eteenpäin?? tiedän et oon uusavuton arka saamaton luuseri ku en osaa hoitaa noin yksinkertaista asiaa kotiin mut en oo koskaan ollu hyvä tekemään aloitetta tai yleensäkään solmimaan ihmissuhteita noin vain :(
En voi ymmärtää miten jotkut muka tapaa elämänsä miehen vaikka jossain kassajonossa tai rautatieasemalla ku eihän niissä koskaan muuta ku katella ja korkeintaan hymyillä toiselle. tämmöset ei-niin-suomalaiset miehet tulee kyllä juttelemaan... tietysti vois kokeilla näitä nettipalveluja mut niissä ahistaa ku koko juttu haiskahtaa niin järjestetyltä ja niistä tuntuis olevan vaikee löytää semmosta luonnolliselta tuntuvaa seuralaista jonka kaa vaan juttu kolahtais yhteen ku ei sitä oikein mistään profiilista saati kuvasta nää.
Kyllä mie osaan tehä yksinkertaiselta kuulostavasta asiasta elämää suuremman ongelman...
Vastaukset 7
Vanhimmat
ihan samanmoiselta ku miun kämppis. Kaikki aika menee urheillessa. Baareihin ei kerkee tai jaksa mennä. Päällepäin vaikuttaa yltiösosiaaliselta, mut sisimmässään on niin ujo ja kiltti nyhverö, ettei koskaan saa ketään pyydettyä treffeille. Teistä tulis varmaan hyvä pari. :-)
Niin siis tapaat jatkuvasti huipputyyppejä, joiden kanssa tulet hyvin juttuun, mutta et pääse pidemmälle? Siihen on helppo ratkaisu: Pyydät niitä ulos. Oot senverran sosiaalisen- ja vahvanoloinen tyttö, et onnistut siinä kyllä jos oikein yrität. ^^
Niin miun höpinöitä on tietysti turha kuunnella, koska miulla mitään ihmissuhteita ole koskaan ollutkaan. Kunhan yritän tsempata
Samanlaista se on minullakin. Päivittäin sitä näkee kivan näköisiä tyttöjä, mutta koskaan ei vaan saa aikaiseksi edes yrittää mitään. Aika menee hyvin pitkälti opiskelussa, töissä ja urheillessa. Ulkonakin tulee toisinaan käytyä, mutta kontaktit tyttöihin jää aina pelkkiin katseisiin. Naisen "iskeminen" yleensäkin tuntuu jotenkin omituiselta, koska jotenkin se vaatisi sellaista kiinnostusta jota täysin tuntematonta ihmistä kohtaan ei voi tuntea. Jonkinlainen dilemma siis - ei kiinnosta tutustua, koska ei tunne.
Olisi niin paljon helpompaa tutustua, jos tuntisi jotain kautta ennestään, mutta kun eipä noita ikäisiäni tyttöjä tunnu koulussa, töissä eikä harrastusten parissa juuri näkyvän.
Suomalaisissa on paljon hyviä puolia, mutta tämä "ventovieraiden" kanssa jutteleminen ei todellakaan kuulu niihin. Reissaan paljon yksin ulkomailla, kaupungeissa ja rantakohteissa, ja silloin huomaan suomalaisten käyttäytymisen korostetusti. Edes pariskunnat eivät saa sanaakaan suustaan, vaikka huomaavat maanmiehen vieressään. Britit ja jopa svenssonitkin huomioivat minut aivan eri tavalla. Tottakai voin itsekin heittäytyä juttusille ja usein sen teenkin, mutta jos huomaan, että siitä tulee vaan piinaa, niin en sitä halua tehdä. Maassa maan tavalla, tottakai, ja Suomessa on myös miellyttävää olla, koska ei tarvitse mitään suojamuureja katseelle tms. ja ihmiset ovat usein vilpittömiä kontakteissaan. Mutta sellaista kevyttä flirttiä täältä puuttuu.
Sivistyneesti käyttäytyvässä samanhenkisen alan opiskeluympäristössäni, vieläpä kun sukupuolijakauma on miehille kovin tappiollinen, on aika hankala ottaa kontaktia kun "kilpailijoita" on paljon ja ihmiset eivät oikein uskalla ilmaista kiinnostustaan.
Liian suoraviivaiset lähestymisyritykset A)tekevät häpeällisen maineen puolitutussa seurassa, jota näkee jatkuvasti opiskelussa ja B)pienentävät muiden mahdollisten kohteiden kiinnostusta. Mulle riittää yksikin, mutta en voi olla varma tärppääkö ekalla kerralla.
Tuntuu siltä, että miehiltä odotetaan näissä asioissa enemmän tekoja. Onnittelut aktiivisesta silmäpelistä, tuo kyllä rohkaisee toista osapuolta. Itse olen saanut silmäpelilleni aika vaimeaa vastakaikua, mutta tuloksena sentään muutaman seuraan rohkenisin tilaisuuden tullen lyöttäytyä tämän ollessa yksin esim. ruokapöydässä ilman, että tarvitsee epäillä olevansa epäkohtelias.
Myös jos kiinnostavan ihmisen huomaisi seurassa, jossa on tuttujakin, olisi helppo liittyä keskusteluun. Tässä vaaditaan tuuria, jotta saa aikaan kahdenkeskistä jutustelua. Asiaa auttaa, ettei itse pakene paikalta ja seurueen hajaantuessa keksii syyn lähteä samaan suuntaan kuin ihastuksen kohde.
Harmi vain, että tällaiset hyvät tilaisuudet ovat erittäin harvinaisia.
Jos sitten joskus pääsee luontevasti juttelemaan kiinnostavan ihmisen kanssa kahdestaan... on jo aika pitkällä. Puhetta ihan mistä vain, kysymyksiä ja vastauksia hymyllä ja sopivalla iloisuudella höystettynä olisi varmaan ihan hyvä resepti.
Mikäli jommallakummalla on uhkaavasti kiire pois paikalta, voi tilanteen kääntää edukseen ehdottamalla, että juteltaisiin joskus myöhemmin. Tietysti pitää huolehtia, että yhteydenotto onnistuu oikeasti. Kahden kesken kysyminen tai edes kieltävä vastaus ei ole häpeä.
Missäpäin maailmaa voisi törmätä alkuperäisen kirjoittajan kaltaisiin naisiin, jos ei jo valmiiksi opiskelun ja harrastusten vuoksi liiku samoissa piireissä? Löytämisvaihe on mulla vähän hukassa, mutta osaisin ehkä jatkaa silmäpelivaiheesta eteenpäin :)
hei miiuli :)
missäpäin sä asut??
Mulla on samantyylinen ongelma, koska mulla nyt vaan sattuu olemaan neurologinen sairaus, ja siten tarvitsen muiden ihmisten apua päivittäisessä elämässä. Yksi vähän syvempi ihmissuhde on vastakkaiseen sukupuoleen ollut, mutta sekin lässähti ennen kuin pääsi edes kunnolla alkamaan -- taitavat tyttöset ajatella, ettei maksa vaivaa yhtään vakavammassa mielessä seurustella vammaisen kanssa. No, ehkä tämä kyseinen ihminen tuli kateelliseksi kun pääsin yliopistoon.. ei voi mitään -- toisaalta, ehkä meillä ei sittenkään vaan synkannut. Niin sen täytyy olla.
Täytyy vielä näin käyttäytymistieteilijän ominaisuudessa todeta, että liikuntavammaisten seksuaalisuus on ihan liian vaiettu aihe, vaikka samat tunteet meillä on kuin muillakin. Saakohan pyörätuoli meidät näyttämään ihan variksenpeläteiltä. Okei, ehkä me ei voida tehdä kaikkea just niinku leffoissa, mutta kehumatta itseäni liikaa voisin kuvitella, että ehkä esim. vaikka minulla on sitten suhteeseen jotain sellaista tuotavaa, jota ei joka kaduntallaajalta löydy. Ainakin toivon niin. Haluaisin mielelläni kuulla kaikkien teidän ajatuksia!
mulla myös kuvia treffit palstalla !!!mailii voisit laitta [email protected]