..jo ties miten pitkään. Yhdessä oltu neljä vuotta. Niistä kolme kaukosuhteessa, jolloin näimme noin kerta pari kuukaudessa, välillä pidempiäkin jaksoja. Nyt olemme muuttamassa yhteen. Kolme vuotta sitten ihastuin toiseen mieheen silloisessa työpaikassani.
Hullaannuin täysin ja ehdotin tapaamista (itsekkäistä syistä, tiedän, halusin selville, olinko hullaantunut vain pelkkään hullantumiseen). Hän oli kiinnostunut(oli myös suhteessa silloin, ei enää), mutta aloin kuitenkin katua ja peruin kaiken. Kerroin asian miehelleni, tuli kriisi, mutta selvittiin.
Ihastumisen tunteet eivät kuitenkaan loppuneet vaan ovat nyttemmin vahvistuneet. Olen puhunut niistä nyt avoimesti mieheni kanssa. Rakastamme toisiamme, mutta jotenkin minulla on vain paha mieli koko ajan. En halua satuttaa miestäni enää enempää, kuten tuntuu että nyt teen.
En ole saanut töitäni tehtyä kunnialla viimeiseen kahteen vuoteen, melkein menetin työpaikkani sen takia, ja muutenkin on ollut yhtä vuoristorataa aina kun olen tämän toisen miehen tavannut jossain ohimennen. Hän siis oli vain lyhyen jakson työpaikallamme. Tuntuu vain että näin ei voi jatkua, vaikka en OIKEASTI parempaa miestä voisi kuvitella vierelleni löytävän. Tämä nykyiseni on aivan ihana ja tulen vain vihaiseksi itselleni näistä ajatuksistani.
Ennen tätä minulla on ollut yksi viisivuotinen, onneton suhde. Voisiko tämä kaikki johtua siitä, etten ikinä päässyt "kokeilemaan" muita? Se ei kyllä ole ikinä ollut tyyliäni. Vai olenko jotenkin sitoutumiskammoinen? Voiko tällainen kaikki johtua muusta syystä,esim.masennuksesta tms.? vai mitä? Kellään muulla kokemuksia vastaavasta? Toivottavasti...
Hullaannuin täysin ja ehdotin tapaamista (itsekkäistä syistä, tiedän, halusin selville, olinko hullaantunut vain pelkkään hullantumiseen). Hän oli kiinnostunut(oli myös suhteessa silloin, ei enää), mutta aloin kuitenkin katua ja peruin kaiken. Kerroin asian miehelleni, tuli kriisi, mutta selvittiin.
Ihastumisen tunteet eivät kuitenkaan loppuneet vaan ovat nyttemmin vahvistuneet. Olen puhunut niistä nyt avoimesti mieheni kanssa. Rakastamme toisiamme, mutta jotenkin minulla on vain paha mieli koko ajan. En halua satuttaa miestäni enää enempää, kuten tuntuu että nyt teen.
En ole saanut töitäni tehtyä kunnialla viimeiseen kahteen vuoteen, melkein menetin työpaikkani sen takia, ja muutenkin on ollut yhtä vuoristorataa aina kun olen tämän toisen miehen tavannut jossain ohimennen. Hän siis oli vain lyhyen jakson työpaikallamme. Tuntuu vain että näin ei voi jatkua, vaikka en OIKEASTI parempaa miestä voisi kuvitella vierelleni löytävän. Tämä nykyiseni on aivan ihana ja tulen vain vihaiseksi itselleni näistä ajatuksistani.
Ennen tätä minulla on ollut yksi viisivuotinen, onneton suhde. Voisiko tämä kaikki johtua siitä, etten ikinä päässyt "kokeilemaan" muita? Se ei kyllä ole ikinä ollut tyyliäni. Vai olenko jotenkin sitoutumiskammoinen? Voiko tällainen kaikki johtua muusta syystä,esim.masennuksesta tms.? vai mitä? Kellään muulla kokemuksia vastaavasta? Toivottavasti...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Voi.. olet aika raskaassa elämänvaiheessa.
Olen itse ollut vastaavanlaisessa tunnemyrskyssä ja se on kyllä niin raskas etten toivoisi sitä pahimmalle vihamiehellenikään. Siitä syystä en suostu enää tuomitsemaan "pettäjiä" vaikkei se oikein olekaan, mutta kaikella käytöksellä on syynsä.
Itse olin seurustellut silloisen avomieheni kanssa 3 vuotta kun muutimme työni perässä uudelle paikkakunnalle ja samantien ihastuin työkaveriini. Näin häntä töissä päivittäin ja teimme töitä yhdessä. Hän ei ollut "ihannemiestyyppiäni". Itse asiassa kaikkea muuta. Avomieheni oli sellainen kuin miehen "kuuluu" mielestäni olla. Rakastin avomiestäni, ihan tosissani. Ja vihasin itseäni että kaikki energia meni tämän toisen miehen ajatteluun ja miettimiseen että missä hän on milloinkin ja huomion hakuun. Pahaksi onneksi tämä mieskin oli minusta kiinnostunut. Seurusteli vielä silloin, mutta aika pian erosi tyttöystävästään. Pitkään harasin vastaan, meillä oli avomieheni kanssa kaikki niin hyvin. Olin ollut hänen kanssaan alusta asti sillä mielellä että loppuelämä ollaan yhdessä.
Mutta jossain vaiheessa sitten lipesin. Ensin suudeltiin jossain bileissä, lopulta päädyttiin sänkyyn. Mutta en kertonut avomiehelleni mitään. En halunnut loukata häntä, en erota, kertominen olisi mielestäni ollut vain huonon omatuntoni keventämistä, siirtämistä pahaa oloa toiselle. Ajattelin että kun tekee väärin, pitää itse kantaa seuraukset. Ja joka kerta ajattelin että nyt se loppuu. Lopetan vaan sen toisen kanssa vehtaamisen. Mutta en päässyt enää irti. Ja tietysti suhteeni avomieheenikin oli jo ihan riekaleina koska olin kuitenkin kertonut hänelle että harkitsen eroa ja olen ihastunut toiseen (jätin kertomatta sen että sen lisäksi olin pettänyt). Mutta avomieheni oli joustava, hän halusi yrittää silti. Antaa anteeksi. Mutta hän ei pystynyt, tietystikään koska minun käytökseni ei muuttunut. Lopulta elin täysillä kaksoiselämää.
Ne vuodet ovat olleet tähän mennessä elämäni raskaimmat. En seurustele enää kummankaan miehen kanssa. Ei se työkaverikaan lopulta ollut sellainen jonka kanssa olisin pystynyt elämään. Eniten sen takia että syytin häntä siitä että hän oli rikkonut kaikkein kalleimpani, tärkeimmän ihmissuhteen vaikka järki sanoikin että ihan itse sen rikoin, eikä hän.
Aloitin lopulta puhtaalta pöydältä. Olin jonkun aikaa yksin ja tapasin nykyisen mieheni jonka kanssa eläminen on ihan toisenlaista kuin silloisen avomieheni. Vasta nyt kun olen päässyt vähän yli pahimmista itsesyytöksistä, alan tajuta ettei minun ja silloisen avomieheni suhde ollut kunnossa silloin kun ihastuin siihen työkaveriin. Sitä ei välttämättä näe sieltä suhteen sisältä että asiat on pahasti pielessä jos on kovin joustava ja arvostaa parisuhdetta paljon kuten minä olen aina tehnyt. Nykyisen kumppanini kanssa asiat toimivat paremmin. JA. Hän saa edelleen, melkein 2 vuoden jälkeen puruja vatsaani. Tiedätkö, sen tunteen missä maha menee ympäri kun toinen katsoo silmiin ja hymyilee. Edellinen avomieheni ei valitettavasti saanut sitä aikaan. En pitänyt sitä silloin ongelmana koska hän oli niin ihana muuten. Seksi ei koskaan toiminut hänen kanssa kovin hyvin. En pitänyt sitäkään ongelmana. Mutta se ajaa lopulta usein toiseen suhteeseen.
Voimia sinulle. Minusta sinun kannattaisi miettiä että onko se sinun nykyinen miehesi kuitenkaan "täydellinen". Onko teillä suhteessa jotain asioita jotka sinua häiritsevät ja paljon? Entä seksi? Nyt, jälkeenpäin ajateltuna, olen sitä mieltä että jos sitä että haluaako jatkaa toisen kanssa tarvii miettiä kauan, vastaus on että ei halua tosissaan jatkaa. Jos haluaisi, ei sitä tarvisi miettiä. Se on niin vahva tunne. Ota edes aikalisä, jos miehesi suostuu siihen. Ja jos tuntuu siltä ettet haluaisi välttämättä jatkaa mutta sinusta tuntuu ettei miehesi kestä eroa, niin se ei pidä paikkaansa. Kaikkein raskainta hänellekin on epätietoisuus.
raskasta nimittäin..tuntuu ettei oikein jaksa kuin nostaa itsensä sängystä ylös aamuisin. Koen pahaa oloa itseni puolesta ja mieheni puolesta, ihan kuin omissakin tunteissa ei olisi tarpeeksi.. Tosiasiahan on, että olisin mitä luultavammin jo livennyt ihastukseni syliin, jos hän jotain sen suuntaista olisi edes ehdottanut. Vinkkejä olen saanut, mutta eihän niillä loppujen lopuksi mitään väliä, minulla kun on nämä tunteet eikä sille mitään mahda. Niin itsekkäältä kuin se kuulostaakin, melkein toivoisin että välillämme tapahtuisi jotain, koska silloin kaikki räsähtäisi kunnolla niskaan. Asialle saataisiin edes jokin stoppi.
Tästä kaikesta saa tietenkin sellaisen kuvan, että pitäisin miestäni jotenkin vain varalla, mutta näin se ei ole, sen tiedän itsekin.
Mielestäni mieheni on täydellinen, tietenkin aina jotain jossain, mutta kaiken kaikkiaan. Minua häiritsee se, ettei hän tunnu olevan asiasta (minun ihastumisestani) edes suuttunut vaan hyväksyy sen. Seksi meillä on ollut aina mahtavaa, luottamus on iso. Viime aikoina olen vain pahasti alkanut ajatella tätä toista herraa, eli eihän siitä silloin mitään tule...Vielä pahempaa, henkistä pettämistä.
Säälittävintä tässä on se, että en usko tämän toisen miehen olevan millään lailla parempi kuin omani, miksi ihmeeessä sitten pitää olla tällaisia tunteita..? Kiitos sinulle asiallisesta vastauksesta. Itse asiassa odotin, että olisin saanut näitä lapsellisia "lopeta tuo mullekaikkihetinyt-meininki". Sillä jos saisin valita, en TODELLAKAAN haluaisi kenenkään joutuvan käymään läpi mitään tällaista.
Muista kuitenkin että tunteillesi löytyy jokin syy. Ei varmastikaan se että olisit itsekäs "kaikkimulleheti"-tyyppi tai haluaisit loukata ketään. Varmasti kaikkien kannalta olisi parasta että pystyisit hallitsemaan tunteitasi niin että unohtaisit toisen miehen ja miettisit vaan omaasi. Sitä oletkin varmaan jo yrittänyt. Sehän siinä on kun tunteita ei voi pakottaa. Muutenhan sitä voisi päättää että kehen rakastuu.
Tuohon tilanteeseen ei ole oikeaa vastausta. Mutta sen sanoisin että vaikka koet nyt että tilanne ratkeaa niin että jotain tapahtuu sinun ja toisen miehen välillä niin ei se välttämättä ratkea. Ellei se ole nykyiselle kumppanillesi "viimeinen pisara". Eikä ilmeisesti ole jos hän nytkin "hyväksyy" tilanteen. Tuskin hän sitä mielessään hyväksyy nytkään mutta ei ehkä tiedä mitä tekisi. Haluaa olla sinun kanssasi ja toivoo että tilanne menee ohi. Jos miehesi on jatkossakin yhtä joustava niin jossain vaiheessa joudut itse tekemään päätöksen. Ja mitä myöhemmin, sen pahempi. Mitä kauemmin olet tuossa tilanteessa, sitä enemmän vaurioitat itseäsi ja suhdettasi.
Kuullostan ehkä aika synkältä ja ehdottomalta asian suhteen mutta minulla on vielä niin tuoreessa muistissa se miltä tuntui kun aamulla ei ollut voimia nousta ylös. Ihmettelen vieläkin millä voimilla ne vuodet kahlasin eteenpäin. Ja ymmärrystä on aika vaikea saada tuossa tilanteessa muilta ihmisiltä eikä sitä välttämättä edes uskalla kertoa kenellekään.
En tiedä miten tuon sitten saisi katkeamaan. Ehkä pitäisi miettiä asioita ihan rauhassa itsekseen jonkin aikaa. Omassa kämpässä. Tietysti siinä on riski ettei kumppani enää otakaan takaisin mutta luulisin että se riski on pakko ottaa. Koska ellet keksi teidän suhteessanne mitään vikaa ja ainut ongelma on se että olet ihastunut toiseen niin ainakaan kumppanisi kanssa et saa asiaa käsiteltyä.
Voi kun tuohon löytyisi ratkaisu. Voimia. Rohkeutta.
Kaltaisesi naiset pitäisi kivittää.Vai syyttelit vielä tuota toista miestä? Sinusta ei taida olla miehille muuta kuin vahinkoa.
Varaisit ajan psykiatrille. Jos suteesi toimii, miksi haluat sen tieten tahtoen pilata toisen miehen kanssa?
Toivon miehellesi onnea, ja että hän löytää itselleen henkisesti tasapainoisen ja älykkään elämänkumppanin.
"henkisesti tasapainoisen ja älykään" V:n luulisi osaavan ilmaista mielipiteensä hieman rakentavammin..
Joskin muuten meni hieman ohi, osuit silti oikeaankin- pahitteeksi en pistäisi käyntiä psykiatrilla, haittaahan siitä ikinä kelnellekään ei ole ja toiseksi- en minäkään aidosti halua kuin että mieheni, kuin myös itse olisimme onnellisia.
No, tulihan se kiintiökommenttikin!
Kiitos viisaista neuvoistasi *Eräs*!
Olen itse samankaltaisessa tilanteessa, tosin se ei ole jatkunut vuosikausia, vaan vain viimeisen puolen vuoden ajan. Olen päättänyt jättää pitkäaikaisen poikaystäväni (onneksi emme asu yhdessä), mutta ei se tule olemaan helppoa, sillä hän ei varmaankaan ota sitä kovin kevyesti.
Erityisen kiitollinen olen tuosta argumentistasi, että jättäminen on oikea ratkaisu, jos sitä joutuu ja kykenee pohdiskelemaan pitkään. Olen yhä enemmän sitä mieltä, että minun on kannattvaa ottaa riski ja jättää hänet, vaikka uusi rakastumiseni kohde tuskin on minusta kiinnostunut muuten kuin ystävänä. Tämän hetkisessä suhteessani on joka tapauksessa asioita, jotka tekevät minut onnettomaksi.