En oikein tiennyt, mihin sivuille minun näitä tuntojani voisin purkaa, joten puran sitten tänne. Kiinnostaisi tietää, onko olemassa ketään, jolla olisi edes melkein sama tilanne kuin minulla. Tilanteeni on siis tämä. En ole koskaan tavannut oikeaa isääni. Äiti ei ole minulle koskaan asiasta kertonut, ja ensimmäisen kerran kuulin tästä isästäni terveydenhoitajalta, joka ollessani 3.luokalla kysyi minulta, olenko ollut isäni kanssa tekemisissä. Meinasi siinä mennä jauhot suuhun. Tuosta hetkestä on nyt yli 15 vuotta aikaa, mutta se vaivaa mieltäni aina tietyin väliajoin. Jotain hämärää tässä jutussa on. Äidiltäni en mitään kysely, koska emme me ole aiemmminkaan mistään keskustelleet. Tuntuu, että kaikki ympärilläni olevat ihmiset tietävät tämän tapauksen, minua lukuunottamatta. Välillä tulee tunne, että haluaisi erota koko suvusta!!
Tiedän, että isäni toimii arvostetusta ammatissa ja tätä kautta olen myös ajatellut, että hän on kai sitten ihan ok kansalainen. Kaikki tieto, mitä isästäni tiedän, olen saanut netin kautta. Tämä koko juttu vaan tuntuu ihan tyhmältä. Ja tällä minä sitten vielä päätäni vaivaan. Anteeksi nyt tämä purkautuminen.
Tiedän, että isäni toimii arvostetusta ammatissa ja tätä kautta olen myös ajatellut, että hän on kai sitten ihan ok kansalainen. Kaikki tieto, mitä isästäni tiedän, olen saanut netin kautta. Tämä koko juttu vaan tuntuu ihan tyhmältä. Ja tällä minä sitten vielä päätäni vaivaan. Anteeksi nyt tämä purkautuminen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
..niin kysy äidiltäsi. Sinulla on oikeus tietää.
tuntea isäsi. Yritä ottaa varovasti selville äidiltäsi, tietääkö isäsi olemassaolosta.
Tai jos jotenkin uskaltaisit soittaa sille isällesi, tutustua. Saattas olla isällekin mukavaa.
Alappa vaan kyselemään rohkeasti. Onnea.
löytyä apu myös maistraatista, kirkkoherranvirastosta tms. paikasta missä takuuvarmasti on tiedot papereissasi molemmista vanhemmistasi. Kannttaa kokeilla, josko sitä kautta saisit isäsi yhteystiedot jos äitisi ei voi asiaa kertoa. Peukkuja!
Kiitos kaikista rohkaisevista viesteistä. Isäni on todistanut isyytensä(olen nähnyt isyystodistuksen), joten kyllä hän minusta tietoinen on. En sitten tiedä onko minussa, jossain muussa vai missä syy, ettei ole ollut missään yhteydessä myöhemmin. Niin kuin jo aikaisemmassa viestissä totesin, niin joku tässä mättää. Mutta sitä en tiedä mikä. Välillä tulee hetkiä, jolloin voisin olla ottamassa yhteyttä häneen, mutta seuraavassa hetkessä koen sen turhaksi, kerta hänkään ei ole minuun koskaan yhteyttä ottanut.
eteenpäin selvittämään isäsi yhteystiedot...
Olet jo aikuisiässä, joten sinun on korkea aika saada tietää juuresi ,isästäsi taustat ja toivottavasti saat tavata hänet. Saat varmuuden ja rauhan epätietoisuudestasi, kun olet selvittänyt tiedot ja saanut isääsi yhteyden.
Kannattaa lukea kirja "Kenen lapsi". Tsemppiä ja rohkeutta! Et tule katumaan - niin uskon.
Onpas tuttu tilanne.
Olet oikeassa joku mättää jos isäsi on isyytensäkin tunnustanut.
Järkevästi ajateltuna voisit miettiä myös miksei isäsi ole pitänyt sinuun yhteyttä,onhan hän ollut järkevä aikuinen jo silloin kun sinä olit lapsi??
Muutaman tapauksen tunne jossa mies on vaan ollut siinä tilanteessa että on halunnut unohtaa kaiken vanhan,rakentanut uuden elämän ja hankkinut lapsia.
Miehen näkökulmasta yllättäinen yhteyden otto on piinaa,se muistuttaa vanhasta jo taakse jääneestä ajasta jonka on halunnut unohtaa.
Siksi isäänsä etsivä lapsi on pettynyt todella pahasti,saanut traumoja"miksei se rakastanutkaan mua,miksi oli noin vihainen".
Elämässä aika kuluu,vanhat asiat unohtuu,elämää katsotaan aivan toisesta perspektiivissä.
Vaikka tämä kuullostaa raakamaiselta,mutta pakko sinun on ottaa tämäkin huomioon.
Et saata olla isällesi mieluinen asia,jos otat yhteyttä.
Muista että myös hänellä on ollut mahdollisuus ottaa sinuun yhteyttä,miksi hän ei ole niin tehnyt??
Pahin virhe minkä voit tehdä on se että alat mielessäsi asiaa funtsimaan,kehittelemään tunteen omaista yllättävää tapaamistanne ym.
Koska silloin petyt hyvin todennäköisesti ja pahasti.
Minä sinuna(kaiken kokeneena) tekisin vaan niin,että unohtaisin toistaiseksi asian.
Olet tullut hyvin toimeen näin kauan jo,miksi ottaa riski juuri nyt kun asia voi jättää sinulle pahan trauman.
Parempi vaihtoehto olisi kysellä äidiltäsi asiasta,ja jos häneltä et saa haluamaasi tietoa odotat niin kauan kun olet jo vanhempi mies jolla on tunne elämä niin vahva ettei asiaa tunnu enää missään,ja lähestyt isääsi kirjeellä jossa pyydät ottamaan yhteyttä mikäli hän haluaisi tavata sinut.
Jos hän ei ota yhteyttä on sinun tyydyttävä silloin siihen.
Kerroit ettei isäsi aivan paska voi olla.
Mutta mielestäni hän on tunteeton ja ilkeä mies kun ei ole ottanut lapseensa mitään kontaktia.
Juuri näin olenkin ajatellut. Aivan kuin joku olisi vain kirjoittanut ajatukseni ruudulle. Se, minkä vuoksi en ole asian eteen mitään tehnyt, johtuu juuri siitä, että ajattelen myös sitä toistaosapuolta ja hänen elämäänsä. En halua olla luuranko, joka ponnahtaa yhtäkkiä esille kaapista ja laittaa monen ihmisen elämän sekaisin. Sitä minä en todellakaan halua.
Olen välillä yrittänyt unohtaa koko jutun, mutta sitten tulee tilanteita, jolloin se saa tavalla tai toisella nousee esille.
Faija3 kyseli, että onkohan isäni ollut syntymäni aikoihin jo järkevä aikuinen. Enhän tietenkään voi tietää, mutta voisin näin olettaa, sillä hän on tuolloin ollut kolmenkympin tietämillä ja toiminut jo ammatissaan. En voi myöskään sanoa, että pitäisin häntä tunteettomana tai ilkenä tapahtumien johdosta. Eihän välttämättä syy ole hänessä. Mietin vain sitä, miten ihminen voi elää normaalia elämää unohtaen lapsensa aivan kokonaan? Ehkä tyhmää miettiä asiaa, mutta kun kuvittelisin itsenäni samaa tilanteeseen, niin vaikeaa se ainakin olisi.
Mene hakemaan sukuselvitys itsestäsi. Pyydät siihen vanhempiesi nimet ja syntymäajat. Jos vanhemmat ovat muualta muuttaneet, pyydä aikaisemmasta kirkkoherranvirastosta samar riedot.
Tämä asia muutenkin tulee esiin sitten, kun oikea isäsi kuolee, koska hänen perikuntaansa sinä kuulut kuitenkin.
Jos sinulla on vielä mahdollisuus puhua koulun terveydenhoitajan kanssa, niin käy hänen juttusillaan.
Jokaisella on oikeus tietää vanhempansa. Äidilläsi ei ole oikeutta salata sinulta asia.
Eihän teidän välinne siitä miksikään muutu. Samat ihmiset olette edelleen.
Entäpä, jos vanhempasi ovat tehneet asiasta sopimuksen? Sopineet, että siitä ja siitä syystä yhteyttä ei pidetä. Mikäli sopimusta rikotaan, seuraukset ovat ne ja ne.
Ehkä on ollut jokin rahoituskysymys, elatusmaksut tms.?
Se on kuitenkin nyt mennyttä, koska olet aikuinen. Olisiko mahdollista saada lakimiehen tai muun asiantuntijan apua kirjeen kirjoittamisessa. Mahdollisimman kauniisti ja syyttämättä kirjoitettu kirje, jossa kysytään, onko yhteydenpito mahdollinen.
Se vain vaatii hyvin tarkkaa harkintaa. Kirjoitettu sana on aina kovempi kuin puhuttu.
Asia vaivaa mieltäsi nyt tällä hetkellä kovasti ilmeisesti.
Elämässä on aina hetkiä jolloin joku asia tuntuu tärkeältä,ja taas toisella hetkellä aivan turhan päiväiseltä.
Maltti ja järkevyys on valttia.
Kaipaisit juttu seuraa joltain vanhemmalta mieheltä,olisiko sinulla ukkia,isäpuolta tai vastaavaa mieshenkilöä jonka kanssa kävisit luottamuksellisen keskustelun asiasta.
Olisi tärkeää selvittää sinun oma todellinen halusi saada tavata isäsi ja kuulisit myös hieman kuinka vanhempi mies asian näkee.
Isyys on myyttinen juttu,ei sellainen ihminen mikään pyhimys tai sankari ole,tavallinen kaveri josta vaan on tullut isä,ja sellaisia mahtuu monenlaisia tähän maailmaan ,niin huonoja kuin hyviä.
Osasit kiteyttää paljon asiaa. Oma kokemus tälläinen. Minulla oli isä joka piti minuun tiivisti yhteyttä aina siihen asti kun avioitui (olin 5v). Sitten yhteys alkoi hiipua ,sain joulu ja synttäri lahjat, mutta kun täytin 10v, niin nekin loppui, kun en enää ollut lapsi "rouvan" mittapuun mukaan.Viimeisen 25vuoden aikana olen tavannut isäni kolme kertaa, viimeksi 96. Hänen sisariin on vieläkin lämpimät välit kuin muuhunkin sukuun. Tänään olen 36v ja kolmen lapsen isä, eivätkä nää mun lapsetkaan ole herättänyt hänen tunteitaan. He eivät ole saanut lapsia joten uskon tai luulen jotta katkeruuskin on mukana, kun minut "hyllytettiin". Elämänpolut on joskus mutkaisia, mutta hiukkasen suututtaa kun se kostetaan viattomille lapsille, pitäisi ainakin pystyä selittään asiat sinä vaiheessa kun lapsi ymmärtää isän selityksen ,miksi on tilanne näin ja silloin se olisi helpompi hyväksyä. Ymmärrän hyvin mikkiä hänen ajatus on just miksi???? Ja siihen ei ehkä koskaan löydy vastausta, mutta elämä jatkuu......
Et ole ainoa tässä maailmassa, jolla on tuollainen "ongelma". Koeta tulla toimeen sen kanssa, niin vahvistat itseäsi kummasti, usko pois!
Ja etsi isäsi, ja tapaa hänet, jos mahdollista. Onnea elämään sulle!
No jos tiedät kuka isäsi on, mikset vaan ota yhteyttä häneen? Jos et uskalla soittaa, laita sähköpostia. Jollei vastaa, se on hänen häpeänsä.
Mitä jos isälläsi on uusi suhde ja perhe, ja tämän takia ovat äitisi kanssa päätyneet siihen ettei yhteyttä pidetä. Mulla on tilanne niin, ettei yhteyttä isään ole koskaan ollut, muuta kuin kerran pienenä olen tavannut, mutta siitä en muista mitään. Ainoa asia minkä käytännössä tiedän, on etunimi ja sen, että on jo eronnut uudesta suhteesta (kuulin siitä ohimennen, kun joku kertoi siitä äidille). Mua asia ei ole vaivannut eikä oikeastaan edes kiinnosta, ja enemmän tuo asia tuntuu vaivaavaan äitiä, joka aina silloin tällöin yrittää väkisin udella sitä, miltä tuntuu kun kasvanut ilman isää, (siis yleensä silloin kun telkkarista on tullut jotain isä poika juttua/keskustelua). Jos asia vaivaa sua niin kyllä sun silloin kannattaa ottaa asioista selvää esim. äidiltäsi.
Minulla on tuttava, joka annettiin suoraan laitokselta pois. Myöhemmin hän tutustui äitiinsä ja oli loppujen lopuksi äitinsä ainoa tuki hänen viimeisinä vuosinaan. Isästä äiti ei kuitenkaan suostunut kertomaan. Vasta tuttavani lasten salapoliisityö pari vuotta sitten toi tuloksen, ja tuttavani sai yli 70-vuotiaana kuulla isänsä nimen ja tietoja hänen elämästään ja perheestään.
Hän oli kaivannut tietoja koko ikänsä. "Olisin halunnut kerran puristaa hänen kättään", sanoi tuttavani.
Nyt se on myöhäistä, mutta hautakivi on tiedossa, ja sisarusten nimet. Ei hän aio heitä vaivata. Elämä jatkuu.
Sinua ei vaivaa se ettet tunne isääsi. Voinko tästä päätellä että äitisi on kasvattanut sinut vahvalla itsetunnolla. Onko sinulla äitiisi läheiset ja hyvät välit? Siksi näitä asioita kysyn sinulta, koska itse olen nuoren äiti, jonka aikoinaan halusin synnyttää ja kasvattaa yksin. Se oli itselleni ainoa vaihtoehto, koska en halunnut parisuhdetta, mutta lapsen olin aina halunnut. Meidän elämässä ei ole koskaan ollut isää, ei edes paperilla.
Lapselleni selitin pienestä pitäin, että halusin hänet yksin ja minulle se oli aivan luonnollista. Hänen kasvaessaan olen kysynyt, ja olemme puhuneet aiheesta, että jos hän haluaa tietää kuka hänen isänsä on, niin minä kerron hänelle. Mutta hän ei ole halunnut tietää koko asiasta mitään. Hänelle on riittänyt se, että minä olen olemassa - olen ollut hänelle äitiä sekä isää. Meillä on erittäin läheiset ja hyvät välit, lapseni ei ole koskaan kokenut kapinointi vaiheita minua kohtaan. Hän on melko avoimesti kertonut omista asioistaan, ja välistä tietysti on aina otettu yhteenkin. Nyt hänen ollessa jo lähellä nurta aikuisuutta, hän edelleenkin tulee ja halailee ja pusuttelee. Hänellä on myös yksi erittäin läheinen miespuolinen sukulainen olemassa, jonka kanssa hän on jatkuvasti yhteydessä.
Siitä huolimatta minua itseäni joskus kiusaa se, että olenko tehnyt väärin ettei hänen elämässään ole isää. Vaikkakin asia on minulle aivan luonnollinen ratkaisu, voiko lapsi tästä kärsiä. Eli oletko sinä kärsinyt / miksi sinua asia ei kiinnosta tai vaivaa? Toivon sinulta vastausta - ne jättäkööt sanomatta mitään, jotka ensimmäisenä sitä kirvestä ovat kaivamassa esille. Kiitos.
Ensiksikin kiitos kaikille kirjoittajille. On ollut ihan äärettömän hienoa vaihtaa ajatuksia asiasta.
Sitten vastausta edelliseen viestiin. Sinällään minua ei vaivaa se, etten tunne isääni, mutta niin kuin jo aiemmin mainitsin, tulee eteen sellaisia tilanteita, joissa sitä alkaa miettimään. En ole vihainen enkä katkera kenellekään. Siitä ei olisi mitään hyötyä, ja vähiten kai minulle itselleni. Mutta kun tulee näitä "huonoja" hetkiä, niin silloin sitä kyllä pohtii päänsä puhki, onko minussa jotain vikaa, vai miksi isäni ei ole halunnut olla tekemisissä kanssani. Suurin kysymys on juuri tuo miksi-kysymys.
Elämän varrella on ollut paljon hetkiä, jolloin olen tuntenut itseni "hylätyksi" isäni taholta. Nämä hetket ovat olleet niin iloisia kuin surullisia ja ihan tavallisiakin hetkiä. Yksi pysähtymisen paikka oli kun menin naimisiin. Kuka minut alttarille taluttaisi? Silloin mietin tätä isä-asiaa kerran jos toisenkin ja ajattelin, että tätäkään asiaa en voi tehdä, niin kuin haluaisin. Tuo alttarille taluttaminen voi kuulostaa jonkun mielestä hyvin vähäpätöiseltä, mutta minulle se oli iso asia. Tein päätöksen ja kävelin alttarille yksin.
Suhde äitiini on vähän sellainen ja tällainen. Mistään erikoisesta emme keskenämme keskustele. Ihan niistä tavallisista arjen asioista. Jotenkin tuntuu, että tämä asia on koko ajan meidän välissä ja olemme molemmat varautuneita. En sano, että suhteemme olisi huono. Se on kai vaan ihan tavallinen. Minulle se ainakin riittää.
Eniten minua tässä asiasta vaivaa luultavasti se, että tunnen eläväni salaisuuksien keskellä. Itse olen hyvin avoin ja siksi tällainen salailu ei tunnu hyvältä. Aivan kuin tässä minun kustannuksellani leikittäisiin.Minusta tuntuu, että minä olen ainoa joka asian oikeaa laitaa ei tiedä. Se satuttaa.
Ihan normaalit, läheiset ja hyvät välit meillä on. Siis ihan arkiset välit. En osaa sanoa miksi asia ei kiinnosta tai vaivaa, en vaan osaa kaivata jotakin "tuntematonta" henkilöä elämääni. Kai se johtuu siitä, että olen tottunut siihen, ettei isää ole elämässä. Itse en muista äidin edes selitelleen mitään taustoja/ratkaisuja, kai siitä syystä etten niistä ole kysellyt. Lähinnä ajatus omasta "isästä" tuntuu hieman huvittavalta, kun se voisi olla melkein kuka tahansa kadulla vastaan tullut "papparainen". Jotenkin haluan myös kunnioittaa kyseisen ihmisen (siis "isäni") ratkaisua, ja siksi en kai tunne halua alkaa selvittelemään asioita.
Todennäköisesti olen joskus koulussa saanut kuulla (eli "kärsiä") tuosta "isättömyydestä", muttei siitä mitään traumoja ole jäänyt, kun en niitä tapauksia muista. Koulussa kun tehtiin isänpäiväkortteja, tms. niin silloin tuli tehtyä jotakin äidille tai sitten jollekin sukulaiselle. Ja, joskus pienenä tuli kuulemma lähdettyä isää etsimään.
Itse en myöskään muista eläneeni varsinaista kapinointivaihetta äitiä kohtaan. Meitä oli tuplat (siis 2 muksua), niin ei siinä enää äidin kanssa jaksanut riidellä. Täytyy jälkeenpäin vain todeta, ettei varmaan oltu mitään helpoimpia kasvatettavia. ;)
En muuten oikein jaksa uskoa siihen, että vanhemmat pystyisi tietoisesti vaikuttamaan paljoakaan siihen tuleeko nuori/aikuinen "kärsimään" jostain vai ei, oli sitten molemmat vanhemmat tai ei.
Veikkaan, että kiusaat itseäsi ihan turhaan kyseisellä ajatuksella, sillä lapsellesi isättömyys/valintasi voi olla täysin luonnollinen asia.
Voinko muuten kysyä. Oletko jälkeenpäin katunut sitä, ettet ole hommannut parisuhdetta? Itseäni ainakin vähän huolettaa se, miten tuo äitini (joka on myös aika "vanha") mahtaa pärjätä/olla sitten kun en enää ole niin aktiivisesti arjessa mukana, (noh, hän miettii todennäköisesti samaa).
Korjaan hieman aiempia lausuntojani,koska ymmärsin ikäsi väärin.
Luin huolimattomasti sinun olevan vasta 15vuotias.
Muutoin kaikki aiemmin kirjoittamani pitää paikkansa mielestäni,mutta suosittelisin sinulle hieman toisenlaista ratkaisua kun oletkin aikamies jo.
Sinun kannattaisi erottaa mielestäsi haavekuva ja todellisuus.
Ajattelet asiaa vain faktojen kautta.
Syynä salailuun,mikäli asiassa nyt sellaista on,saattaa olla äitisi ja isäsi sopimus toimia näin josta oli sovittu ennen sinun maailman tuloasi,vanhempasi eivät vain ottaneet huomioon että sinustakin tulee ajatteleva kolmas osapuoli tähän juttuun vuosien päästä.
Siksi sinun kannattaisi kysyä äidiltäsi lupa mahdolliseen yhteydenottoon biologiseen isääsi.
Ethän haluaisi että äidillesi koituisi harmia?
Kun äitisi on tavallaan myöntynyt asiaan,ja jos tälläinen sopimus on tehty niin kyllä äitisi olisi tässä vaiheessa se pakko sanoa,aloitat toimimaan .
Paras tapa on miettiä kuinka voisit saada yhteyden häiritsemättä isäsi nykyistä perhettä.
Ehdottaisin siis tälläistä,joka on ihan yleinen käytäntö virallisissa asioissa.
Otat selvää isäsi osoitteen.
Kirjoitat hänelle lyhyen kirjeen jossa kerrot muutamalla sanalla itsestäsi ja liität kuvasi mukaan.
Kerrot että haluisit tavata hänet.
Kerrot että et tule vaatimaan mitään häneltä,et tule häiritsemään häntä tämän kirjeen jälkeen mikäli hän itse ei ota sinuun yhteyttä kirjeessä ilmoittamaasi puhelin numeroon soittamalla.
Teet selväksi sen ettet ole hänelle vihainen vaikkei soittoa kuuluisikaan,ja unohdat hänet loppu elämäksesi tämän kirjeen myötä.
Postitat kirjeen kirjattuna,jotta isäsi joutuu sen henkilökohtaisesti itse postista noutamaan ja hänen on pakko se saada eikä kirje aiheuta isällesi hankaluuksia muiden silmissä.
Saat tietää myös että isäsi on lukenut kirjeen mikäli sitä posti ei sinulle takaisin palauta.
Tällä saat kaksi asiaa samalla kertaa ja voit unohtaa asian miettimisen loppu elämäsi ajaksi.
1.isäsi saa tiedon/muistutuksen sinusta
2.saat selvyyden haluaako isäsi tavata sinut.
Tässä tälläinen toiminta malli,mutta muista silti harkita tarkkaan mitä teetkin.
Asiat eivät käy aina kuin elokuvissa,elämä on välillä raakaa joskin niitä yllätyksiä saattaa sattua!
ONNEA.
Ei minua ole koskaan kaduttanut - mies ei vain sovellu elämään. Olen saanut aikoinani tasa-arvoisen kasvatuksen - ei meillä sitä katsottu oliko tyttö vai poika kun isä esim. moottorisahan käteen iski (no pakko mainita, ei sitä kapistusta voinut veljelle antaa, koska sitä ei kiinnostanut pätkääkään). Kotikasvatuksesta peräisinhän se on ollut että on aina pitänyt pärjätä omin avuin - ei ylpeys ole koskaan periksi antanut, että olisi pitänyt pyytää tekemään joku "miesten homma", mitä en olisi itse osannut tehdä. Joten opettelin sitten tekemään kaiken itse, enkä apuja pyydellyt. Siksi olen kai liian itsenäinen ja peloittava miesten silmissä - en tiedä. Eikä tässä ole mistään omasta isähahmosta kiinni - olin isin tyttö, ja hän oli minulle todella tärkeä ihminen.
Kyllähän sitä varmaan joskus on miestä kaivannutkin, mutta kun sitä oikeata ei vain ole löytynyt. En tiedä onko se rima sitten niin kauhean korkealla ollut, vai mikä lie. Minua on aina syytetty ylpeydestä, että olen ylpeä ihminen, ettei minulle kelpaa kukaan. No se ylpeys on pikemminkin ollut hyvä itsetunto - myönnettäköön että kyllä siinä tietynlaista ylpeyyttäkin on. Olen vaan liian itsenäinen erilainen "nuori" varmaankin kuolemaani asti.
Olen ajatellut usein sitä, että olen jatkanut samaa kasvatusta myös itse minkä olen lapsena kotoani saanut - onneksi siitä huolimatta tytär on kuitenkin sitä mieltä, että haluaa miehen ja lapsia.
Koska äitisi on kasvattanut teitä lapsia kaksi - minä kyllä uskoisin sen että hän vanhanakin pärjää. Tilanne on aivan toinen kun puoliso/kumppani kuolee - silloin jää tyhjä paikka rinnalle, ja ihmisen on opeteltava monta uutta asiaa. Mutta kun on yksin, niin uskoisin että voima tulee niistä omista perillisistä ja heidän lapsistaan - siis heidän olemassa olostaan (en tarkoita heihin ripustautumista).
Niin minunkin tyttöni teki isänpäiväkortit ensin omalle ukilleen, ja sitten hänen kuolessaan enolle. Tämä asia huomioitiin kerhoissa, päiväkodissa ja kouluissa - tosin itse informoin asiasta kyseisiä tahoja, että näin halua huomioitavan lapseni. Aina ne kortit olivat yhtä tärkeitä lapselle, eikä hän sitä surkutellut ettei ole isää.
Tunnut järkevältä ja tasapainoiselta ihmiseltä - ei isättömyytesi ole sinuun ainakaan negatiivisesti vaikuttanut - toivon että tyttärenikin ajattelee näin. Onnea elämässä eteen päin.
haluaisin tietää kuka isäni on,viimeistään kun olen saamassa omia lapsia. Tietäisi millaisia ulkoisia ominaisuuksia sieltä puolelta sukua voi tulla tai kenties perinnöllisiä sairauksia. Joka tapauksessa isäsi läheiset,jotka eivät välttämättä sinusta nyt mitään tiedä,saavat tiedon sinusta isäsi kuoltue. Sinähän kuulut rintaperillisiin. Mahtaisi se olla suurempi järkytys silloin...