Mitä teet totuudellasi tai Totuudella?

oli kirjan nimi. Se on tosiaan hyvä. Parempi on vielä Lemin novellikokoelma Kyberias.

kertokaa missä yliopistossa olette professorina niin en hae ainkaan sinne...

Mä en ainakaan halua herättää ketään yhtään mihinkään uskontoon, sillä on liian käännyttämisen kaiku. Jos johonkin, niin lähimmäisen auttamiseen ja rakkauteen ja elämän suojelemiseen ja sen sellaseen. Toimin niinkuin toimin (ja todella yritän _toimia_), ja parhaaksi näen, ja kerron samalla mitä itse uskon, mutta en vaadi keneltäkään samaa uskoa. Ja uskon, että jos toimitaan kristinuskon kannalta, niin tässä toteutuu sekä rakkauden periaate sekä lähetyskäsky. Tokihan, jos ihmiset näkisivät, että kristityt toimivat oikein ja auttavat lähimmäistään, he ajattelevat että tuopa on hyvä uskonto ja haluavat kuulla kenties lisää.

Tällaisen kauniin idealistisen utopian toivoisin toteutuvan :) ja enpä voi tuohonkaan ajatteluun ketään taivuttaa, muuta kuin itseni. Ja siihen päin on pyrkiminen. Mitä olen käsittänyt, niin siihen päin on monen muunkin kristityn pyrkiminen. Harmittavan vähäinen määrä kuitenkin...

on aina tämän hetkinen ilmassa leijuva sopimus asioiden laidoista, ajassa liikkuva, varsin hölmö käsite. (Tähän totuuteen kuulen jo huutoa absoluuttisista totuuksista, huutakaa vain, ääntä maailmaan mahtuu).

Ei tiedettä tehdä siksi, että saataisiin ihmiskunta heräämään johonkin muuhun, väärään todellisuuteen, mitä se ei ole. Tiede tutkii millainen maailma todella on ja se on sitten hieman eri keskustelun paikka, mitä johtopäätöksiä yhteiskunta tai nettipalstan proffat tekevät löydöksistä.

Koko ajan vahvistuneen käsitykseni mukaan olemme kaikki todella "lost in space" ja näin ollen meidän täytyisi itse luoda olemisellemme joku ns. tarkoitus, ehkäpä vain oman mielenterveytemme takia. Eri asia on se pystymmekö siihen, toistemme rakastamiseen ja pitkän tähtäimen suunnitelmallisuuteen, tulevaisuushan kun on sekin vielä edessä päin. Avaruusveljet kun eivät meitä auta, niitä kun ei ole, tämän hetken ilmassa leijuvan totuuden mukaan.

Eikä siinä ole sijaa sanalle "valitettavasti", näin on vain aina ollut, minkäs teet, meillä lienee menossa jatkuva identiteettikriisi, vaihtoehtoja kaksi; hourula tai paratiisi. Sellaisten kyhääminen on vain ja ainoastaan meistä kiinni, elämmehän tulevaisuuden menneisyydessä ja voimme siten osallistua tulevaisuustalkoisiin ja kyllähän me osallistutaankin, kuka mitenkin.

"Stanislav Lemin hienossa kirjassa "[oliko se nyt] Tieteellinen Kongressi" (tai en muista, oliko se tieteellinen... korjaathan jos tajuat mitä tarkoitan)... mutta siinä joka tapauksessa kerrottiin yhteiskunnassa, jossa kaikki elivät "kuplassa" huumausaineen vaikutuksen alaisena, ja todellisuus oli paljon karmaisevampi kuin kukaan uskalsi tunnustaa."

Ei tarvitse olla minkään huumausaineen alaisena. Alkoholi ja usko voi riittää. Ei tarvitse olla kuin äiti, jonka mies käyttää heidän yhteistä lastaan hyväksi. Äiti peittää todellisuudelta silmänsä ja uskoo siihen, että mies on hyvä. Eihän hän pedofiiliin rakastaisi.

Ei tarvita kuin mies, joka uskoo ihmisten loputtomaan hyvyyteen. Hänen naisystävänsä on alkoholisoitunut ja muuttuu humalassa väkivaltaiseksi. Mies ummistaa silmänsä kahdelta asialta, naisystävänsä ja rakastettunsa ongelmilta ja omalta ongelmaltaan, pahoinpitelyiltä.

Jo elämä ummistaa ihmisten silmät. Mihin tarvitaan ylipäätään yhtään mitään? Oma perheeni on uskovainen ja se on ummistanut silmänsä yhdeltä, jos toiselta asialta. Kuten vaikka siltä, että kaikki perheessä eivät ole uskovaisia. Minäkin kuulun Helvettiin, koska olen syntinen ja täysin välinpitämätön Jumalasta. Kun kuolen, menen siitä huolimatta taivaaseen, oman äitini ja ties kenen mukaan. Valitettavasti he eivät sitä tule koskaan päättämään, jos on Raamattua uskominen. Totuus on Raaka. Rakkaat eivät mene taivaaseen. Hyvä, jos edes uskova itse sinne pääsee ja, jos pääsee, niin keitä muita siellä on? Totuus on, että kukaan ei voi tietää, ennen kuolemaansa. Ainahan sitä voi toivoa, mutta toiveetkin voivat olla kovin itsekeskeisiä.

Itse olen pyrkinyt kaikenaikaa ulos siitä sokeudesta, joka perhettäni riivaa. Näkemään edes tämän yhden maailman, koska siitä toisesta ei voi tietää. Eikä vain tietää, muttei minulla ole mitään tarvetta edes uskoa sen toisen todellisuuden, maailman olemassaoloon. Pyrkimykseni on johtanut aggressiiviseen käytökseen, kunnes myös se pyrkimys menetti merkityksensä. Sokeudesta en pääse irti, mutta voin parhaani mukaan nähdä asioita, kuunnella avoimesti. Muulla tavalla tämän elämän asiat eivät tule tutuksi.

Oman näköhaluni mukana on tullut mm. seuraavia asioita, jotka ovat vaikeita asioita puhua tai tunnustaa:
- Isot öljy-yhtiöt hautaavat kansoja öljyyn mm. Ecuadorissa ja Siperiassa.
- Luonnontilasta ihmiset ovat muutenkin hyvin tietämättömiä ja jopa välinpitämättömiä, aina hallituksia myöten.
- Useimmissa perheissä on ongelmia, jotka siirtyvät vanhemmilta jälkikasvulle: alkoholismi, väkivaltaisuus, insesti, kiire (töiden tms. perässä juokseminen, liian vähän yhteistä aikaa)
- Riippumatta uskosta, jota seuraamme, myös meillä on ongelmia ja noita ongelmia oli joitain jo edellä. Niiden lisäksi voimme omassa, hyvässä uskossamme ummistaa silmämme koko maailmalta ja uskoa vain olevamme oikeassa. Tässä uskossa voimme nuijia ihmisiä matalaksi haukkumalla heitä, solvaamalla tai voimme vaihtoehtoisesti tappaa heidät hyvässä uskossamme tai ajatuttaa lentokoneita päin pilvenpiirtäjiä. Mikään ei ole meidän uskoamme vastaan ja me olemme kaikkivoipia.

"Tästä tuli mieleeni, että jos asiat olisivat, kuten evolutionistinen ateisti uskoo, "sattumalta" kehittyneitä (joka mulle olisi "herääminen" "karmeaan" todellisuuteen ilman Jumalaa)"

En usko erityisesti evolutionismiin. Näen vain asiat niin, että jos luonto, ihmiset ja kaikki muuttuu, miksei se muutos voisi olla isompi. En ole lukenut Darwinin tekstejä, enkä koko evoluutioteorista tiedä mitään, mutta jo pelkästään katselemalla joitain eläinlajeja, näkee niissä yhteyksiä toisiin lajeihin. Kuten vaikka leväbarbeissa (akvaariokala) on yhteistä hiirien kanssa. Samoin apinoissa on tiettyjä yhtäläisyyksiä ihmisten kanssa, vaikka kuinka tältä tosiasialta sulkisi silmänsä.

Itse olen herännyt siihen kylmään todellisuuteen, että elämää on ilman Jumalaa. Onko elämä kuitenkaan tarkoituksetonta tai merkityksetöntä? Sanoisin, että ei, mutta jokainen löytäköön tarkoituksensa itse. Jos se löytyy Jumalasta, hyvä niin, kunhan muistaa, että tällä karmealla planeetalla asuu myös muita, erilaisia ihmisiä!

"mitä ko. henkilö ehdottaisi sitten "herättämilleen" ihmisille, että miten pitäisi toimia, jotta maailmasta tulisi parempi paikka?"

Vastuullisemmin. Ajattelevammin. Huomaavaisemmin.

"Ja mistä nämä arvot, jonka mukaan maailman paremmuutta arvioidaan tulevat?"

Universumista :-) No voisi sanoa, että Jeesuksen opetukset ovat universaaleja. Samat opetukset ovat niin taolaisuudessa, hindulaisuudessa kuin buddhalaisuudessa, kuin jopa nykyisissä luonnonuskonnoissa, joita harjoitetaan edelleen eri alkuperäiskansojen keskuudessa, joita on useita tuhansia (onko niistäkään tietoa?). Enkä usko, että edes vanhimman, nykyisen kirjauskonnon, hindulaisuuden kirjoittajat aikanaan olivat ensimmäiset havaitsemaan asioiden laidan. Me elämme täällä 'samassa veneessä'. Se, mitä me teemme muille vaikuttaa meidän elämäämme ja ennenkaikkea se vaikuttaa, mitä muut tekevät meille. Vielä lisäisin yhden opin, jota ei missään kirjoissa ole, mutta jonka jokin aika sitten oivalsin, kun menetin rakkaan ystäväni (teki itsemurhan): "älä tee itsellesi mitään, mitä et toivoisi rakkaasi tekevän itselleen."

"Ja mitä teet, jos joku ei halua "herätä"?"

Se on jokaisen ihmisen oma asia, miten elämänsä käyttää. Jos haluaa pitää silmät kiinni, niin en voi vaikuttaa siihen. Nämä asiat lähtevät aina ihmisestä itsestään, valitettavasti.

"herääminen karmeaan todellisuuteen voi olla se, että uskovatkin otetaan tilille heidän rakkaudettomuudestaan ja siitä, etteivät he olekaan kertoneet toisille Jeesuksesta omassa itsekkyydessään?"

Minulle on jauhettu Jeesusta 0-vuotiaasta. Kun menetin uskoni Jeesusta jauhettiin 300% enemmän kuin uskoessani. Jos olisin pitänyt suuni kiinni, tilanne olisi ehkä pysynyt ennallaan. Evankelointi ei ole ratkaisu ja, kuten sanoin jo edellä: "nämä asiat lähtevät aina ihmisestä itsestään." Ketään et pysty puhumaan ympäri, ellei se ihminen itse sitä halua.

Itseasiassa nimenomaan evankelointi on oman käsityskykyni itsekkyyttä. Kun se taas on uskonnollinen dogmi, tästä itsekkyydestä vapaudutaan ja se itsekkyys on muuttuvinaan huomavaisuudeksi ja lähimmäisenrakkaudeksi. Ehkä se menee näin, mutta siinä tilanteessa tuosta evankeloinnista tulee ymmärtämättömyyttä. Ihmiset eivät halua edes ymmärtää toista ihmistä ja hänen uskoaan. Ja, kun ihminen tarjoaa vain omaa uskoaan toiselle pelastukseksi, käy niin, että itsekkäästi ajetaan sitä omaa asiaa ja unohdetaan täysin se toinen. Siinä unohtuu niin huomaavaisuus kuin lähimmäisenrakkaus, jolloin siitä tulee vielä kaupanpäälle itsekkyyttä.

"Saati sitten, jos kristityt toteavat että ihmisiä joutuisi heidän laiskuutensa tähden ihan kadotukseen? (Tähän havahtuminen on minulle aikalailla karmea ajatus, jos näin kävisi)."

Totuus on Raaka.

"kuka saa määritellä sen, mikä on hyvää ja/tai pahaa, johon onkin vaikea antaa aukotonta vastausta ilman uskoa "johonkin"?"

Niillä ihmisillä, joilla on tervettä maalaisjärkeä tässä alati urbanisoituvassa maailmassa, he sitä myös käyttäköön.

"Mutta se kysymys oli - Mitä Sinä teet Sinun totuudellasi tai (absoluuttisella) Totuudella (siten kuin olet sen ymmärtänyt). Mihin haluat ne, jotka eivät ole sen piirissä "herättää" ja miksi?"

Mitä teen totuudellani... kysymys oikeastaan kuuluu pikemmin silloin: mitä teen elämälläni? Ja se taas on täysin oma asiani. Tällä hetkellä teen töitä ja yritän kasata eri projekteja, elän kohtuullisen vaikeassa ihmissuhteessa, jossa yritän auttaa ja yritän auttaa myös sen suhteen ulkopuolella. Valitettavasti eräät ihmiset ovat jääneet elämässäni paitsioon, mutta kaikille ei riitä aikaa ja toiseksi, en jaksa olla yhteydessä kaikkiin. Totuus on se, että myös minä olen Laiska ja aika huono yhteydenpitäjä.

Mihin sitten ne ihmiset, jotka eivät usko, mihin minä uskon. Mielestäni samantekevää, kunhan muistavat kunnioittaa toisia ihmisiä, niin minua kuin muita. Elämä on ajoittain ollut kohtuullisen vaikeaa erinäisistä syistä, enkä välttämättä kaipaa 'apuna' evankelointia, koska se ei auta ketään. Jos itse haluan jotakuta auttaa, niin lähden siitä, että olen itse hiljaa ja annan toisen puhua, kyselen asioita ja viime kädessä, jos jonkin neuvon annan, päätös sen neuvon noudattamisesta on täysin sen toisen ihmisen. Jokainen elää omaa elämäänsä, niin kristityt kuin ateistit.